58. Ystävänpäivä ja parisuhteet

Olin kutsunut sisareni luokseni testataksemme taas kotistudiotani. Haluaisin jatkaa podcast nauhoituksia, mutta nyt kun en ole enää radiossa töissä vaan keskityn opintovapaalla opiskeluun, täytyy minun saada omat tilat aikaiseksi. Jälkikäteen kun kuuntelin nauhoitusta en voinut olla hymyilemättä, kuin kuulostimme kikattavailta pikku oravilta, repeillessä toistemme jutuille ennen, kuin saimme vähän vakavamman vaihteen käyntiin. Valitettavasti nauhoitukseen tuli kamala kaiku taustalle, kuten olin pelännytkin, enkä voi käyttää tekemäämme materiaalia.

Kuka olisi kuvitellut, että oman studion kasaaminen olisi niin vaikeaa? Vaikka olen työskennellyt mikrofonien ja äänipöytien kanssa jo vuosia, niin tekniikan on aina hoitanut joku muu, asetukset ovat olleet valmiina, ja minulle on näytetty vain perus käyttöohjeet. Sillä aikaa kun opettelen studion rakentamista kantapään kautta ajattelin kuitenkin kirjoittaa blogin kaikesta siitä, mitä sisareni kanssa höpisimme. Otimme aiheeksi ystävänpäivän, se kun on jo huomenna! Mutta ajauduimme vähän vakavammille vesille lopulta.

Metsänvihreä samettinojatuoli oli niin iso, että pystyin tekemään siihen mukavan löhöily pesän, hakiessani parempaa asentoa puhua mikrofonille.

”Sinun pitäisi hommata kaksi tuollaista. Tämä tuoli on paljon epämukavampi.”

Sisareni istui kuparin väriseen samettiin verhotulla tuolilla, joka oli puolet pienempi kuin minun. Ja myöskin puolet halvempi.

”Täytyy laittaa listalle. Oletko valmis?”

Korjasimme mustat kuulokkeet paremmin korville. Sound-chekistä se sitten lähti, kikattelu ja hassuttelu. Miten helppoa olikaan jutella parhaalle ystävälle? Aloitimme pari kertaa uudestaan, kunnes sain vihdoin kysymyksen nauhalle ilman toilailua.

”Kuuntelet Sister Talk podcastiä ja aiheena on ystävänpäivä. Odotatko sinä sitä, vai onko se ihan turha juhlapäivä?”

”Odotan todella paljon, itse asiassa. Yksi mun lempi päivistä. Sitä voi viettää puolison kanssa tai jos ei ole puolisoa niin yhtä hyvin ystävän, siskon, tai vaikka vanhempien kanssa!”

Ystävänpäivä on kauhean helppo juhla. Toisin kuin vaikkapa jenkeissä, jossa Valentine’s Day on nimenomaan rakastavaisten juhla, niin Suomessa sillä on aivan toinen luonne.

”Esimerkiksi koulussa oli kauhean kiva aina askarrella ystävänpäiväkortteja ja sitten jakaa niitä kavereiden kesken. Ei tarvinnut pelätä, että nolaisi itsensä paljastamalla ihastuksen kohteensa, olemalla pakotettu antamaan kortin nimenomaan pojalle. Ei, kun kortit annettiin kavereille.”

Olen itse jatkanut jo koulussa aloitettua perinnettä aikuisena, lähettämällä edelleen välillä ystävänpäiväkortteja. Neljästoista helmikuuta on nimenomaan ystävyyden merkkipäivä, ja toisaalta tarhaikäiset lapset taas askartelevat hempeät sydänkortit nimenomaan vanhemmilleen. Suomessa ystävänpäiväkortti on oleellisempi kuin mikään lahja. Jos lahjan saakin niin harva taitaa odottaa mitään timanttikorua. Sen sijaan, jos löytyy puoliso, hänen kanssaan syödään ehkä kynttiläillallinen tai pukeudutaan seksikkäisiin alusvaatteisiin yllätyksenä. Jos parempaa puoliskoa ei löydy, voit lähteä kavereiden kanssa bilettämään, tai ihan vain kahvittelemaan.

Jenkeissä yksin ystävänpäivänä olemiseen liittyy stigma epäonnistumisesta. Sinulla on oltava joku kulta juuri tuona päivänä ja kaikkialla on pinkkiä, glitteriä ja sydämiä. Sinkkuna oleminen neljästoista helmikuuta on siellä masentavaa. Mutta ei onneksi meillä, sillä Suomessa ystävänpäivään suhtaudutaan onneksi vielä vähän olkaa kohauttamalla, jopa vähättelemällä. Jostain syystä kaikki merkittävät parisuhteeni ovat kaatuneet loppuvuodesta, vähän ennen joulua tai sen jälkeen ja olen viettänyt usean ystävänpäivän juuri särkyneen sydämen kanssa. Sillä ei ole kuitenkaan väliä, sillä aina on ollut ystävä tai toinen, jonka kanssa jakaa tämä juhla.

Sisareni ja minä olemme lahjoja kansaa. Rakastamme antaa lahjoja, ja mielellään sellaisia kalliita ja suuria. Ystävänpäivä on kuitenkin poikkeus.

”Mikä ystävänpäivälahja sinulle on jäänyt parhaiten mieleen?”

”No yritän tässä sellaista kuumeisesti miettiä. Ihan rehellisesti en muista yhtäkään. Ainoa, mikä minulla on vielä viisi-kuusi vuotta myöhemminkin tallella, on yksi ystävänpäiväkortti, jonka sinä lähetit. Muistatko sen, missä kaksi hassua koiraa nojailee toisiinsa sydämen sisällä? Se on minulle ihan hirveän rakas! Tämä on jo kolmas asunto, jonne se kortti on matkannut mukana.”

Hassua, muistan kyllä joululahjoja vaikka miten paljon, tai synttärilahjoja, mutta ystävänpäivä? Ei silloin anneta mitään erityistä, koska tuona päivänä tärkeintä on muistaminen. Suomessa ystävänpäivään kuuluu pyrkimys jakaa hyvää mieltä ja osoittaa arvostusta sinulle tärkeitä ihmisiä kohtaan, ja silloin se ele on oleellisempi kuin tavara. Yksinkertainen tekstiviesti, joka on käytännössä ilmaista tänä päivänä, riittää monesti. Puolisonkin kanssa riittää helposti, kun laittaa pari kynttilää pöydälle, tilaa pitsaa ja viettää yhteisen hetken.

Toisin kuin monessa muussa juhlapyhässä, ei ystävänpäivään liity juurikaan sitovia perinteitä. Joulua varten valmistellaan kuukausia, joululaulut pauhaavat kaikkialla ja paine onnistua kasvaa päivä päivältä. Pitää olla kinkut ja laatikot ja lahjat. Monet myös jälkikäteen kyselevät miten joulusi meni tai mitä sait lahjaksi, oliko iso kuusi, missä vietitte joulun. Pääsiäiseen, juhannukseen, niin moneen pyhään liittyy suunnattomia odotuksia. Vaan ei ystävänpäivään. Siitä voi tehdä niin merkittävän tai merkityksettömän kuin haluaa.

Osittain vähäiseen merkitykseen vaikuttaa myöskin se, että neljästoista helmikuuta sattuu osumaan pitkään listaan kaikenlaisia päiviä. Runebergin päivä, laskiaissunnuntai ja -tiistai sekä naistenpäivä osuvat hyvin samoihin aikoihin. Mr. Scot murahti vastikää, että tässähän saa olla koko alkuvuoden hankkimassa herkkuja ja ostamassa kukkia. Aivan kuin se olisi paha asia… Mutta jenkeissä ystävänpäivä on saanut myös vähän varjopuolia, luonut erityisesti miehille liikaa paineita. Vitsimielessä siellä on vastalauseena jopa perustettu ”steak and blowjob” päivä, jolloin naisen pitäisi tarjota miehelleen, noh, nimensä mukaisesti lihaa ja suihinottoa.

Suomessa moinen nostattaa vain kulmakarvoja. Ystävänpäivä kun ei ole mikään naisten lellittelyn juhla täällä, eikä pakettiin suinkaan sisälly naiselle mitään takeita fyysisestä tyydytyksestä, niin miesten on vaikea edes vitsillä ruveta vaatimaan vastapalveluksia.

”Millä tavalla poikaystävät ovat sinua muistaneet ystävänpäivänä?” kysyin sisareltani.

”No, itseasiassa kaikkein muistettavinta on ollut se, että minua on kosittu ystävänpäivänä. Oli ilmapalloja, sydämiä, kukkia, koko setti. Olihan se hurjan romanttista.”

Suhteen kariutumisen jälkeen tuosta kosinnasta jää kuitenkin varjo juhlan ylle. Kosiminen minään juhlapyhänä, ja erityisesti naisen syntymäpäivänä, pitäisi kieltää lailla. Ja voin vain kuvitella, jos mies kosii ystävänpäivänä ravintolassa, niin joka ikinen muu pari siinä ympärillä on sen jälkeen ongelmissa, kun eivät mitenkään voi nousta samalle tasolle.

Tosin, kuten sanottu, täällä meillä ystävänpäivä ei onneksi ole niin iso asia. Voisi melkein väittää, että tapamme juhlistaa pyhän Valentinuksen päivää on terveellisempi, kuin monessa muussa maassa. Ystävät ovat super tärkeitä hyvinvointimme ja onnellisuutemme kannalta, on mahtavaa, että meillä on päivä, jolloin muistaa heitä. Toki puolisokin voi olla se ystävä, monelle oma rakas on se paras ystävä. Siihenkin ystävänpäivä taipuu, täydellisenä pienten eleiden juhlana.

”Pienistä eleistä puheenollen, kumpi on oleellisempaa parisuhteessa, ne pienet asiat vai suuret ja näyttävät rakkaudentunnustukset?”

Olimme päättäneet tehdä podcastin ystävänpäivästä, mutta tässä kohtaa aloimme harhautua aiheesta.

”Riippuu suhteesta ja ehkä vielä enemmän omasta kokemuksesta ja iästä. Teininä koin todella tärkeiksi jokapäiväiset vietit, ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, sekä tietysti jatkuvasti siinä välissä. Olin 18-vuotiaana suhteessa, jossa meillä oli tapana tehdä jotain erityistä joka kuukausi yhtenä päivänä, käydä ravintolassa tai elokuvissa.”

”No eihän se kauhean huonolta kuulosta.”

”No ei, jokainen parisuhde vaatii työtä ja siihen täytyy panostaa, mutta en enää arvosta rahan kuluttamista puolisoon samalla tavalla. Silloin tuli annettua lahjoja jatkuvasti ja yllätettyä toista kaikenlaisella. Mutta nyt kolmekymppisenä ne todella pienet asiat ovat muodostuneet tärkeämmiksi. Kun toinen muistaa viedä roskat aamuisin se tuntuu todella hyvältä.”

Minäkin muistan kyllä, miltä se tuntui, kun nuorena kaipasi jatkuvasti suuria rakkaudenosoituksia. Mistä kumpusikaan se tarve jatkuvalle näytölle toisen tunteista? Ensirakkaus on näin jälkikäteen ajatellen melkein kuin sairaus, tai riippuvuus. Kaikki elämän ilo ja merkitys tulivat toisen henkilön olemassaolosta ja tekemisistä. Oli niin kiinni siinä ihmisessä, että oli pakko tehdä ihan kaikki yhdessä, harrastaa yhdessä, liikkua yhdessä, kuin olisi jotenkin sidottu toisiinsa. Ja erossa oleminen, voih miten se teki kipeää. Siis ihan fyysisesti, rintaa puristi etkä saanut henkeä.

Monesti siirrytään suoraan vanhempien helmoista sen ensimmäisen poikaystävän kanssa yhteiseen elämään. Skipataan se yksin asumisen ja pärjäämisen vaihe. Kaiketi se sairaalloinen riippuvuus toisesta ihmisestä kuuluu jotenkin kasvuprosessiin. Vasta kun menettää ensimmäisen rakkautensa sitä tajuaa, että toinen ihminen ei ole ainoa tie onneen. Tajuaa myös sen, että vaikka ero kuinka sattuisi, se ei oikeasti fyysisesti tapa sinua, ja siitä kyllä pääsee yli. Vaikka ensin ei tunnu siltä. Sekin on tärkeä opetus, että elämäsi ei oikeasti ole sidottu keneenkään muuhun.

Väitän, että vasta kun olet kokenut ne ensimmäiset kolhut, ensimmäiset sydänsurut ja jäänyt omillesi, niin vasta sitten saat terveellisemmän perspektiivin parisuhteisiin. Vähän kuten epäonnistunut ensimmäinen avioliittoni oli lopulta vain hyvä rakennuspalikka tulevalle. Voin kertoa, että mikään ei ole koskaan tuntunut yhtä suurelta epäonnistumiselta, kuin se että avioliittosi hajoaa. Se on kuin henkilökohtaisten epäonnistumisten huipentuma. Varmaankin jokin jäänne aiemmin vallinneesta kulttuuristamme, kun eroaminen oli kiellettyä ja tabua.

Tänäkin päivänä se häpeän määrä, mitä kokee avioerosta, on ihan hurja! Mikä on ihan typerää, koska oikeasti tämä on vain yksi opetus, yksi porras aikuistumisessa, yksi etappi kohti osaavampaa, parempaa sinua. Ei se kyllä siltä sillä hetkellä tunnu, mutta jälkiviisaus on muodostunut parhaaksi toverikseni ja tätä nykyä, uudessa avioliitossani, ne ensimmäisellä kerralla opitut asiat ovat kultaakin arvokkaampia. Pystyn välttämään niin monta sudenkuoppaa ja miinaa käveltyäni niihin jo edellisellä kerralla. Virheistä kun katsos oppii.

Mr. Scotin kanssa jaksamme monesti ottaa esille sen, miten hyvää meidän suhteellemme on tehnyt kaikki se paska ja kärsimys, mitä aikaisemmat, hirveät puolisomme ovat jättäneet jälkeensä. Osaamme arvostaa toisiamme ihan eri tavalla emmekä tulistu tai luovuta toistemme pikku vioista kuten nuorena olisimme helposti tehneet. Perspektiiviä. Menneisyys ja kokemus antavat niin paljon ymmärrystä, erityisesti silloin kun asiat ovat menneet vituiksi. Epäonnistuminen on vain inhimillistä ja mitä nopeammin ja paremmin hyväksyy sen osaksi elämän väistämättömyyttä, sitä onnellisemmaksi tulee. Toki tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

”Vaikka olen ollut niin, niin, niin huonossa parisuhteessa, siitä on silti pitänyt kynsin ja hampain kiinni. Ihan kuin olisi pahempaa olla yksin? Miksi?”

”Tiedän tunteen. Minun huonoin parisuhteeni oli niin toksinen ja vahingollinen, mutta en vain kyennyt hyväksymään epäonnistumista, taas! Onneksi se mies teki minulle elämäni suurimman palveluksen jättämällä minut itse. Silloin se sattui ja shokeerasi, mutta myöhemmin ihmettelen, miksen lähtenyt itse, kun olin onnettomampi kuin koskaan elämässäni?”

”Nyt myöhemmin tajuaa, että on parempi luovuttaa, päästää irti ja siirtyä eteenpäin.”

”Aina se toinen ei kuitenkaan halua päästää irti. On yllättävän vaikea erota, jos ei ole jotain suurta syytä. Itse tuhlasin monta vuotta tuskaisessa välitilassa, vaikka tiesin, etten halua olla tämän miehen kanssa, mutta kun syyksi ei riittänyt, että ’olet ihan hyvä tyyppi, mutta et vain oikea tyyppi mulle’.”

”Jälkikäteen sekin on osoittautunut hyväksi asiaksi, että puoliso pettää tuossa tilanteessa, koska sitten saat sen kimmokkeen, että voit lähteä. Vaikka tyhmäähän se on, odottaa jopa vuosia jotain niin radikaalia syytä.”

Osittain eroamisen vaikeus on kyvyttömyys tunnistaa omia tunteitaan ja sitä miksi tuntee niin kuin tuntee. Se yhdistettynä pelkoon yksin olemisesta sitoo monet ihmissuhteisiin, joissa he eivät halua olla tai kukoista. Olin itsekin todella pitkään ihan hukassa siitä, miten saisi suhteen toimimaan ja yhtälailla siitä, miten sen saa päättymään. Vasta kun opin kommunikaation tärkeyden – ja poltin siipeni moneen kertaan – opin tulkitsemaan itseäni. Se on tärkein asia kaikissa parisuhteissa, itsensä ymmärtäminen. Se jälkeen opetellaan ymmärtämään puolisoa ja sitten vielä olemaan suhteessa. Sekin tuli yllätyksenä, että parisuhteessa olemiseenkin pitää oppia.

Onneksi takana on niin monia vuosia, että enää minulla ei ole sitä loputonta tarvetta rakkauden ruokkimiseen. Enää ei tarvitse kompensoida omaa epävarmuutta toisen huomiolla. Onneksi olen tiedostanut, että elämässä on muitakin ilon ja onnen lähteitä kuin seurustelukumppani. Toisaalta se, että minulla on kumppani, jolla on samat tavoitteet ja ajatusmaailma on ollut ratkaiseva tekijä siinä, että arkemme toimii. Se, että toinen osoittaa pysyvänsä rinnallasi, olevansa tukena ja vastakappaleesi perheen pyörittämisessä, on suunnaton lahja. Hämmentävää on se, miten paljon oppimista elämästä, itsestään ja suhteista vieläkin 36-vuotiaana tuntuu olevan.

Tänä päivänä ne suuret eleet eivät ole niin tärkeitä, mutta pienet asiat pitävät suhteen kasassa. Yksi viesti työpäivän aikana saa tuntemaan, että olet toisen mielessä. Yhdessä lasten hoitaminen, ruoan laittaminen ja kotitöiden hoitaminen tuovat yhteenkuuluvuutta ja tiimihenkeä, vaikkei ehditä keskittyä toiseen muuten. Silti, lapsien kanssakin, suhde vaatii kuitenkin töitä ja varsinkin kommunikaatiota, vaikka se ei olisi prioriteetti numero yksi. Toista ei saa unohtaa tai ottaa itsestäänselvyytenä, muuten puoliso saattaa kokea tulleensa hylätyksi, muttei ehkä osaa ilmaista pahaa oloaan tai tarkkaan sanoa mistä se johtuu. Monesti varsinkin miehet pyrkivät vain selviämään päivästä toiseen, mutta lopulta jokainen alkaa jostain hakea sitä hyvää oloa. Ja jos puolison kanssa ei osata puhua sitä haetaan helposti muualta.

”Väitän, että miehille tunteiden näyttäminen on vielä erityisen vaikeaa.”

Naisena on monesti helpompi ilmaista tunteitaan. Edelleen on vallalla ajatus, että naisella on lupa olla heikko ja se ”pelastettava neito”, mutta moni mies kokee, että heidän on oltava vahvoja, eikä tunteita tai kaipuuta saa näyttää ilman, että asettaa itsensä jotenkin haavoittuvaan asemaan. Silloin ei voi sanoa, että mulla on paha olo, kun et ole halannut mua moneen päivään. Pojan äitinä toivon, että pystyn osoittamaan omalle lapselleni, että myös pojat saavat kertoa pahan mielen ja tulla halaamaan ja suukottamaan. Tunteiden näyttäminen ja niiden käsittely lähtee kuitenkin ihan sieltä lapsuudesta. Ei mitään ”olet iso poika, älä itke” juttuja. Tunteiden näyttäminen pitää olla arkipäivää, kuten myös niiden sanoittaminen.

Ystävänpäivä on yksi niistä hyvistä mahdollisuuksista, kun voi pienillä eleillä ja asioilla kertoa tärkeälle ihmiselle, miten paljon hän merkitsee, ilman sen suurempia paineita. Aina ei ole helppoa ilmaista välittämistään, saatamme jopa jäädä odottamaan parempaa hetkeä ja tilaisuutta, niinpä ystävänpäivä antaa erinomaisen tekosyyn ja puitteet tunteiden ilmaisemiselle. Siksi se onkin niin tärkeä ja ihana juhlapäivä, jota kannattaa hyvillä mielin hyödyntää.