81. Arjen tavoittelua

(Nämä kaksi ovat kuin yö ja päivä. Näette varmaan kumpi rakastaa kameraa…)

Takana on rankka viiden päivän rupeama, sillä Mr. Berlin ja Miss April ovat olleet kipeänä. Olimme lauantaina sisareni luona kylässä, kun poikamme alkoi aivastella ja yskiä. Ensin vaikutti siltä, että hänellä oli perus flunssa, mutta seuraavana päivänä nousi kuume ja päiväunien jälkeen Mr. Berlin oksensi, samoin teki Miss April. Siitä alkoikin sitten järkyttävä oksentelurumba, joka jatkui pitkälle yöhön. Lakanoita ja yöpukuja tuli vaihdettua vauhdilla, nukkumisesta ei ollut tulla mitään. Seuraavana päivänä Miss Aprilille nousi myös kuume ja veli jatkoi yskimistään.

Vatsataudit eivät onneksi yleensä kestä kovin kauan, mutta vaikka sisko alkoi osoittaa toipumisen merkkejä, jatkoi Mr. Berlin sairasteluaan räkäflunssan muodossa vielä kolme päivää. Myös isosisko Miss Wienna ja isä saivat flunssan, mutteivät vatsatautia. Minä pysyin kuin jonkin ihmeen kautta terveenä, mutta toki se tarkoitti sitten sitä, että kun Mr. Berlin ei pystynyt nukkumaan kuin pystyasennossa, yskiessään keuhkojaan pihalle kaiken yön, niin minä olin se, joka kipsatun jalkani kanssa kömmin hänen sänkyynsä ollakseni pojan pystyssä pysyvä patja, jota vasten hän voisi nukkua tarpeeksi koholla, ettei koko ajan heräisi siihen, ettei saa henkeä.

Viime yönä poika kuitenkin vihdoin sai nukuttua ilman apuja. Hän alkoi osoittamaan paranemisen merkkejä jo päivällä, pursuen energiaa ja käyttäytyen, kauniista sanottuna, kuin kusipää. Ilmeisesti viisi päivää sairastelua ja tekemättömyyttä on padonnut Mr. Berlinille vähän energiaa, jota hän ryhtyi purkamaan kaikilla mahdollisilla, epämukavilla tavoilla. Minua muun muassa heitettiin liidulla takaraivoon, siskon tukasta revittiin irti pinnejä, isosisko sai dublosta silmäkulmaan ja isän päälle loikittiin sohvan käsinojalta. Poika siis heittäytyi täydeksi riiviöksi, juosten ja riehuen ympäri taloa, mikä oli selkeä merkki, että nyt on aika palata tarhaan.

Myös lapsi oli samaa mieltä, sillä tänä aamuna, kun hänelle tuotiin haalari ja sanottiin, että mennään tarhaan, Mr. Berlin suorastaan hihkui innosta. Hänen virneensä oli korvasta korvaan, kun poika kiirehti etuovelle vilkuttamaan äidille ”hei hei” ennen kuin isä tai sisko olivat edes valmiit. Ja miehen sanojen mukaan lapsi ”kirmasi kuin poni kesälaitumelle” päästessään tarhaan perille. Mr. Berlin kyllä pitää tarhasta, mutta ei hän yleensä ihan noin innoissaan ole. Otan sen kuitenkin hyvänä merkkinä, ei hänellä kovin kamalaa hoidossa voi olla, jos sinne palaaminen tuntuu riemuvoitolta.

Tai ehkä meillä kotona on vain niin äärettömän tylsää? Sen takia kai Miss Wiennakin pyysi päästä tänään jo kouluun, vaikka olin ajatellut pitää hänet vielä yhden päivän kotona. Ei tyttö varsinaisesti enää kipeä ole, ääni vain maassa ja karheana, joten olisin halunnut säästellä kurkunpäätä levolla. Olisin myös kuvitellut, että hän olisi halunnut hengailla himassa pelaamassa x-boxilla ja tuijottamassa videoita YouTubesta, kun siihen kerran oli mahdollisuus, mutta ilmeisesti matikan koe kiinnosti enemmän… Mr. Berlin lähti myös tänään töihin ja hänkin vaikutti sangen onnelliselta voidessaan palata sorvin ääreen, vaikka emme ole nukkuneet juuri ollenkaan viiteen yöhön.

Voidaanko tästä vetää johtopäätöksiä, että minun kanssani kotona oleminen on kamalaa, kun kaikki pakenevat paikalta heti kun siihen kykenevät? Toki minäkin olen äärimmäisen kyllästynyt vain norkoilemaan kotona, siirtymään sohvan ja sängyn väliä tekemättä oikeastaan mitään. Siitä on nyt yli kolme viikkoa, kun mursin jalkani, joten talon seinät alkavat kaatua päälle. Viisi viikkoa vielä, ennen kuin saan kipsin pois jalasta. Olettaen, että joulukuussa tehtävä röntgen antaa sellaiset tulokset, joita toivotaan. Fysioterapiakin alkaa joulukuussa, päivä sen jälkeen, kun olen käynyt Jorvin pelkopolilla keskustelemassa tulevasta synnytyksestä.

Raskaus on jäänyt auttamatta taka-alalle kaiken tämän härdellin keskellä. Enää ei ole raskauspahoinvointia, joka muistuttaisi ”siunatusta tilasta” jatkuvasti, mutta vaikka muut perheessä ehkä autuaasti unohtavat tulevan perheenjäsenen aina silloin tällöin, pitää pieni tyttäremme huolta, että äiti muistaa. Pikkuinen papaija on kasvanut jo niin isoksi, ettei hänen liikkeitään voi olla tuntematta. Tämä yksilö vaikuttaisi vilkkaalta vintiöltä, potkien minua pitkin päivää ja yötä. Tai oikeastaan hänen rytminsä vaikuttaisi olevan sellainen, että tyttö nukkuu aamu- ja keskipäivän, mutta herää sitten illalla ja bilettää läpi yön.

Kun lopen uupunut isä painoi päänsä vatsalleni toissailtana voidakseen käyttää sitä tyynynä röhnöttäessämme voipuneina sohvalla, potki vauva iloisesti isänsä poskea, kunnes herra suvaitsi siirtää painavan kallonsa neidin valtakunnan päältä. Meneillään on vasta raskausviikko 23, mutta liikkeet tuntuvat jo hyvin vahvoina. Tästä eteenpäin vauva yritettäisiin jo pelastaa, jos hän lähtisi syntymään ennenaikaisesti. Mahdollisuudet selviämiseen olisivat häkellyttävät 50-50, mitä on vaikea kuvitella, kun ollaan vasta vähän yli puolen välin raskautta. Nykylääketiede on kyllä ihmeellinen! Toki ei tarvitse mennä kuin kuukausi eteenpäin, niin käytännössä jo jokainen keskonen selviää, kunhan ei ole mitään synnynnäisiä sairauksia.

Ei niin, että pelkäisin kovasti synnytyksen tästä yhtäkkiä alkavan. Mr. Scot muistaa kyllä kysellä kerran tai kaksi viikossa, että supistaako, onko kipuja? Mihin olen alkanut nauramaan, että ei kyllä tosiaan ole! Minähän olen käytännössä vuodelevossa! Vaikka olisin sairaalassa osastohoidossa, liikkuisin suunnilleen yhtä vähän kuin nyt kotona. Jalkaa täytyy pitää ylhäällä, joten makaan suurimman osan ajasta. Käveleminen sauvoilla on tuskallista, joten en tee sitä, ellei tarvitse mennä vessaan tai hakea ruokaa. Jos kukaan muu on kotona he tuovat ruoan minulle enkä liiku senkään vertaa. Jos olen yksin, syön jotain mikro lämmitettävää, jolloin ei tarvitse seisoa hellan edessä. Olen sellainen laiskiais-lahna, että oksat pois!

Luotan myös siihen, että kroppani toimii samalla sabluunalla, kuin ennenkin. Miss Wienna, esikoiseni, on ainoa spontaanisti käynnistynyt synnytys, ja hän lähti tulemaan viikon yli lasketun ajan. Miss Aprilin synnytys käynnistettiin viikko etuajassa, eikä hän ollut osoittanut kerrassaan minkäänlaista halua tulla ulos ennen sitä. Mr. Berlin syntyi sektiolla viikon etuajassa, eikä hänkään todellakaan ollut vielä lähdössä minnekään. Jos siis mitään päätelmiä voidaan vetää aikaisemmasta, niin tämäkin maha-asukki on suhteellisen vaikea häätää yksiöstään. Toki tiedostan, että jokainen raskaus on erilainen, eikä näitä asioita voi ennustaa, mutta näääh aion silti luottaa siihen, että muksu hengailee mukana loppuun asti.

Parempi olisikin, sillä aion tosiaan vaatia sektiota tälläkin kertaa. Ne teistä, jotka ovat seurailleet minua jo pidempään, tietävät miten hirveitä kokemuksia kahden ensimmäisen lapseni synnytykset olivat. Sen sijaan sektio oli korjaava, hyvä kokemus, enkä voi edes kuvitella enää synnyttäväni millään muulla tavalla. Suomessa ei vaan valitettavasti saa valita omaa synnytystapaansa, ei ole sellaista asiaa kuin ”järkisektio”. Ensin täytyy saada pelkodiagnoosi ja lääkärin/synnytyssairaalan lupaus sektiosta tietoihisi, muuten hoitava lääkäri voi aina kieltäytyä tekemästä sektiota. Koska naiset eivät saa itse päättää omasta kehostaan tässä asiassa.

Minulle on sanottu, ettei ”ketään Suomessa pakoteta alatiesynnytykseen”, mikä on aika räikeässä ristiriidassa sen kanssa, että sektiota et kuitenkaan välttämättä saa. Eikä se vauva sinne mahaankaan lopulta jää, eli jos häntä ei leikata ulos, eikö alatie sitten ole ainoa vaihtoehto? Ai niin, mutta sehän vain ”luonnollisesti tapahtuu” pakottamatta. Noh, sitä en aio jäädä odottelemaan, vaan kiihkeästi haluaisin jo päästä lääkärin kanssa sopimaan asiasta. Itse synnytystraumojahan olen käynyt läpi yli vuoden terapiassa, joten synnytyspelko ei enää hallitse elämääni, eikä tämä uusi raskaus ole laukaissut PTSD oireitani uudestaan, kuten pelkäsin, että kävisi. Suurin syy siihen on varmasti juuri tuo luottamukseni omaan kehooni ja toisaalta raudanluja päättäväisyyteni saada sektio keinolla millä hyvänsä.

Raskaus itsessään on juuri nyt siinä kivassa vaiheessa, kun maha on vielä kevyt, ei ole selkäkipuja, ei liitoskipuja, ei harjoitussupistuksia. En enää oksenna, en ole enää totaalisen väsynyt, eivätkä mielialani heittele (pahasti ainakaan). Rautainfuusio tehosi ja ferritiini arvo, joka oli 4, on noussut 96 asti. Hemoglobiini ei infuusiosta paljoa hetkahtanut, 105 on nyt 120, mutta on se kuitenkin yli alarajan joten jee, kaikki mallillaan! Pikku papaija pitää seuraa potkimalla ja myllertämällä mahassa, mutta tilaa on vielä niin paljon, että liikkeet eivät tunnu tukalilta vaan hauskoilta. Parin kuukauden päästä lapsen mellastus alkaa tuntua pahoinpitelyltä, mutta ei vielä.

Valitettavasti raskaus on riskitekijä laskimotukokselle ja yhdistettynä jalan murtumiseen ja liikkumattomuuteen sain määräyksen ryhtyä pistämään itseeni verenohennuslääkettä. Muistan, miten innostuneena seurailin masuni kasvamista ensimmäisessä ja toisessa raskaudessa, mutta nyt ei ole kyllä yhtään intoa vilkuilla peiliin, sillä nahkani on täynnä mustelmia pistoksista. Olen toki tottunut jo itseni pistämiseen, kiitos pitkien hedelmöityshoitojen, mutta tästä lääkkeestä näyttäisi tulevan erityisen helposti ruhjeita, ja se myös sattuu pistäessä että sen jälkeen. Edellisistä raskauksista jääneet raskausarvet siihen sitten vielä päälle ja kertyneet liikakilot, niin peili ei tällä hetkellä ole ystäväni.

Muistuttelen itseäni, että nämä ovat pieniä huolia kaiken muun rinnalla. Laskimotukos olisi varmasti pahempi asia, kuin mustelmainen maha. Suuntaan energiani ja huoleni mieluummin lasteni hoitamiseen kuin liikakiloista murehtimiseen. Kaikki vanhemmat tietävä sen järjettömän huolen määrän, mitä tunnet, kun lapsesi sairastaa. Se pelko ja avuttomuus, mitä tunnet, on jotain ihan kauheaa, ja saa kyseenalaistamaan miksi koskaan hankit lapsia, kun se sattuu sieluun asti, jos he kärsivät. Talo on ehkä tänään tyhjä ja olen yksin kotona tylsistymässä, mutta huokaisen silti helpotuksesta. Tämä tyhjyys tarkoittaa, että kaikki on hyvin, elämä palaamassa raiteilleen.

Olen huojentunut, että sairastelut vaikuttaisivat olevan nyt hetkeksi meidän kohdaltamme ohi. Toki pikkulapsiperheessä tämä on vain väliaikainen tila, sillä tarhasta tulee kyllä uusia pöpöjä tasaista tahtia, sitä ei tarvitse epäillä. Ja kaiketi tämän paketissa olevan jalkani voi laskea pitkäaikaiseksi sairasteluksi, vaikka enemmänkin koen sen vain ärsyttävänä vaivana. Oloni kun ei onneksi ole mitenkään poikkeava normaalista, vain liikkuminen on rajoittunutta. Ja niin kauan kuin on lapsia voi olla varma siitä, että arki jatkuu kuin japanilainen juna aikataulussaan, sitä ei pysty pysäyttämään tuosta noin vain. Tänään tuo arki tosin tuntuu hyvältä, suorastaan nautinnolliselta. Onneksi se taas alkoi!