64. Ota kuva, se kestää kauemmin

Kuvan on ottanut Niklas Jäntti.

”Katso kameraan! Huhuu! Hei, katso tuonne, orava! Mikä siellä meni! Orava – oli se! Näytä kieltä! Sano hei! Katso kameraan ja hymyile! Hymyile – ei – huhuu, täällä!”

Mikä voisi olla helpompaa kuin lasten valokuvaaminen? Kuinka moni osaa samaistua? Mitä enemmän lapsia, sitä ”helpompaa” siitä tulee. Ai että, ihan nautinnollista! Oikea vanhempien märkä päiväuni yrittää saada kolme lasta yhtaikaa istumaan paikallaan, hymyilemään ja katsomaan kameraan. Ahahahha! Noniin, ihan tosissaan, hyvän valokuvan nappaaminen on välillä ihan painajaista. Tiedän myös ihmisiä, jotka eivät vaivaudu. Toisten mielestä pitäisi vaan elää hetkessä ja nauttia, luottaa omiin muistoihin.

Minä en luota muistiini, en todellakaan. Eikö teille tule sellaista tunnetta, kun selaatte vuoden, kahden, saati kymmen vuoden takaisia valokuvia, että hei ai niin tuokin tapahtui! Ainiin, olimme tuolla! Hei, vitsit, tuoltako minä/hän/se näytti? Aivoni päivittävät mielikuvaa lapsistani sitä mukaa kun he kasvavat. Ilman valokuvia muistaisinko minä miltä Miss Wienna näytti tarhan kevätjuhlissa 2015? Saati random päivän 2013 pomppiessaan sänkyni päällä yöpuvussaan? Tietäisinkö lainkaan, miltä oma rakastava hymyni näytti metsäkävelyllä, kun halasin tytärtäni? Ei, ei siitä olisi jäänyt minulle mitään mielikuvaa. Ei ilman valokuvaa.

Haluan muistaa lapseni heidän jokaisessa elämänvaiheessaan, satunnaisina päivinä, tekemässä tavallisia juttuja. Tahdon myös muistaa ne kaikki erityiset hetket, syntymäpäivät, joulut, kevätjuhlat. Haluan voida vertailla heitä vuodesta toiseen, valokuvasta toiseen, nähdä sen kehityksen harppauksina. Valokuvat ovat välähdyksiä menneestä, niiden katsominen avaa aivoista muistilokeroita, joita et edes tiennyt siellä olevan. Siksi minusta on niin äärimmäisen tärkeää räpsiä kameralla päivästä toiseen, aivan sama kuinka paljon se lähimmäisiä (tai ulkopuolisia) ärsyttää. Valokuvat ovat minun muistipankkini.

Blogi jatkuu kuvan jälkeen (kuvan ottanut Niklas Jäntti).

Toisinaan omat kykyni eivät kuitenkaan ole tarpeeksi kattavat, kun haluan tallentaa ohikiitäviä hetkiä. On sitä paitsi vaikea saada koko perhettä samaan kuvaan, jos itse pitäisi olla kameran takana. Monesti pyydän siskoani ottamaan perhekuvan, sillä luotan hänen taitoihinsa, mutta välillä käännyn ammattilaisen puoleen, kun haluan jotain erityisen hyvää. Olen kuitenkin oppinut kantapään kautta, että aina ammattilaisetkaan eivät osaa kuvata sillä tavalla, kuin haluaisin. Valokuvaaminenkin on taidetta ja kuten piirtämisessä tai maalaamisessa siinäkin näkyy tekijän kädenjälki. Oli se sitten valotus, sommittelu tai kohdennus, aina näkemykset eivät ole kohdanneet.

Kun sitten löytää sellaisen valokuvaajan, joka onnistuu välittämään ottamillaan kuvilla sen tunteen ja ilmapiirin, jota haluaisit, tulee sitä palattua saman kuvaajan puoleen toistuvasti. Ystäväni suositteli tuttuaan minulle jo monia, monia vuosia sitten, kun halusin ottaa pellolla vauhdikkaita harrastuskuvia australianpaimenkoirastani. Olin niin ilahtunut lopputuloksesta, että pyysin Niklas Jänttiä kuvaamaan myös häissämme ja olen sen jälkeen palkannut hänet puolentoistavuoden välein ottamaan perhekuvia kasvavasta katraastamme. Lapset ovat pieniä vain hetken ja jos et ota kuvaa nyt, niin ihan kohta se pieni pellavapää onkin paljon isompi, eikä tukka ole ehkä enää edes vaalea ja kihara.

Blogi jatkuu kuvan jälkeen (kuvat ottanut Niklas Jäntti).

Minua jännitti erityisen paljon tämän vuoden perhekuvaus, sillä vaikka normaalisti minulla on selkeä visio siitä, mitä haluan, tällä kertaa en oikein tiennyt. Halusin kuvia talvella ja metsässä, mutta kun kuvaaja yritti udella, että millaisia, niin pää löi tyhjää. Olisi pitänyt googlettaa esimerkkejä, valmistautua, mutta nyt jouduin jättämään toteutuksen suurelta osin ammattilaisen harteille. Halusin vaan tallentaa lapseni tämän ikäisinä, tämän näköisinä, mutta eihän se tietysti ihan niin helppoa ole. Varsinkaan kun kaksi pienintä ovat 1,5-vuotias, joka jännittää vieraita paikkoja, ja 3-vuotias, joka ei pidä kamerasta.

Esikoinen Miss Wienna on tottunut kameran välkkeeseen tässä reilun yhdeksän vuoden aikana ja oikeastaan ihan pitää poseeraamisesta. Toisaalta pikkusisarusten vastahakoisuus saa vanhimmankin välillä käyttäytymään huonosti. Oman haasteensa aiheutti myös ulkona kuvaaminen, sillä, kuten pikkulasten vanhemmat tietävät, nenä alkaa helposti vuotamaan ja vaatteet likaantuvat, pahimmillaan kastuvat. Käsillämme tuntui olevan totaali katastrofi, kun Miss April alkoi itkeä, että ei halua kuvaan, jolloin punaisella naamalla valui rään lisäksi kyyneleitä, kun taas Mr. Berlin ei suostunut luopumaan tutistaan, piilotti naamansa lelunsa taakse ja kirkui täyteen ääneen, jos häntä yritettiin estellä toimimasta näin.

”Haluaisin sanoa, ettei se aina lasten kanssa mene näin, mutta se menee aina lasten kanssa näin.” valokuvaajamme naureskeli.

Sekin on yksi omaa oloa helpottava tekijä, perhekuvia ottaessa, kun työskentelee sellaisen ammattilaisen kanssa, joka ilmiselvästi osaa käsitellä lapsia. Kun aikuisista otetaan kuvia kaikki ilmestyvät kiltisti paikalle sovittuna aikana, menevät seisomaan minne osoitetaan ja hymyilevät kun käsketään. Ihan turha odottaa moista yhteistyökykyä taaperolta ja tahtoikäiseltä. Silloin kuvaajalta kaivataan ymmärrystä ja osaamista. Miss April lopetti itkemisen, mutta veti hupun naamalleen, Mr. Berlin tarvitsi koko ajan lohdutusta ja tukea. Siinä tilanteessa ei voi muuta kuin odottaa.

Blogi jatkuu kuvien jälkeen (kuvat ottanut Niklas Jäntti).

Miten se onkin niin, että lasten kanssa tarvitaan loputon määrä malttia? On hyödytöntä yrittää pakottaa, se vain pahentaa tilannetta. Olen huomannut, että ajan kanssa, kun lapsi saa omaan tahtiinsa totutella vieraaseen tilanteeseen, tai häntä hämätään jollain, mistä lapsi pitää, tulee kuvaustilanteestakin lopulta onnistunut. Oheistuotteena saimme ”behind the scenes” tyyppisesti tilannekuvia kaikesta siitä säädöstä, mitä valokuvaaminen vaati. Nekin ovat omalla tavallaan kultaisia muistoja, todellisuutta kulissien takana. En tavoittele mitään virheettömiä ja tunnistamattomuuteen asti photoshopattuja taidekuvia, vaan ihan oikeaa elämää. Haluan muistaa, millaista tämä on, tänään, tässä nyt, kaikkine kompastuskivineen.

Olen kiitollinen, että Mr. Scot on sellainen puoliso, joka ymmärtää miten paljon valokuvat minulle merkitsevät ja jaksaa paimentaa lapsia, hymyillä aina kun kamera käy. Tässä, kuten kaikessa vanhemmuudessa, tiiminä työskentely painaa vaakakupissa todella paljon. Iso rooli on myös Miss Wiennalla, joka on tukevin ja rakastavin isosiko, mitä löytyy. Oli helppo luottaa pikkusisarusten lemppari henkilö auttamaan heitä alas lumista rinnettä tai viihdyttämään viltille toista, kun otimme yksilökuvia. Isosiskon esimerkki, luontevuus kameran edessä ja into kokeilla kaikkea uutta auttoivat pienempiäkin uskaltamaan. Vaikka välillä iso ikäero esikon ja tosikon välillä tuntuu turhan pitkältä niin tällaisissa tilanteissa siitä on ihan valtavasti hyötyä. Sekin, että Miss Wienna on perinyt (tai oppinut) rakkauden valokuviin, kuten äitinsä, auttaa huomattavasti.

Lopputuloksesta ei huomaisi, että Mr. Scot ei jaa innostustamme olla kuvattavana, mutta kuulemma se on ihan tavallista miesten kohdalla.

”Ei se tosiaan yleensä ole se mies, joka tulee näihin kuvauksiin sillä asenteella, että JES! Mahtavaa! vaan monesti se on väistämätön pakko. Vaikka näyttäisi heille kuvia kamerasta, että kelpaako, niin vastaus on, että ei se naama siitä miksikään muutu uudella kuvalla.”

Kaiketi se sitten on enemmän naisten juttu. Me rakastamme kauniita asioita ja haluamme ympäröidä itsemme niillä. Työpöytäni hyllyt notkuvat valokuvia läheisistäni, seinillä roikkuu sekaisin valokuvia ja maalauksia. Eivätkä ne vain ole siellä huomaamatta, vaan katson niitä joka päivä. Siksipä raameihin ovat päätyneet vain suurimmat lempparini.

Olin hurjan huojentunut, kun valokuvaajamme lähetti photoshoot session tuotokset ja lopputulos vastasi sitä, mitä toivoinkin. Itsekritiikkini osui toki kaikkiin kuviin, missä henkilökohtaisesti olen, mutta vuodet ovat senkin opettaneet, että mikä tänään kameran linssin läpi tuntuu kamalalta kuvalta (ei hemmetti, tuoltako minä näytän?) niin viiden vuoden päästä huokaisen, kun katson samaa kuvaa (voi, tuoltako minä näytin!). Mr. Scot osaa olla ärsyttävän fotogeeninen. Miten mies, joka ei halua olla kuvattavana, näyttää niin hyvältä valokuvissa? Vai näenkö hänet vain samojen vaaleanpunaisten lasien läpi, joiden kautta katson lapsiani? Koska ollaanpa nyt rehellisiä, ei ole täydellisempiä ja kauniimpia ihmisyksilöitä maan päällä kuin minun jälkeläiseni.

Blogi jatkuu kuvan jälkeen (kuvan ottanut Niklas Jäntti).

Välillä vanhemmuus tuntuu äärimmäisen raskaalta. Erityisesti kolmannen lapsen jälkeen kädet ovat olleet aivan täynnä. Muistan elävästi sen ensimmäisen kerran, kun avasin tämän kielletyn arkun kannen ja aloin ajomatkalla, pitkän hiljaisuuden jälkeen, puhua miehelleni siitä, miten pahalta tuntuu. Olimme olleet viettämässä 35-vuotis syntymäpäiviäni Korkeasaaressa, jolloin Mr. Berlin oli ollut vain puolitoista kuukautta vanha. Kaikki oli mennyt ihan hyvin. Ei nyt ihan täsmälleen niin kuin oli suunniteltu, mutta ei suuria katastrofeja. Reissu oli silti ollut äärimmäisen raskas, onnistuessaankin. Mr. Scot hämmentyi, kun aloin puhumaan tunteistani, miten kaikki kävi voimille, miten tuntui kuin jalat olisivat suossa ja vaikka rämpii ja rämpii, ei meinaa päästä eteenpäin. Hän oli luullut, että tunsi niin yksin.

Nyt menee paremmin. Tuota tunnetta, että kaikki oli liian raskasta, liian vaikeaa, että olimme yli kestokykymme uppeluksissa, sitä jatkui melkein vuoden. Portaittain tilanne parani, sitä mukaa kun poika kasvoi. Kunnes tänään voimme perheenä huomattavasti paljon paremmin. Siksi kai nyt tuntuikin siltä, että oli taas perhekuvauksen aika. Tämä on hyvä hetki, tämän tahdon muistaa. En sano, että vieläkään olisi helppoa. Toisinaan päivät ovat vain selviytymistä, erityisesti illat, kun päivällisen jälkeen meillä vanhemmilla alkaa olla takki tyhjä, mutta lapsien kanssa on vielä pakerrettava monta tuntia. Tässä ollaan kuitenkin, ei vain voiton puolella, vaan ylitetty jo maaliviiva.

”Se meni ihan ok, vai mikä on fiilis?” tokaisin, kun istuimme autoon valokuvauksen jälkeen ja lähdimme ajelemaan kotiinpäin.

”Joo ihan jees, varsinkin sitten lopussa.”

Siitä lähtien, kun kävimme sen ensimmäisen keskustelun autossa puolitoista vuotta sitten, miten tuntui kuin hukkuisimme vaikeuksiin, olen ottanut tavaksi jutella aina kotimatkalla, että mikä on tilanne. Kävimmepä jossain sukuloimassa, retkeilemässä, lapsia leikittämässä tai juhlimassa, niin halusin purkaa tapahtumat auki yhdessä. Ja yleensä ne olivat kaikkein haastavimpia silloin, kun olimme olleet jossain muualla kuin kotona. Harvemmin oli kuitenkaan enää sitä tilannetta, että täytyi todeta, että olipa raskasta, menipä huonosti, kylläpä lapset olivat tänään hirveitä, tunsin jääväni yksin, mikset auttanut, olisit voinut tehdä sitä ja tätä.

Jouduimme opettelemaan vanhemmuuden vähän kuin uusiksi kolmannen lapsen synnyttyä, kasaamaan palapelin siitä kuka hoiti mitä ja miten puhtaalta pöydältä niin, että molemmilla oli hyvä olla. Sanonta kaksi menee siinä missä yksikin, samalla vaivalla, ei todellakaan pitänyt meillä paikkaansa ja elämä oli huomattavasti raskaampaa kahden alle kaksivuotiaan kanssa. En väitä, että tämä 1,5-vuotiaan ja 3-vuotiaan kanssa pärjääminenkään helppoa olisi, mutta paljon helpompaa. Sekin, että uskallamme miehen kanssa sanoa ääneen, silloin kun on vaikeaa, on tehnyt ison muutoksen. Sen hyväksyminen, että ihan okei riittää, vähentää sitä kokemusta, että kaikki kaatuu päälle. Vedetään siinä suossa toinen toisiamme vuorotellen eteenpäin ja odotetaan sitä päivä, kun tasainen maa löytyy vihdoin kenkien alta. Tästäkin vaiheesta löytyy kuitenkin koko ajan enenevässä määrin niitä onnellisuuden kokemuksia, onnistumisia ja ilon hetkiä. Tämä on osa elämäntarinaamme ja haluan taltioida sen, en vain muistoihin, vaan myös valokuvaksi.

Kuvan on ottanut Niklas Jäntti (tämä ei ole kaupallinen yhteistyö).