Hae
Kuka huusi äiti?

85. Vuoden viimeinen

Jos talvella ei muuten olisi ollut pimeää, niin paksut pimennysverhot idänpuoleisen ikkunan edessä varmistivat, ettei huoneeseen päässyt lainkaan luonnonvaloa. Kello oli vähän vaille kuusi aamulla, joten kotimme olisi pitänyt olla aivan hiljainen. Sen sijaan heräsin kahden pienen lapsen ääneen. Ääni ei tullut avoimesta ovesta, jota vastapäätä lastenhuone sijaitsi, vaan miehen yöpöydällä seisovasta itkuhälyttimestä, jossa oli volyymi täysillä. Mr. Scot ei nimittäin herännyt lasten itkuun tai huutoon, ellei ääni kajahtanut kaiuttimista sellaisella voimalla, että varmaan naapuritkin sen kuulivat.

 

Nyt lapset eivät kuitenkaan itkeneet, vaan kikattivat ja supattivat keskenään, joten mies jatkoi autuaasti uniaan. Herkkäunisena minä havahduin hereille ja katsoin ensimmäisenä kelloa. Liian aikaisin, mietin ärtyneenä. Tönäisin miestä kiukkuisesti, yöheräilyt olivat hänen pestinsä. Mr. Scot murahti ja kääntyi parempaan asentoon. Lapset höpöttivät innokkaina toisessa huoneessa ja kuulostivat iloisilta, eivätkä tippaakaan väsyneiltä. Vilkaisin kelloa uudestaan. 5:48. Ihan oikeasti? Jouluaattona? Kurkustani pääsi epätoivoinen valitus ja ravistelin miestä, joka kuorsasi tyytyväisenä.

 

”Lapset.” Sanoin hänelle ääni unesta käheänä.

”Hm?” Oli vastaus.

Mr. Scot kääntyi ottamaan minut karhun haliin ja murahdin äkäisenä.

”Ei kun lapset!”

”Mmmm.”

Huokaisin ja luovutin, jääden jumiin naama karvaista rintaa vasten. Kuulin jo pienten jalkojen sipsutuksen ja kohta ovi aukesi tasanteelle. Mr. Berlin ei osannut vielä puhua montaa sanaa, mutta hän oli kehittänyt omien äänteiden kirjon, ja nyt hän huhuili kutsuvasti. Kiemurtelin miehen otteesta ja sytytin yöpöydän valon.

”Täällä näin.” Vastasin lapsen kutsuun, jonka jälkeen poika juoksi sänkyni laidalle iloisesti kiljahdellen.

 

Hänellä oli sylissään rakas räsylelu, sininen koira, jonka kuonoa poika tykkäsi purra vimmatusti. Nyt lelua kuitenkin huidottiin tarmokkaasti samalla, kun Mr. Berlin hypähteli paikoillaan ja yritti selkeästi viestittää, että halusi päästä ylös sänkyymme. Sänkymme oli tavallista korkeampi, koska runkopatjat oli pinottu massiivipuisen kehikon päälle. Toisella puolella sänkyä kuulin, miten Miss April kipusi jo ketterästi isänsä päälle, mutta poika oli sen verran lyhyempi, että tarvitsi vielä nykäisy apua, että sai kammettua itsensä sängyn päälle.

 

Ihan kohta nelivuotias ja kaksi ja puolivuotias alkoivat pomppia ja hihkua, mönkiä päällämme ja naureskella jollekin kahdenkeskiselle vitsille, jolle ei tarvittu sanoja. Murisin ja yritin väistellä teräviä kyynärpäitä sekä kovia polvia, suojellen erityisesti raskausmahaa. Mr. Scot tuntui vihdoin heräävän ja pörrötti lasten hiuksia silmät kiinni, mutta hymyillen. Lapset mellastivat sängyssä aikansa, ennen kuin komensin heidät lattialle kiukusta kihisten. Sisaruspari lähti kiljuen juoksemaan oman huoneensa ja meidän huoneemme väliä. Minä pyörittelin silmiäni ja hieroin ohimoitani, mutta mies otti minut kainaloonsa ja tuhisi niskaani vasten.

 

”Tällaisesta olen aina unelmoinut.”

”Ai mistä?” Kysyin väsyneenä.

”Tällaisista aamuista. Kun kuvittelin vanhemmuutta, se oli juuri tätä. Lapset pomppimassa sängyssä ennen kukonlaulua.”

”Minä ne kyllä unelmoinut tästä.” Murisin vastaukseksi.

Mies halasi minua ja hymähti huvittuneena. Annoimme lasten kiivetä sänkyyn vielä pari kertaa riehumaan ja loikoilimme vain siinä sylikkäin, kunnes meno alkoi olla sen verran villiä, että oli pakko puuttua peliin. Näin jälkikäteen, hiukan vähemmän väsyneenä, tuo aatto aamu oli oikeastaan kyllä aika ihana. Aito lapsiperheen idyllinen aamu, väsyneine vanhempineen ja ylikierroksilla käyvine lapsineen.

 

Aito lapsiperheen joulu ei myöskään ollut mitään pumpulia ja vaahtokarkkeja, vaan lasten kiukuttelua, jännitystä, ylireagointeja ja uupumista. Jouluruoat eivät maistuneet ja pari puoliväkisin syötyä lihapullaa eivät pitäneet nälkää poissa. Ylikierroksilla nukkumisestakaan ei ollut tulla mitään ja koko yö heräiltiin painajaisiin. Sama toistui vielä 25päivä eikä 26päivä ollut paljoa parempi, me kun emme viettäneet joulua kotona vaan reissasimme joka päivä jonnekin juhlimaan. Onneksi Tapaninpäivän yönä lapset olivat itsekin niin väsyneitä, että vihdoin nukkuivat koko yön ja pitkälle aamuun.

 

Tuntuu, että vuosi kulminoituu tässä aivan lopussa kauheaan härdelliin. Joulua kohti on valtavat paineet ja kun siitä jotenkuten on selvitty, seuraavana on uuden vuoden juhlinta. Tarkoituksella olemme nyt pysyneet visusti kotona välipäivät. Koska säät ovat suosineet lumileikkejä, on isä raahannut kolmikkoa pulkkamäkeen joka-aamuisena ulkoiluna. Raahata on ehkä väärä sana, sillä jopa Mr. Berlin on nyt niin iso, että vetää itse oman pulkkansa ja jaksaa tarpoa mäkeäkin ylös omatoimisesti. Mäenlasku on siis ollut kaikille osapuolisille nautinnollinen kokemus, ja sen varjolla on hetkeksi päästy ulos neljän seinän sisältä.

 

Tai toiset ovat, minä kipsini kanssa olen kyyhöttänyt kotona, sillä olisi ollut järjetöntä lähteä jalka tässä kunnossa pulkkamäkeen. Vaan 29päivä oli vihdoin kirurgin tapaaminen sekä fysioterapia ja sain lopullisen tuomion. Ei leikkausta! Hurraa! Jalka on lähtenyt luutumaan oikein hyvin, joten kipsi jäi sairaalaan ja minä kävelin omat kengät jalassa ulos ovesta. Hah, mikä tunne! Tosin kuvittelin tekeväni sen ilman kainalosauvoja, mutta lääkäri toppuutteli, että jalka on ehtinyt parantua vasta 8 viikkoa ja vasta 12 viikon kohdalla voidaan alkaa sanomaan, että se olisi tarpeeksi toipunut.

 

Ulkona liikkuessa minun on siis edelleen käytettävä kainalosauvoja pari viikkoa, sitten saan vaihtaa vain yhteen sauvaan ja lopulta luopua niistä kokonaan. Fysioterapeutti suositteli käyttämään sauvoja myös aluksi kotona, aina kun jalka alkaa väsyä tai särkeä, keventämään kävelyä. Kuvittelin, että eihän se varmastikaan tule tapahtumaan, kun niin reteästi marssin omin jaloin sairaalasta ulos ilman mitään vaikeuksia. Jo samana iltana jalka turposi, erityisesti nilkka, ja pohje alkoi särkeä, jalkapöytä jomottaa ja polvea vihloa. Ehkäpä hiukan liioittelin?

 

Tilanne on rauhoittunut nyt viimeisen kahden päivän aikana, kun olen malttanut ottaa rauhallisesti, pitää jalkaa ylhäällä ja käyttänyt sauvoja tukena aina kun kuljen portaita ylös tai alas. En sauvaile muuten kuin portaissa, mutta mikäli jalka alkaisi kipuilla paljonkin ehkä siihenkin on palattava. Varovaisuuteni ansiosta edellisiltana pääsin kuitenkin ensimmäisen kerran tekemään fysioterapeutin ohjeiden mukaiset harjoitteet, kun jalka ei ollut rasittunut liikaa päivän aikana. Tuntuu oudolta, miten heikoksi nilkkani on muuttunut, minkä lääkäri selitti johtuvan löystyneistä nivelsiteistä. Pohkeeni tuntuu todella kireältä ja jalkapöytää alkaa särkeä vähänkin pidempi seisominen.

 

Elin tietysti siinä illuusiossa, että samalla hetkellä, kun kipsi poistetaan, olen parantunut. Hah! Väärin. Toipumiseni on vielä vaiheessa ja onneksi olen tässä melkein kolme viikkoa vielä lomalla ennen töihin paluuta. Siihen mennessä olen oletettavasti ehtinyt kuntoutua niin pitkälle, että pystyn esimerkiksi seisomaan varpaillani, kun kurotan jotain ylähyllyltä. Sitäkin varten täytyy tehdä erilaisia harjoitteita, samoin kuin yhdellä jalalla seisomista varten. On jotenkin vaikea käsittää miten hidasta ja vaivalloista voi olla parantua yhdestä harha-askeleesta. Mutta niinhän se on kaikessa elämässä, et tiedä minkään tekosi hintaa ennen kuin jälkikäteen.

 

Sitä ajatusta onkin tänään maisteltava vähän enemmän, kun vuoden viimeinen päivä etenee vääjäämättä kohti päätöstään. Mikä vuosi tämä on ollutkaan!? Monilta osin ihan kamala. Epäonnistumisia, epäonnea, peruuntumisia, sydänsurua, ahdistusta ja pettymyksiä. En halua velloa kaikessa siinä pahassa, mitä tuli vastaan, sillä jotenkin sitä selvittiin kaikista koettelemuksista. Usko loppui kesken useampaan otteeseen ja aina tuli uusi surkeiden sattumusten sarja, mutta tässä tänään seistessä (istuessa) ihan tosissani tunnen Elton Johnin kappaleen sanat ”I’m still standing after all this”. Pystyn myös näkemään ne monet hyvä jutut, mitä vuosi 2021 toi.

 

Käsikirjoittamani TV-sarjan pilotti kuvattiin (sitten lopulta kuitenkin) ja saatiin jonkin ihmeen kaupalla editoitua julkaisukelpoiseksi asti – nyt se on vetämässä tuotantoyhtiöillä, katsotaan jos onni suosii ensi vuonna. Valmistuin media-alan ammattitutkintoon, eli korotin radiotoimittajan perustutkintoni astetta korkeammalle. Sain kirjoitettua novellin loppuun ja lähetettyä kustantajille (kukaan ei sitä valitettavasti halunnut julkaista). Pääsin vetämään podcast sarjaa työharjoittelussani, joka oli kaikin puolin positiivinen kokemus. Vietimme vaihderikkaan kesäloman lasten kanssa ja uskomattoman ihmeen kautta saatoimme alulle uuden lapsen ko. lomalla.

 

Hyppäsin valtaviin riskeihin, tein asioita mitä en koskaan ennen ollut voinut edes kuvitella tekeväni, kohtasin upeita ihmisiä ja sain upeita kokemuksia (sekä susipaskoja siinä samalla), mutta ennen kaikkea elin täydellä liekillä koko vuoden. Toki raskaus veti minut sitten aivan pohjamutaan, uupumukseen ja kärsimykseen, jota pahensi parisuhdekriisi ja kaikki kulminoitui jalan murtumiseen. Kolme vaikeaa ja kivuliasta vaihetta peräjälkeen, jotka ovat pakottaneet koko elämäni uudelleenarvioimiseen. Hyvin perinteiseen tapaan minun elämäni vuoristoradassa kaikki pahimmat asiat painottuvat vuoden loppupuolelle, synkkään syksyyn ja talven alkavaan pimeyteen, josta tuntuu monesti puuttuvan valonpilkahduskaan paremmasta.

 

Vaan onneksi nyt vuorovesi tuntuisi olevan hiljalleen kääntymässä. Toivon, etten manaa itseäni sen tähän kirjoittaessa, mutta asiat ovat taas paremmin. Uusi vuosi antaa mahdollisuuden uudelle alulle, pahojen asioiden taakse jättämiselle. Tässä vaiheessa näkyy aina sitä valoa, sitä lapsellista uskoa huomiseen, toivon pilkahdus horisontissa. ”Ehkä ensi vuosi on se minun vuoteni” sanon itselleni joka kerta, kun viisarit naksahtavat yli kahdentoista. Olenko kenties naiivi? Itsesuojeluvaistoni saa minut uskottelemaan itselleni, että kohta kaikki on hyvin? Vai onko se jokin suomalainen sisukkuus, jonka myötä kohtaan vuoden kerrallaan kuin sotilas taistelun kerrallaan, sen sijaan, että yrittäisi voittaa kerralla koko sodan?

 

Luulin puoli vuotta sitten, että vuosi 2022 on se vuosi, kun teen uraa, keskityn minuun, päästän luovuuteni valloilleen ja kirjoitan nimeni tähtiin. Olen nyt jo hyväksynyt sen, että mitään tuosta ei tule tapahtumaan ensi vuonna. Ensi vuosi on vauvavuosi, omistettu seuraavalle perheenjäsenelle. Olettaen, että emme kohtaa sitä hirveintä tragediaa eli jostain syystä menetä tätä ihmelasta, jota nyt kannan. Mikäli onni on puolellamme, niin lopetan äitiyslomani tähän samaan aikaan ensi vuonna, eli käytännössä lähes koko vuoden 2022 olen kotona, mammailemassa. Siinä ovat odotukseni tällä kertaa, pieruverkkarit ja tukka nutturalla, maitoa tai puklua paidalla, unettomia öitä ja vauvantuoksua.

 

Tässä on melkein kolme kuukautta vielä pikku Papaijan syntymään, mutta se alkaa olla vahvasti mielessä. Eräs ystäväni kävi viisi kuukautta vanhan poikansa kanssa meillä vierailulla ja niin pienen vauvan näkeminen sai taas hienosti muistumaan mieleen mitä on tulossa. Myös Miss April ja Mr. Berlin saivat pientä ensimakua, tavatessaan vauvan. Tytär osoitti vahvan taipumuksensa hoivaamiseen ja oli aivan lumoutunut vieraastamme. Poika puolestaan oli häkeltynyt, ihan hämillään siitä mikä tuo otus on ja mitä sille pitäisi tehdä. Miss Wiennalle vauvat ovat jo vanha juttu, mutta hämmentävästi hän osoitti eniten mustasukkaisuutta ja kateutta, joten nähtäväksi jää millaiseksi perhedynamiikkamme muovautuu.

 

Tänään ei kuitenkaan ole tarjolla vastauksia siihen, vaan suuntaamme kohti läheistä puutarhaliikettä, jonka pihalla on makkaranpaistoa ja ammutaan raketteja. Yritämme nauttia vuoden päättymisestä viiden hengen perheenä, kerätä muistoja ja kokemuksia lumikinosten keskellä, olla kiitollisia siitä mitä olemme saaneet ja päästää irti kuluneen vuoden pahoista asioista, voidaksemme astua seuraavaan uusin voimin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *