78. Vasektomia

Moottoritien yllä leijui sakea sumu kuten vain tähän aikaan vuodesta märkänä ja kylmänä aamuna saattoi. Sukelsin mustalla autolla tiheään harmauteen, tietämättä lainkaan mitä parhaillaan ohittamani rekan edessä mahtoi odottaa. Puiden ääriviivoja ilmestyi ja katosi tien varrella, mutta sumu söi sisäänsä kaiken. Reitti oli tuttu, joten tiesin jossain tuolla näkymättömissä olevan peltoa, metsää, ostoskeskuksen ja asuintaloja. Niitä oli kuitenkin mahdoton nähdä sakean sumun läpi ja huomasin epäileväni, olivatko nuo asiat enää lainkaan olemassa.

Olin ilmeisesti varsin filosofisella tuulella, sillä ajatukseni harhailivat siihen, miten tällainen sumussa ajaminen oli itse asiassa erinomainen metafora elämälle itselleen. Me kuljemme eteenpäin hurjaa vauhtia kohti määränpäätä, joka on meiltä täysin pimennossa. Näemme tulevaisuuttamme eteenpäin muutaman kymmenen metriä moottoritiellä, mutta loput on sumuverhon takana. Mitä odottaa vasemmalla? Entä oikealla? Ehdimmekö nähdä liittymä kyltin ajoissa voidaksemme kääntyä? Juokseeko jostain hirvi tielle ja pysäyttää matkamme lopullisesti? Kuljemme sokkona eteenpäin elämän moottoritietä, emmekä juuri pysähtele tutkimaan maisemaa tai selvittämään sumun kätkemiä mysteereitä.

On mahdoton tietää mitä edessä odottaa, kun kaikki on sumun kätkemää. Olisinko ikinä uskonut, viisi vuotta sitten, kun epätoivoisesti miehen kanssa yritimme saada lasta ja kävimme läpi raskaita hedelmöityshoitoja, että tulisi sekin päivä, kun olen luomusti vahinkoraskaana ja Mr. Scotille tehdään sterilisaatio? Ei, en usko, että olisin. En olisi nähnyt harmaan verhon läpi tätä tienhaaraa tai uskonut, että kääntyisin sille. Mutta epäuskosta huolimatta löysin itseni istumasta klinikan käytävällä, epämukavalla tuolilla, odottamassa, kun miehelleni tehtiin vasektomia.

Vasektomia on helppo ja yksinkertainen (lääkärin sanoja, ei minun) päiväoperaatio, jossa menee puolisen tuntia. Mukana pitää olla saattaja, jonka tehtävä on vahtia mahdollisia komplikaatioita, itse operaatioon minua ei päästetty (yritin kyllä tietämättömänä kävellä muina miehinä sisään, mutta lääkäri torppasi aikeeni). Niinpä istua nökötin sillä harmaalla käytävällä hermostuneena ja odotin. Minun olisi pitänyt olla aika rauhallisin mielin, sillä vasektomiaan ei pääse tuosta noin vaan, eli aikaa minulla oli ollut sopeutua ajatukseen.

Vuosi sitten, kun Mr. Scot alkoi puhua sterilisaatiosta en ollut lainkaan innostunut moisesta ideasta. Meillä oli vielä ajatuksissa hankkia ”iltatähti” ja vaikka meillä on alkioita pakkasessa kolme kappaletta en pitänyt ajatuksesta, että ne jäisivät ainoiksi vaihtoehdoiksemme. Entä jos tarvitsisimme vielä siittiöitä?

”Oletko muka todella valmis uusiin hedelmöityshoitoihin? Munasolujen keräykseen?”

”En.” Huomasin vastaavani välittömästi.

Minulle on tehty kaksi keräystä ja jälkimmäinen oli niin helvetin kivulias (ja aiheutti hyperstimulaatio oireyhtymän), että olin jo vannonut, että ei enää ikinä.

”No miksi sitten epäröidä? Emmehän me luomustikaan saa lapsia.”

Nyt tietysti vähän naurattaa Mr. Scotin sanat. Yhden prosentin todennäköisyydellä olen nyt raskauden puolessa välissä. 20 viikkoa takana ja 20 viikkoa edessä. Tätä mieheni ei osannut ennakoida käydessään ensimmäisellä lääkärillä pyytämässä lähetettä vasektomiaan. Vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin hän sai lausunnon seuraavalta lääkäriltä ja sitä myöten luvan sterilisaatioon. Saadakseen päättää omasta hedelmällisyydestään miehen täytyy olla yli 30-vuotta vanha tai hänellä on oltava kolme lasta. Mr. Scot täyttää tänä vuonna 35 ja hänellä on kaksi omaa lasta, yksi tulossa, ja lisäksi hänellä on minun kauttani esikoiseni Miss Wienna. Mutta lain mukaan pelkkä ikä tosiaan olisi riittänyt.

Sterilisaation suorittanut lääkäri oli kuitenkin äärimmäisen hyvillään, että Mr. Scotilla oli kolmas pulla uunissa ja vielä ne kolme alkiotakin pakkasessa. Ilmeisesti ei nimittäin ole mitenkään tavatonta ruveta katumaan päätöstään vuosia myöhemmin. Kun kolmekymppisenä tekee sterin saattaakin nelikymppisenä haluta lisää lapsia. Olin hyvin huolissani tästä ja mietin, että entä jos me joku päivä Mr. Scotin kanssa eroaisimme? Ehkä hän haluaisi perustaa perheen jonkun muun kanssa vielä toistamiseen ja siihenhän ei meidän yhteisiä alkioita voisi (lain mukaan) käyttää. Ainoa, jonka kanssa hän voisi enää koskaan saada lapsia, olin minä.

Mies kuitenkin nauroi, ettei hänellä ollut mitään halua lisääntyä kenenkään muun kanssa, eikä suostunut kuuntelemaan mutinoitani siitä, että ”juuri nyt” hän ei halunnut perhettä muiden kanssa. Onhan toki lääketieteellisesti mahdollista purkaa sterilisaatio, mutta kaiken sen perusteella, mitä olen nyt asiasta lukenut, lopputulos ei suinkaan ole varma ja hedelmällisyyden palautumista ei voida taata. Vasektomiassa kuitenkin leikattiin kolme senttiä pois miehen molemmista siemenjohtimista, eli siinä on aika paljon takaisin kurottavaa. Ei tosin ole täysin mahdotonta, etteivätkö putket kasvaisi takaisin itsekin, sitäkin on tapahtunut, vaikka ilmeisesti äärimmäisen harvoin.

Henkilökohtaisesti olen stressannut sitä, miten sterilisaatio vaikuttaa henkisesti. Eihän toimenpidettä toki minulle tehty, mutta aviomieheni henkinen tasapaino ja hyvinvointi on luonnollisesti huolenaiheeni. Olin yllättynyt, kun tutkimusnäytön mukaan vasektomia näyttäisi lisäävän seksuaalista halukkuutta ja aktiivisuutta, sen sijaan, että se poistaisi sitä. Pitkäaikaisia haittavaikutuksia on myös havaittu hyvin vähän, suurin osa on pääosin tyytyväisiä lopputulokseen. Eikä minulla sitä paitsi ole paljoa sanottavaa asiaan, Mr. Scot päättää itse omasta kehostaan ja jos hän haluaa operaation, se on hänen päätöksensä.

Toki tässäkin, kuten kaikissa muissakin operaatioissa, on aina komplikaatioiden riski. Siksi minä istuin siellä käytävällä hermoilemassa. Olin myös lukenut lehdestä tapauksista, joissa vasektomia on aiheuttanut kroonista kipua, mikä lisäsi rauhattomuuttani. Hassusti osasin ensimmäisen kerran edes jollain tapaa samaistua miehen asemaan, kun hän odottaa sektion valmisteluita ja joutuu sivusta katselemaan puolisonsa kärsimystä. Tosin, ei näitä kahta leikkausta voi juurikaan toisiinsa verrata, sektio kun on keskisuuri operaatio ja vasektomia pieni päiväkeikka. Mr. Scottia ei kärrätty sairaalasängyssä ulos salista ja pidetty kolmea päivää osastolla toipumassa. Ei, hän käveli omin jaloin ihan pirtsakan näköisenä operaatiohuoneesta lepäämöön, jossa hän pääsi istumaan suurelle, ruskealle nojatuolille ja hoitaja toi hänelle kupin kahvia.

Tässä vaiheessa minä tietysti jo nieleskelin kyyneleitä. Olen äärimmäisen huono tukihenkilö, sillä itken todella herkästi. Itken kun jännittää, kun olen huojentunut, itken sympatiasta ja stressistä, yksinkertaisesti olen oikea itkupilli! Se, että olen raskaana ei myöskään auttanut tilannetta. Menin kädet vapisten ripustamaan takkini naulaan ja vedin useamman kerran henkeä ennen kuin pystyin hymyillen kääntymään miehen puoleen.

”No? Kerro kaikki. Mikä on olo?” Sain sanotuksi ilman itkua.

Näin Mr. Scotin silmistä, että rauhallisesta ja tyynestä ulkokuoresta huolimatta hän oli selkeästi kokenut jotain stressaavaa ja epämukavaa, mutta muuten hän vaikutti olevan kunnossa.

Kaikkein epämukavinta vasektomiassa oli puudutuspiikki. Lääkäri oli verrannut tunnetta hammaslääkärin puudutuspiikkiin, mutta Mr. Scotin mukaan se oli paljon pahempaa. Hän oli saanut selkänsä jumiin nykäistyään itsensä kaarelle, kun lääkäri piikitti pallehin ensimmäisen kerran. Hammasta purren ja paikallaan kiemurrellen hän oli kuulemma selvinnyt kaikista kolmesta pistosta, joista jälkimmäinen olikin sitten jo ollut aika kivuton, kiitos edellisten puudutusaineen nopean vaikutuksen. Mitään Mr. Scot ei ollut nähnyt, mutta lääkäri oli koko ajan selostanut mitä teki. Hoitaja oli tietysti pessyt paikat ihan perusteellisesti ennen aloitusta, samaan aikaan kun lääkäri oli pitänyt yllä smalltalkkia, mutta sen jälkeen lääkäri oli hoitanut käytännössä kaiken.

Olimme yhdessä miettineet pitkän listan kysyttävää operaatiosta ja sen jälkeisestä ajasta, minkä Mr. Scot oli käynyt läpi lääkärin kanssa, mutta sen lisäksi saimme vielä monta sivua ohjeita, joissa selitettiin yksityiskohtaisesti monet meitä mietityttäneistä aiheista. Tikit olivat itsestään sulavat eli niitä ei onneksi tarvitsisi käydä missään repimässä pois. Suihkuun pääsisi jo seuraavana päivänä, mutta kaikki suurempi rasitus oli kiellettyä viikon, saunominen ja uiminen kaksi. Tietenkään seksiäkään ei voisi harrastaa tuona aikana, mutta se mikä yllätti oli, että miehen hedelmällisyys säilyisi kolme kuukautta operaatiosta. Meillä se nyt ei tietysti ollut ongelma, sillä minä olin jo raskaana, mutta mielestäni se on aika pitkä aika silti.

Kolmen kuukauden jälkeen vasektomia prosessiin kuuluu näytteen jättäminen klinikalle, eli Mr. Scotin täytyy käydä heittämässä tavarat purkkiin, jotta voidaan varmistua siitä, että sterilisaatio on tehonnut. Vaikea toki kuvitella, että lopputulos olisi muutakaan, kun siemenjohtimista on leikelty senttejä pois ja päät poltettu kiinni. Operaatio kuulosti aika ilkeältä, varsinkin kun se tehtiin vain paikallispuudutuksessa, ilman mitään rauhoittavia lääkkeitä. Ei niin, että olisin pelännyt Mr. Scotin saavan mitään paniikkikohtausta, hän kun ei piikkejä pelkää eikä kipua. Silti, ajatus siitä, että joku leikkelee sukupuolielimiäsi, on mielestäni todella ahdistava. Siksi en koskaan lähtisi vaatimaan tai edes ehdottelemaan kenellekään sterilisaatiota, tällaisessa operaatiossa kuitenkin otetaan aina paloja sinusta pois.

Mutta ei minulla sinänsä sitä vastaankaan ole mitään. Antavathan ihmiset leikellä itseään muutenkin. Sitä otetaan rasvaa, nahkaa, luomia, kaikenlaista pois eikä niiden perään jäädä haikailemaan. Jokaisella on myös oikeus päättää, miten haluaa lisääntyä (taikka olla lisääntymättä) ja vaikka aina ei pysty itse päättämään siitä lasten saamisesta, niin ainakin meillä on valta päättää siitä saamatta olemisesta. Ymmärrän sitä paitsi hyvin Mr. Scotin huolen siitä, että hänen siittiöissään voi olla jotain vikaa, jolloin syntyvässä lapsessakin olisi silloin vikaa. Odotammekin varsin malttamattomina ensi viikon rakenneultraa, jolloin saamme taas lisätietoa siitä, onko tämä kantamani yllätyslapsi terve vai ei. Eikä sellaista stressiä ja pelkoa kyllä haluaisi kenellekään. Jokainen vanhempi kuitenkin lähtökohtaisesti toivoo lapselleen tervettä elämää.

Olipa tuleva lapsemme terve tai ei niin ensimmäiseksi ja ainoaksi yllätyslapseksemme hän jää, sillä Mr. Scotin sterilisaatio on nyt tehty ja sitä tosiaan ei ihan tuosta vain pysty perumaan. Jäimme nyt stressaamaan lähinnä niitä jälkiseuraamuksia, joita lähes kaikille tulee operaatiosta. Kivespussien turvotusta, mustelmia ja arkuutta, lievää haavakipua ja mahdollista verenvuotoa. Puoli tuntia odottelimme tunnon palautumista ja ennen kuin Mr. Scot sai lähteä kotiin, hänen piti käydä vessassa pissalla ja vasta jos se ei tuottaisi vaikeuksia saisimme poistua. Ehdin jo huolestua, kun mies palasi vessasta päätään puistellen.

”Mitä?” Kysyin hädissäni.

”Onpa outoa kusta, kun muna on ihan tunnoton.” Mr. Scot vastasi.

Yritin olla nauramatta ja nyökyttelin päätäni sympaattisena.

Välillä minun on vaikea ymmärtää mieheni ajatuksenjuoksua. Ennen operaatiota olimme odotelleet hermostuneina käytävällä ja harhauttaakseen ajatuksiaan Mr. Scot oli tehnyt töitä. Henkilökohtaisesti en ikinä olisi vastannut puhelimeen, jos olisin itse ollut odottamassa sterilisaatio operaatioon, mutta miehen puhelin piippasi tuon tuosta ja hän vastasi puheluihin muina miehinä. Kun kello oli minuutin yli varatun ajan ja Mr. Scot silti nosti puhelimen korvalleen, ärähdin hänelle jo vähän, koska lääkäri olisi saattanut tulla kutsumaan hetkenä minä hyvänsä. Tällä kertaa puhelimen päässä oli selvästi joku kaveri.

”Moi.”

”No tässä istun muna kädessä.”

Huomasin pyöräyttäväni silmiäni.

”Kohta leikataan. Kerron sitten monta senttiä ottivat pois.”

”Kahdeksantoista? Kaksikymmentä? Ei kyllä kai ne pari senttiä jättää, eikä koko kalua pätkäise.”

Huomasin nostaneeni käden kasvoilleni myötähäpeän myötä. Heittää nyt tuollaista läppää juuri ennen vasektomiaa. Mies ja hänen kaverinsa röhöttivät naurusta, mutta minulla korvat punottivat ja vilkuilin, etteihän lähellä ollut muita kuuntelemassa. En ole koskaan ymmärtänyt miesten tapaa heittää kaikkein vakavimmatkin asiat vitsiksi. Kai se auttaa heitä selviämään niistä?

”Sinulla ei tosiaan ole mitään suodatinta!” Murahdin Mr. Scotille, kun hän lopetti puhelun.

”Mitä?” Mies kysyi hölmistyneenä.

Ihan yhtä humoristisella tuulella mies ei ollut enää operaation jälkeen, vaikka ei se kuulemma ollut mikään paha rasti ollut. Lääkäri oli tietysti määrännyt särkylääkettä sitä hetkeä varten, kun puudutus häviäisi, mutta emme poikenneet apteekkiin, sillä samaa burana/panadolia löytyi kotoakin. Menimme lounaalle ennen kuin suuntasimme kotiin ja Mr. Scot alkoi jo aika lailla irvistellä siinä syödessämme. Lähdimmekin vikkelään ajamaan, kun minäkin tajusin, että nyt taitaa tehdä vähän kipeää. Koko ensimmäinen ilta oli sen verran kivulias, että en uskonut miehen pystyvän seuraavana päivänä lähtemään töihin ollenkaan, sen verran kitinää ja kiemurtelua oli havaittavissa. Onneksi makaaminen sattui vähemmän kuin istuminen, joten nukkumaan mies sentään pystyi.

Aamulla Mr. Scot oli kokenut ihmeparantumisen ja loikkasi ylös sängystä vetreänä ja virkeänä. Eikä mies tietenkään ottanut kuuleviin korviinsakaan, että olisi jäänyt kotiin. Hän ehkä hieman yliarvioi toipumisensa, ja illalla paikat kipeytyivät taas, mutta eivät ensimmäisen päivän tasolle. Ja samalla tavalla ovat menneet seuraavatkin päivät. Aamulla ei tunnu missään, illalla pitää maata sohvalla ketarat ojossa, kun ei ole malttanut päivällä ottaa rauhallisesti. Perus työnarkomaani, joka ei osaa pysyä hommista poissa edes silloin, kun siihen olisi pätevä syy. Mutta nuo iltakipuilutkin ovat vähentyneet vauhdilla ja nyt mies unohtaa jo ottaa särkylääkkeensä (joita pitää lääkärin mukaan syödä kuurina, sattui tai ei). Eli ehkä vasektomia sitten kuitenkin oli yhtä helppo ja vaivaton operaatio, kuin kaikki lupailivat?