65. Lapsen oma tahto

Ennen kuin sain lapsia, tiesin kaiken lasten kasvattamisesta. Tiesin tarkalleen, miten halusin heidät pukea, miten opettaa heille asioita ja missä järjestyksessä. Minulla oli mielikuva siitä, minkä näköisiä lapseni olisivat, millaisia he olisivat luonteeltaan. Ajattelin, että lasten kasvattaminen tulisi olemaan vähän kuin koiran koulutus. Alussa olisi jonkin verran vastarintaa, mutta lopulta koirasta tulee kuuliainen, tottelevainen, miellyttämishaluinen ja se oppii tietämään paikkansa. Ahahhaha! Minä en tiennyt mitään! Ja kaikille teille, jotka ajattelette, että kyllähän me nyt yksi vauva hoidetaan, nyt kun ollaan harjoiteltu tämän koiranpennun kanssa ja se meni niin hienosti, niin teille sanon ”bahahahahhaha” parhaalla mahdollisella elokuvien pahis naurullani.

Mutta niinhän minä itsekin joskus ajattelin, että parisuhteessa oli hyvä testata yhteistä vastuun jakamista ensin koiralla, ennen kuin hankitaan lapsia. Sillä ei ole kuitenkaan tuon taivaallista tekemistä sen kanssa, millaista on kasvattaa ihmisolentoa. Voin tunnustaa, että olin hyvin järkyttynyt, kun se aika, jolloin saat itse valita ja päättää mitä lapsellesi puetaan, on todella lyhyt. Hän ei ole mikään nukke, jonka voi asustaa miten huvittaa – ei ainakaan siitä päivästä eteenpäin, kun lapsi oppii ilmaisemaan oman tahtonsa. Kaksi vuotta, sen verran voin sanoa, että sinulla suunnilleen on armonaikaa. Suunnilleen siihen asti minä sain tytärteni kanssa päättää, että mitä he minäkin päivänä päällensä laittavat. Kunnes sieltä tuli se ”EI!”.

Puin esikoisen tumman punaiseen, syvään violettiin, murrettuun oranssiin, sinisiin ja vihreisiin – ja kaksivuotiaana hän ilmoitti, että vaaleanpunainen ja lila, kiitos. Vaaleansininen, ehkä, valkoinen kyllä, hei miten olisi harmaa? Periaatteessa kaikki ne värit, joita en IKINÄ itse käyttänyt. Mutta lapset eivät ole kuin koiria, heistä ei saa tottelevaisia ja kuuliaisia alamaisia. Ehei, ihminen on omatahtoinen! Pieni ihminen vielä enemmän kuin iso, sillä hän ei ole vielä oppinut, että yhteiskunnassa on jotain tyhmiä normeja, sääntöjä, näkymättömiä arvomaailmoja, joita pitäisi seurata. Pieni ihminen tietää jo mitä itse haluaa, muttei vielä kunnioita auktoriteettia tai pyri miellyttämään muita. He uskaltavat olla täysin omia itsejään ja vaativat, että maailma pyörii heidän tahtonsa ympärillä.

Se kupla, jossa elin, puhkesi oikein pamahtaen, kun tajusin ja irvistellen hyväksyin, ettei oma lapseni ollut minun tahtoni jatke. Sitä voisi kuvitella, tietämätön kun on, että jos omasta kehostasi teet uutta elämää, niin se uusi olento toimisi ja tekisi kuten sinä haluat. Lasten kanssa ei voitaisi olla kauempana totuudesta. Isäni joskus sanoi minulle, että turha yrittää survoa jälkeläistä mihinkään muottiin, he eivät synny tähän maailmaan toteuttamaan sinun tai kenenkään muun odotuksia. Se on jäänyt vahvasti mieleeni, sillä jotenkin olin siinä oletusarvossa, että lapsi, kuten koira, tekisi niin kuin käsketään, ja olisi siihen vieläpä tyytyväinen. Mitä isommaksi tuo esikoinen kasvaa sitä selvemmäksi tulee, että olin niin kaukana maailman realiteeteistä, kuin olla ja voi.

Lapsi ei ole vanhempiensa orja, jos näin järkyttävää kielikuvaa nyt voi edes käyttää. Orjilta puuttuu vapaa tahto, omat toiveet, he vain nöyristelevät ja elävät elämäänsä jonkun muun käskyjen mukaan. Ihminen olentona on kuitenkin jo syntymästään taistelemassa kohti vapautta. Ensin on uhmaikä kaksivuotiaana, sitten tahtoikä kolmevuotiaana, vaihe toisensa perään tulee ja tulee, ja jokainen niistä kertoo, miten ihminen haluaa olla enemmän ja enemmän oman itsensä herra. Teini-iässä homma leviää ihan käsiin, kun nuori alkaa taistella itseään irti viimeisistäkin esiliinan nyöreistä. ”Minä itse” alkaa kuitenkin jo paaaljon aikaisemmin. Kaksivuotiaana jokainen meistä kuvittelee olevansa maailman herra.

Toisen lapsen kohdalla se oli jo vähän helpompaa, kun osasin henkisesti varautua siihen, ettei minulla olekaan mitään valtaa tähän pieneen ihmiseen, jota kutsun omaksi lapsekseni. Miss April pitää kirkkaan pinkistä ja keltaisesta, pastellin vihreästä ja vaaleansinisestä. Ja mustasta. Värimaailmaa haastavampaa on kuitenkin se, että hän haluaisi olla aina mekko päällä. Ei hame – yritä pukea hänelle hame ja tyttö huutaa pää punaisena, kunnes hame otetaan pois – vaan nimenomaan mekko. Ja senkin pitäisi pyöriä oikealla tavalla. Hyvin tärkeä yksityiskohta. Isosisko rakastaa hameita, farkkuja, henkselihaalareita. Pikkusisko ei siedä mitään niistä. Sukkahousut ja mekko, kiitos. Muuten en lähde tarhaan. Kiljun vaikka koko aamun ja pidän sängyn tolpasta kaksin käsin kiinni, jos en saa mekkoa.

Huoh. Tuntuu, että vanhemmuus on yhtä tahtojen taistoa aamusta iltaan. Miss April huutaa, jos ei saa katsoa videota, huutaa jos ei saa piirtää, huutaa jos ei saa kylvettää vauvaa, huutaa ettei halua syödä, huutaa ettei halua nukkumaan. Kaikkein pienin, Mr. Berlin, vasta puolitoista vuotta, ei ehkä osaa vielä sanoa ei, tai kertoa minkä värisen paidan haluaa, mutta hän osaa kyllä heittäytyä selälleen parkumaan ja neliraaja huitomaan, jotta saa tahtonsa läpi. Isosisko Miss Wienna taas pyöräyttelee silmiään, jos käsketään siivoamaan, mulkoilee jos ei saa mennä pyöräilemään, inttää vastaan, kun ei saa olla kaverin kanssa, kysyy uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, että saako olla kännykällä, vaikka jo kiellettiin. Huutaminen ehkä vähenee, kun ikää tulee lapselle lisää, mutta se ei suinkaan tarkoita, että oma tahto vähenisi ollenkaan. Asenne muuttuu, pahemmaksi, mutta myös hillitymmäksi.

Ja se on tosi hyvä juttu! Olen ollut äiti kohta kymmenen vuotta ja parasta tässä kaikessa on, että minä en voi mitenkään päättää sitä, millaisia lapseni ovat. Heidän ajatuksensa ovat heidän omiaan. Jokaisen pieni mieli liikkuu ihan omalla, uskomattomalla tavallaan. He eivät rakenna dublo palikoista sellaisia taloja kuin minä tekisin, he eivät maalaa pääsiäismunaa sen väriseksi kuin minä maalaisin. Lapsen oma luovuus heijastaa hänen omaa persoonaansa, ja on niin mahtavaa päästä näkemään sen tuotokset! Vanhemmuuden suurin rikkaus on oppia tuntemaan oma lapsesi, tutustua hänen pikkuhiljaa, kerroksittain kuoriutuvaan luonteeseensa, kuulla hänen omaperäiset ajatuksensa. Ihaninta on voida tukea sitä ihmistä, persoonaa, yksilöä, joka on sinun lapsesi.

Tytärteni mielenkiinnonkohteet ovat yllättäneet minut kerta toisensa jälkeen. Halutut harrastukset, lemppari prinsessat, suosituimmat lelut, kaikki on jotain muuta kuin olisin veikannut. Heidän keskinäinen erilaisuutensa jaksaa ihmetyttää joka kerta. Ja samanlaisuutensa sulattaa sydämeni. Olemme juuri siinä kynnyksellä, kun Mr. Berlin alkaa paljastaa kuka hän on, enkä voisi suuremmalla innolla odottaa! Kohta hän saa sanottua ensimmäisiä sanojaan, ja sitä kautta kertomaan meille mikä tässä laajassa maailmassa häntä kiinnostaa, innostaa, pelottaa ja naurattaa. Tämä on sitä vanhemmuuden taikaa! Ehkä poikani mielestä siisteintä ikinä on vaikkapa olla hammaslääkäri! Tai jotain muuta, mikä on vastoin kaikkea mitä itse ajattelen – ja miten siistiä se on?

On ihan ymmärrettävää, tietysti, että me vanhemmat toivomme näkevämme heijastuksia itsestämme lapsissamme. Jälkeläiset ovat kaikki, mitä jätämme itsestämme jälkeen, lapset ovat kuolemattomuutemme. Suvun jatkuminen polvesta toiseen tuo lohtua meille, kun katsomme mitättömän lyhyttä elämän taipalettamme suuressa kokonaisuudessa. Olemme vain pieni välähdys maailmankaikkeudessa, ja jokaisella meistä on tarve tuntea, että merkitsimme jotain, että elämällämme oli syy. Minä, kuten monet muut, näen sen merkityksen lapsissani. Elä sitä parasta elämääsi, joka tuo sinulle onnea ja niitä kokemuksia, joita kaipaat ja joista nautit. Hanki lähellesi ihmisiä, joita rakastaa, ja jotka rakastavat sinua. Eikä ole suurempaa rakkautta, kuin vanhemman rakkaus, tai vilpittömämpää vastakaikua, kuin lapsen rakkaus vanhempaansa.

Mistä voisikaan tulla mielettömämpiä onnistumisen kokemuksia, kuin katsoa oman lapsen varttumista? Se on se elämäntyö, joka jää meistä jälkeen – toivottavasti. Lapseni ovat minun Gizan pyramidini, Kiinan muurini. Tietysti toivon jättäväni jälkeeni myös sata julkaistua kirjaa, joita kaikki rakastavat, enhän minä pelkästään lasteni vuoksi elä – kuten todettu, ihmisellä on tarve toteuttaa omaa itseään eikä elää jonkun muun vuoksi. Näin kuitenkin vastikää pätkän Bruce Springsteenin ja Barack Obaman keskustelua, jossa nämä jälkensä taiteellaan ja teoillaan maailmaan jättäneet miehet totesivat muista meriiteistään huolimatta olevansa kaikkein ylpeimpiä lapsistaan. He ovat suurin aikaansaannokseni, niin molemmat suurmiehet totesivat päätään nyökytellen. Pois sulkematta kaikkea muuta, mitä voi elämässään aikaan saada, tuntuisi suuri konsensus olevan siinä, että ylimpänä huipulla on silti omat lapset.

Kun Miss Wienna oli kolme-neljä vuotta vanha, hänellä oli pitkät, vaaleat ja kiharat hiukset. Ne olivat saaneet kasvaa valtoimenaan niin pitkäksi, että ylsivät takapuolen päälle. Ja hän vihasi niitä. Vihasi niiden harjaamista, niiden pesemistä, niiden letittämistä – kaikkea sitä, mitä pitkät hiukset vaativat. Kunnes lopulta minä vanhempana kasvoin sen verran, että annoin tytön leikata hiukset lyhyeksi, sen sijaan, että olisin pakottanut häntä pitämään ne pitkänä, vain koska minun mielestäni ne olivat ihanat. Nykyään esikoisen hiukset ovat kullanruskeat ja tummuvat koko ajan. Suvullemme tyypillisesti ne ovat vaihtaneet väriä enkelin vaaleista ja suuntaavat kohti sitä samaa tumman ruskeaa, joka esimerkiksi veljelläni on suurimman osan elämästään ollut, vaikka hän oli syntyessään blondi.

Minulla oli tietty mielikuva siitä, minkä näköisiä lapseni olisivat, ennen kuin heidät sain. Edelleenkin välillä haaveilen, että ehkä joku päivä Miss Wienna vielä antaa hiustensa kasvaa pitkiksi. Siitä huolimatta nousimme tänään aamulla autoon heti aamiaisen jälkeen ja ajoimme Arabianrantaan sisareni kampaamolle. Esikoinen oli jo hetken valitellut, että hiukset ovat liian pitkät, ne menevät jo pompulalle, ylettyvät harteille – yök! Minä huokaisin haikeasti, kun kummitäti ehdotti, että voisi hoitaa hiukset mallilleen. Enemmän kuin pitkiä hiuksia haluan kuitenkin, että lapseni on onnellinen. Hänellä on oma tyylinsä, niin vaatteissa kuin hiuksissa, ja hän on upeimmillaan, kun saa olla juuri sellainen, kuin tahtoo. Minun tehtäväni äitinä on tukea ja rakastaa häntä sellaisena, kuin hän haluaa olla.

Mitä minä edes tekisin omalla pienellä peilikuvalla? Emme ole itseämme kloonaava eliö, vaan me luomme aina vaan uutta, aina ”minä 2.0” version, kun lisäännymme. Enkä sitä paitsi voisi edes kuvitella eläväni oman itseni kanssa, argh, täydellinen klooni minusta olisi hirveä! Kaikkein vaikeinta omissa lapsissa on osoittautunut olevan ne piirteet, jotka ovat suoraan peritty äidiltä, hip hei! Mitä enemmän oma itsensä ja vähemmän ”minä” lapseni ovat, sitä parempi! Vaikka joskus kyllä sanon Mr. Scotille, että ihan kaikki paha EI VOI olla peritty minulta. Mihin hän nauraa, eikä vastaa… Mutta hei, älykkyyskin periytyy äidin puolelta, väitti joku tiedelehti, joten kai tässä jotain toivoa vielä on.

Ennen kuin sain lapsia, luulin tietäväni kaiken suunnilleen kaikesta, niin lapsista kuin elämästä. Eikö se ole jokaisen kaksikymppisen ongelma? Vai olinko minä vain niin itsekeskeinen ja omahyväinen silloin nuorena aikuisena? Onneksi omat lapset opettavat. Vaikka minä olen se tässä, joka kasvattaa, niin tuntuu, että minä itse olen kasvanut vielä enemmän kuin lapseni. Vanhemmuus vie turhat luulot ja kuvitelmat, asettaa maailman ihan eri perspektiiviin ja tuo vähän nöyryyttä sille ”maailman herralle” joka joskus kuvittelin olevani. Voin valehtelematta sanoa, että lapseni ovat tehneet minusta paremman ihmisen. Tiedän, etten tiedä mitään, sanoisi Sokrates, ja nykyään nyökyttelen ajatukselle hyvin ymmärtäväisenä ja pohdin olikohan antiikin kreikan filosofilla montakin lasta.