84. Loman tarpeessa

Tiedättekö sen tunteen, kun joku viikko tuntuu aivan liian pitkältä ollakseen vain seitsemän päivää? Viime viikko oli juuri sellainen. ”Sattuu ja tapahtuu” voisi olla meidän perheemme motto, sillä ei ole päivääkään, etteikö jotain uutta ilmenisi kulman takaa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan ottanut Niklas Jäntti.)

Ennakoidaksemme tulevaa perheenlisäystä kävimme pari kuukautta sitten Mr. Scotin kanssa autokaupoilla ja vaihdoimme pari vuotta vanhan, ihanan Skodamme vielä isompaan autoon. Sinisessä maantielaivassa oli toki mahdollisuus seitsemään istumapaikkaan, sen takia se oli alun perin hankittukin, mutta kolmannen rivin nostettavat penkit osoittautuivat liian ahtaiksi aikuiselle, eikä niissä ollut kiinnitysmahdollisuuksia kunnollisille turvaistuimille. Ja koska Miss April ja Mr. Berlin istuvat vielä hyvän aikaa turvaistuimissa uusimman tulokkaan synnyttä on hommattava auto, jossa kaikki kolme matkaisivat turvallisesti istuimissa.

Valitsimme Chryslerin. Ison, mustan laatikon, jossa oli etupenkkien takana kaksi paikkaa, niiden välissä käytävä ja sitten kolmen penkin takarivi. Kaikkialla isofix kiinnitykset, jalkatilaa tarpeeksi aikuisellekin, jokainen viidestä takapenkistä käännettävissä lattian alle, ja myös erillinen takakonttitila, vaikka kaikki penkit olisivat pystyssä, jotta myös koirat mahtuivat mukaan. Ehdimme taputella itseämme selkään kymmenen päivää, että olipa hyvä vaihto, ennen kuin auto hajosi ja jätti tien laitaan. Konehuoneen savutessa moottoritien reunassa tuli ehkä ikävä sitä Skodaa.

Mutta tokihan autoliikkeellä on velvollisuuksia ja vastuuta, jos myyty auto levähtää kymmenen päivää oston jälkeen? Tai vähintäänkin kaupan voisi purkaa? Ei heidän mielestään, ainakaan aluksi. Tämä tapahtui nyt siis useampi kuukausi sitten, ennen kuin minun jalkani murtui ja olimme kahden auton varassa saadaksemme arkemme rullaamaan. En ollut vielä valmistunut koulusta, vaan kaikki näytöt olivat edessäpäin. Jouduin tekemään aika tiukkasanaisen reklamaation ynnättynä jos jonkinmoisella lakitekstillä, ennen kuin autoliike totesi, että jos he nyt kuitenkin maksavat tämän korjauksen.

Noin kahdeksan viikkoa myöhemmin, ajeltuamme sijaisautolla autoliikkeen piikkiin sen ajan, saimme puhelun, että korjaamo, jolla automme on, on mennyt konkurssiin. Ja että pirssi pitää hakea heti pois. Mr. Scot oli juuri silloin Malagassa työmatkalla ja minä jalka kipsissä kotona. Tästä olisi voinut seurata katastrofi, mutta saimme sovittua, että auto haetaan miehen palattua Suomeen ja kaiken lisäksi korjaus tehtäisiin loppuun ennen noutoa. Oli melkein voittajafiilis, kun korjaamo suostui vielä vaihtamaan talvirenkaat alle ja saimme uuden vanhan Chryslerin vihdoin takaisin käyttöön.

Tänään auto meni takaisin korjaamolle. Ehdimme ajaa sillä viime viikon, minkä aikana kävi selväksi, että kaikki ei nyt sitten kuitenkaan ole kunnossa. Enkä voi kuin huokaista turhautumisesta ja stressistä. Autonvaihtomme piti helpottaa elämäämme jatkossa, mutta kulkuväline, joka seisoo koko ajan mekaanikkoja työllistämässä pajalla, ei oikein aja tarkoitustaan meidän kannaltamme. Jospa tämä olisi viimeinen takapakki sillä sarkaa? Ellemme sitten ole tyhmyyksissämme menneet ostamaan maanantaikappaleiden kuningatarta…

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan ottanut Niklas Jäntti.)

Takapakkia ei onneksi tullut kirurgilla käydessä viime tiistaina. Saavuimme sairaalalle jo ennen kuin röntgen vastaanotto edes aukesi, sillä edellisellä kerralla Peijas oli ollut niin tukossa, että jouduin kaksi tuntia jonottamaan kuvauksiin. Nyt ruuhkasta ei ollut tietoakaan, henkilökunta käveli käytävillä aamukahvit kupeissa eikä kellään ollut kiire minnekään. Myöskin röntgenin ottanut henkilö oli miljoona kertaa mukavampi kuin viimeksi. Edellisellä kerralla kuvaaja oli niin töykeä kuin ilman verbaalista kommunikaatiota on inhimillisesti mahdollista. Kun pyysin jotain suojaa vauvan eteen röntgenin ajaksi, sain pefletin kokoisen lätyskän. Kun kehtasin kyseenalaistaa, että riittääkö se, kun peitti tuskin alavatsaakaan kunnolla, niin vastaus oli ”no nyt ei ole muutakaan”.

Tällä kertaa minut peiteltiin lyijy peittoon, rinnoista haaroihin asti ja röntgen kuvaaja oli hurjan mukava, ystävällinen ja huolehtiva. Ei mitään kylmää murjotusta ja tunnetta, että olen vain vaivaksi, ei, tällä kertaa sain hymyjä, höpinää ja vastauksia huoliini. Ei tarvinnut edes yrittää raskausmahan kanssa alkaa siinä röntgen pöydällä yksin ähkiä kipsin tarrakiinnityksiä, jonkun mulkoillessa hiljaa vieressä kädet ristissä, odottaen, että painuisin helvettiin, vaan nainen vapaaehtoisesti ryhtyi auttamaan. Jos edelliskerrasta jäi paska maku suuhun, niin tällä kertaa toivottelin vilpittömästi hyvää joulua vilkuttavalle röntgen hoitajalle.

Edellisellä kerralla olimme puolitoista tuntia myöhässä lääkärin tapaamisesta, tällä kertaa olimme puoli tuntia etuajassa käytävällä odottelemassa. Ehkä vartin päästä hoitaja tuli kyselemään nimeäni ja kertoi, että kirurgi todennäköisesti myöhästyy. Olin sitä osannut ennakoidakin, kun käytävällä oli niin paljon ihmisiä odottamassa, yksi jopa kyljellään makaamassa, kun voi niin huonosti. Mutta tuskin oli hoitaja saanut suustaan ulos, että joudumme odottamaan, kun leikkaussalin vihreään asuun pukeutunut kirurgi avasi ainoan käytössä olevan huoneen oven ja kutsui meidät sisään.

En voi kyllä valittaa edellisestäkään kirurgi konsultaatiosta, silloin tapasimme äärimmäisen mukavan naislääkärin, vaikkakin reippaasti myöhässä. Nyt vastassa oli nuorehko mieslääkäri, jolla oli selkeästi tulenpalava kiire. Vaikka lääkäri puhui sellaisella vauhdilla, että suun tilalla olisi voinut olla konekivääri, samalla kun irrotti kipsini viuh vauh vauhdikkaasti, alkaen sitten väännellä nilkkaani eri asentoihin, hänestä huokui välittäminen.

”Juu juu, kyllä tästä hyvä saadaan!” Lääkäri kommentoi, samalla kun runnoi jalkapöytääni, johon ei sattunut ronskit otteet lainkaan.

Sain luvan lopettaa verenohennuslääkkeen pistämisen (mikä oli niin ihana uutinen, että taputin käsiäni kuin pikkutyttö). Pieni ilahtunut hurraa pääsi myös suustani, kun sain luvan alkaa nukkua öisin ilman kipsiä. Huolimatta ilmiselvästä, hengästyttävästä kiireestä lääkäri ehti selittää ja demonstroida minulle mitä tarkoitti 50% painvaraus, johon nyt siirryttäisiin (saan seistä kipsijalalla normaalisti). Hän myös kysyi minulta kolme kertaa, että onko mitään kysyttävää, ennen kuin päästi meidät lähtemään. Käynnistä jäi pää pyörälle, kun kaikki tapahtui niin vauhdilla, mutta silti jäi fiilis, että minut nähtiin ja kuultiin ja kaikki asiat hoidettiin, ja aikaa kului alle 10 minuuttia.

Emme olleet ehtineet kävellä kuin pari askelta poispäin, kun lääkäri kutsui jo seuraavan potilaan huoneeseen, samalla supermiehen vauhdilla. Kun puoli tuntia myöhemmin istuimme odottelemassa fysioterapeutille pääsyä, lääkäri oli saanut tyhjennettyä käytävän potilaista ja kirjaimellisesti juoksi ohitsemme, ilmeisesti kohti leikkaussalia. Hänestä tuli mieleen duracel pupu, tai leffojen supersankari, enkä voinut kuin ihmetellä, että miten kukaan jaksoi painaa tukka putkella niin hyvällä asenteella. Toivottavasti hän pääsi välillä lepäämäänkin.

Positiiviset kokemukset jatkuivat fysioterapiassa, jonne sinnekin meidät tultiin hakemaan käytävältä vartin etuajassa. Ja kun sanon meidät, niin Mr. Scot oli siis koko ajan mukana, kuskina, kantamassa tavaroita ja henkisenä tukena. Vaikka aikuisen ihmisen pitäisikin hoitaa tällaiset asiat ihan itse ja yksin, niin tunnustan, että aviomiehen läsnäolossa oli jotain lapsellisen huojentavaa. Oli koko ajan turvallinen ja varma olo, kun mitään ei tarvinnut kohdata yksin. Uutisethan olisivat voineet olla huonojakin, jolloin olisi ollut kamalaa kohdata kaikki itsekseen. Nyt pääsimme onneksi huokaisemaan helpotuksesta, kun luutuminen on sujunut mallikkaasti eikä leikkaukselle näyttäisi olevan tarvetta.

Fysioterapeutti antoi meille sen maagisen päivämäärän, koska kipsi saadaan pois! 29.12. on viimeisen kerran kirurgin konsultaatio ja jos silloin tulee vihreä leima, niin kipsi jää sairaalaan ja pääsen kävelemään ilman sitä ulos ovesta. Nyt jo fyssari näytti minulle, kuinka pystyn alkaa laskemaan vähän painoa jalalle sauvojen kanssa kävellessä, miten treenata nilkkaa joka päivä vahvistaakseni sitä ja kuinka valmistautua siihen hetkeen, kun kahden kuukauden tauon jälkeen pääsen taas liikkumaan vapaasti. Fysioterapiaakin jatketaan silloin 29.päivä, jolloin varmistellaan, etten riko itseäni heti kipsistä ja kepeistä luopuessa.

Ei enää kauan! Suunnilleen viikko, jos vaan mikään ei mene vikaan, ja tämäkin kärsimys on sitten takana. Kun mietin niitä ensimmäisiä päiviä, kun makasin sohvalla jalka kipeänä ja kipsissä, ja 8 viikkoa tuntui ikuisuudelta, niin se suoranaisen epätoivoinen puristus rintakehässä oli kyllä ihan hirveä. Ihana, miten nyt on vastavuoroisesti taas kevyt olo, kuin jokin paino olisi jo nostettu pois päältä. Samana päivänä, kun sain tietää, että kipsi lähtee, sain myös päätöksen stipendistä. Ammattitutkinnon suorittaneet voivat hakea stipendiä valmistumisen jälkeen ja ilokseni sain hyväksytyn kirjeen tuona erityisen hyvänä tiistaina.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan ottanut Niklas Jäntti.)

Keskiviikkona olikin sitten jo menossa Naistenklinikalle. Raskaus tuo mukanaan toinen toistaan inhottavampia ja nolompia vaivoja. On oksentelua, närästystä, piereskelyä, turpoamista, lihomista, suonikohjuja, peräpukamia, ienten turpoamista ja liikakasvua, siis yök! Raskaushormonit ujuttautuvat kehon lihaksiin ja kudoksiin, jolloin ne pehmenevät ja löystyvät. Tämä mahdollistaa kehon laajenemisen ja vauvan mahtumisen äidin sisälle, mutta samalla se myös aiheuttaa ei vain kipuja esimerkiksi selässä, vaan pidätysongelmia. Minulla ei ole ollut virtsankarkailua aikaisemmissa raskauksissani, mutta nyt jotain märkää on alkanut lorahdella pöksyihin.

Tämä on nyt sarjassamme asioita, joita kukaan ei halua kokea, kertoa, sen koko olemassaoloa ei haluta tunnustaa. Ja minäkin ihmettelin pari päivää, että mitä helvettiä tämä nyt on, mitä minulla valuu pikkuhousuihin? Kunnes soitin lopulta Jorviin ja kysyin, että tarvitseeko tässä nyt huolestua? Vastaus oli epäselvä ehkä. Raskaushormonit saavat myös valkovuodon vetistymään, joten kätilö puhelimessa sanoi, että ihan hyvin voi olla kyse vain siitä. Tai sitten pissa on alkanut lirahtelemaan housuihini. Kun sanoin, etten ainakaan haista sitä, niin sitten mahdollisuudeksi nousi myös lapsivesi.

Huonoimmassa tilanteessa olisi nyt siis kyse siitä, että sikiökalvoihin oli tullut reikä ja lapsivettä tihkui ulos. Tämän asian selvittämiseksi on olemassa pumpulipuikkotesti, jonka tulos tulisi parissa minuutissa, mutta niitä oli vain yhdessä paikassa – synnytyssairaaloissa. Eikä Jorvi halunnut minua sinne, vaan passittivat Naistenklinikalle, sillä jos lapsivesi oli mennyt, joutuisin välittömään osastohoitoon. Raskausviikkoja oli kerääntynyt 27, mikä oli 10 alle sen, ettei tarvitsisi murehtia. Viikolla 27 syntyvä vauva joutuisi välittömään tehohoitoon, ja koska siihen tarvittava tekniikka oli naistenklinikalla sekä sen kylkeen rakennetussa lastensairaalassa parhaiten tarjolla, oli se ainoa paikka, jonne minut haluttiin.

Joten, pyysin kyydin sisareltani, joka oli juuri lähdössä töihin ja klinkkasin kipsini ja sauvojeni kanssa naikkarille. Olen sielläkin tottunut odottamiseen ja jonottamiseen, mutta satuin ilmeisesti johonkin juuri sopivaan väliin, että pääsin tiskille heti enkä ollut ilmoittautumisen jälkeen ehtinyt kuin ehkä kahdeksi minuutiksi istua alas, kun kätilö tuli jo hakemaan minut tutkimushuoneeseen. Tutkimus ei ollut millään tavalla mukava, muttei se ollut kivuliaskaan. Ja taas kohdalleni sattui erityisen mukava ja kiva tyyppi, nuorehko nainen, jonka kanssa niinkin vaikeasta asiasta, kuin mahdollisesta housuihin pissimisestä, oli helppo puhua.

Tikkutesti oli nopeasti hoidettu, tai no niin nopeasti kuin kipsin kanssa tällaiset asiat olivat hoidettavissa, ja sen tulos oli negatiivinen. Sain siis huokaista helpotuksesta, että ainakaan synnytys ei ollut millään tapaa ajankohtainen vielä. Mutta lorahtelun syy sitten olikin vaikeampi määritellä. Vetinen valkovuoto oli suurin epäilty, mutta jos pissasta olikin ollut kyse, oli silloin pieni mahdollisuus siihen, että minulla oli piilevä virtsarakon tulehdus. Se sattuu olemaan jonkinasteinen sukurasite, joten kätilö halusi, että testi otettaisiin varman vuoksi. Piilotteleva tulehdus kun voisi saada aikaan muuten selittämätöntä vuotoa rakosta, vaikka tosiaan ihan pelkkä raskauskin sen voi aiheuttaa.

No testiä ei siltä istumalta kuitenkaan voitu tehdä, kun piti ensin olla käymättä vessassa vähintään neljän tunnin ajan. Voisin tehdä testin kotona ja sitten toimittaa HUSsin labraan tutkittavaksi. Sain tuloksen jo ja se oli negatiivinen (ei kerrassaan mitään vikaa missään arvossa), vaikken heti seuraavana päivänä päässyt näytettä toimittamaan. Purkkiin pissimisen sijaan minulla oli torstaina raskausdiabetesneuvonta. Lähdin käynnille suhteellisen negatiivisella mielellä, sillä vihaan sormieni piikittämistä, syömisteni kyttäämistä – erityisesti siksi, että verensokereideni arvot eivät Miss Aprilin seurannan aikana nousseet ja koko homma tuntui ihan turhalta! Mutta tälläkin kertaa kohdalleni osui super symppis tyyppi. Tälläkin kertaa juttelu sujui mukavammin kuin olin pelännyt, enkä kokenut tulevani lainkaan tuomituksi tai arvostelluksi.

Raskausdiabeteksen hoidossa ei ole minulle mitään uutta, niin kauan kuin se tehdään ruokavaliolla. Ohjeet ovat käytännössä täysin samat, kuin kaikissa laihdutus ohjelmissa (jännä juttu, aivan kuin terveellisen ruokavalion elementit olisivat aina samat). Pitää syödä hyviä rasvoja (pähkinät, kalat jne.), iso läjä marjoja ja hedelmiä, lisätä kasvisten määrää, suosia vähärasvaisia lihoja (kuten kanaa), varmistaa tarpeeksi suuri maitotuotteiden (kalsiumin) määrä ja kiinnittää erityistä huomiota siihen, että viljat olisivat täysijyvää, että kuituja tulee tarpeeksi (ruisleipää, hapankorppuja jne.). Minun kohdallani erityistä huomiota täytyy vielä kiinnittää raudan saantiin, mutta terveellisissä ruoissa on aika monesti hyvin myös rautaa (kuten cashewpähkinöissä, pinaatissa, naudassa, ruisleivässä jne.), joten sekään ei ole mikään iso rasti.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan ottanut Niklas Jäntti.)

Isompi rasti on olla syömättä kaikkia herkkuja, joita nyt juuri sopivasti joulun alla on tarjolla. Hoitaja kuitenkin sanoi minulle ihan suoraan, että älä mittaa verensokereita joulupyhinä – älä edes mieti koko asiaa! Mutta voidaksemme toteuttaa tämän ”vapaan herkuttelujoulun” pitikin sitten alkaa pistämään sormeen heti siltä istumalta. Verensokereiden seurantaa täytyy tehdä 4 päivää kahdesti päivässä (ennen aamiaista ja tunti aamiaisen jälkeen) sekä viidentenä päivänä kahdeksan kertaa (ennen joka ateriaa ja tunti jokaisen aterian jälkeen). Olen nyt viidennessä päivässä ja olen jo rei’ittänyt sormeni mustelmille.

Verensokerit eivät kuitenkaan ole huidelleet edes rajoilla, vaan ovat pysyneet niin hyvissä lukemissa, että vituttaa. Vituttaa taas joutua tähän rumbaan, saada raskausdiabetes tuomio, mutta sitten monta kuukautta neulatyynynä olemisen jälkeen todeta, että no ei ne sokerit KOSKAAN nousseet. Ja tunnustan syöneeni mittausten aikana niin pizzaa, kiinalaista ruokaa kuin Arnoldsin donitsejakin. Meillä nimittäin oli Mr. Scotin kanssa hääpäivä perjantaina. Meidän oli tarkoitus mennä ulos syömään, pöytäkin oli varattu, samoin lastenhoitaja, mutta Mr. Berlin tuli kipeäksi. Tai no, hänelle tuli yskä, ei hän sen kipeämpi ollut, mutta tämä silti peruutti kaikki suunnitelmamme.

Lapsiemme tarhassa on todettu korona tartuntoja kaksi lyhyen ajan sisään, joten pienetkin flunssan oireet lähettävät lapsen bumerangina kotiin. Käytimme pojan myös koronatestissä, koska hän oli mahdollisesti altistunut yhdelle tartunnan saaneista. Tulos oli kuitenkin negatiivinen, eikä Mr. Berlinille onneksi mitään muuta oiretta koko viikonlopun aikana tullut, kuin yskä, joka oli tänä aamuna jo tiessään. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että me emme vanhempina päässeet lähtemään minnekään koko viikonlopun aikana. Niinpä hääpäivä tuli vietettyä sohvalla sylikkäin, herkkuruokia naamaan ahtaen.

Verensokerit eivät olleet mussuttelusta moksiskaan, mikä on tietysti hyvä asia ja lupailee suhteellisen helppoa menoa loppuraskauteen ainakin raskausdiabeteksen osalta. Olisi vituttanut vielä enemmän, jos tässä nyt pitäisi jokin insuliinihoito aloittaa. Ja voihan tilanne teoriassa mennä huonommaksi vielä. Tänään on pisteltävä sormiin kahdeksan kertaa ja nämä tulokset lopullisesti ratkaisevat raskausdiabetes hoitojeni kohtalon. Tässä olisi nyt kova palo päästä viettämään joulua rauhallisin mielin, terveenä, ilman koronan tai synnytyksen tai minkään muunkaan pelkoa.

Elämme haastavia aikoja, niin minä henkilökohtaisesti kuin koko kansa. Kaikki odotamme epätoivoisena paluuta normaaliin ja monesti minusta tuntuu, että joka kerta kun yhdestä vaikeudesta selvitään niin kolme uutta ilmestyy tilalle. Jatkuvasti on jotain! Ja se on raskasta. Siksi viime viikkokin oli niin raskas ja tuntui niin kamalan pitkältä. Joka päivä tapahtui jotain kuormittavaa, löytyi uusi stressin aihe tai peruuntui jokin kiva juttu. Olin sopinut kolmen ihanan ystävän kanssa ”ennen joulua treffit”, mutta joka ikinen niistä peruuntui vuorollaan, kaikki eri syistä. Ehdin jo sanoa miehelle, että älä sinä sitten peru meidän hääpäivätreffejä, ennen kuin tarhasta pari tuntia myöhemmin soitettiin, että poikanne on kipeä.

Tässä on enää kolme yötä jouluun, enkä tiedä kuinka moni teistä jakaa tunteeni, mutta ainakin minulla alkaa olla jo hirveä kaipuu lomaan ja joulurauhaan. Hiljentymiseen, rauhoittumiseen, perheen kanssa olemiseen. Kaipaan stoppia tähän kaikkeen ja tilaa hengittää, olla. Toivottavasti te ja me ja ihan kaikki pääsemme parempaan tilaan pyhien ajaksi, ilman, että tulee koko ajan jokin seuraava juttu. Surkeiden sattumusten sarjan voisi nyt jo hetkeksi pistää paussille.

(Kuvan ottanut Niklas Jäntti.)