Pidensin hiukan pienen laukun hihnaa, jotta sain sen roikkumaan vatsani päälle. Teevesi oli jo kiehunut, joten kaadoin höyryävän nesteen KeepCup mukiini, jossa teepussi odotteli. Earl Greyn hautuessa täytin juomapullon ja sujautin sen ensimmäisenä laukkuun. Seuraavaksi linkutin kainalosauvoilla ruokakaapille ja otin esiin pienen kuivakakun, jonka Mr. Scot oli eilen minulle ostanut. En voinut kantaa kakkua kädessä, sillä tarvitsin molempia käsiä kainalosauvojen käyttelyyn, joten viskasin kakun pöytätasolle teekupin viereen.

Taituroin itseni sauvoilla kakun perässä takaisin teekupin luokse, viimeistelin teen ja pakkasin sitten molemmat pieneen laukkuuni juomapullon viereen. Seuraavaksi oli linkutettava työhuoneelle, musta kassi kaulassa heilahdellen. Onneksi matkaa ei ollut montaa metriä, sillä jokainen askel vihloi jalkaani kivuliaasti, vaikka kuinka yritin vain raahata sitä mukana. Lääkäri oli ehdottomasti kieltänyt laittamasta lainkaan painoa kahdesta kohtaa murtuneelle, oikealle jalalleni, mutta edes kainalosauvoilla koikkelehtiessa liikkuminen ei ollut täysin kivutonta. Kaiken lisäksi käsiini oli pikkuhiljaa muodostumassa kivuliaat känsät, jotka näkyivät suurina, punaisina läiskinä peukalon ja etusormen välissä.

Päästyäni työtuolin viereen asettelin sauvat nojaamaan pöydän kulmaan ja seisoin yhdellä jalalla niin kauan, kunnes olin saanut laukun sisällön tyhjennettyä läppärin molemmille puolille ja sain vihdoin hilattua takapuoleni näppärästi pyörivän työtuolin nahkaiselle pehmusteelle. Oli pakko huokaista samanaikaisesti helpotuksesta, että turhautumisesta. Tunsin oloni invalidiksi, ja sellainen kai tavallaan nyt olinkin. Olen aina ottanut itsestäänselvyytenä, että pystyn hoitamaan asiani itse. Nyt yhtäkkiä teemukin kantaminen työhuoneeseen vaati hirveän operaation ja apuvälineitä. Miten olenkaan koskaan ottanut liikuntakyvyn itsestäänselvyytenä?

Avasin läppärini kirjoittaakseni edellispäivän rakenneultra käynnistä, mutta huomasin ajatusteni ajelehtivan lähinnä seuraavaan kahdeksaan viikkoon, jonka ajan jalkani olisi kipsissä. Olin maanantaina onnistunut astumaan harhaan kotiportaissa, kun lähdin niitä alas laskeutumaan, ja mursin ensin kantapääni portaan reunaan, sitten vielä rusahtaen jalkapöytäni seuraavalle askelmalle, ennen kuin sain kännykän pudotettua kädestä ja kiskaistua itseni kaiteesta nykäisten alas takapuolelleni portaille. Oikea jalka vääntyi minun ja seinän väliin ja purskahdin välittömästi itkuun. Siitä yleensä tietää, että ihan oikeasti sattui pahasti, kun alkaa heti itkeä ja vaikeroida.

Raahasin itseni käsivoimin kaidetta pitkin alas, sillä en pystynyt enää astumaan oikealle jalalleni lainkaan, se ei vain pitänyt alla. Seiniä ja tuoleja apuna käyttäen pääsin pakastimelle, josta kaivoin esiin kylmäpakkauksen, minkä käärin keittiöliinaan. Jotenkin pöytää myöten melkein ryömien pääsin sohvalle, jossa aloin sitomaan jalkaani kylmäkääreeseen, samalla kun itkin koko ajan. Laitoin heti viestiä miehelleni ja siskolleni, että kaaduin portaissa ja sitten yritin soittaa sairaalan päivystykseen. Olin edelleen linjalla jonossa, kun mies 20 minuuttia myöhemmin käveli ulko-ovesta sisään ja puoliksi kantoi minut autoon, jotta pääsimme lähtemään sairaalaan.

Kuusi tuntia myöhemmin olin käynyt niin röntgenissä kuin tietokonetomografiassa, saanut jalkani pakettiin ja todennut, että kaikki loppuvuoden suunnitelmat menisivät uusiksi. Sydämestä vähän kirpaisi, kun soitin matkatoimistoon ja peruutin Rooman matkamme jo neljännen kerran. Varasimme ensimmäisen kerran matkan Roomaan ”häämatkaksi” ja silloin lentoyhtiö peruutti reissumme (koko lento, jolla meidän piti mennä, peruuntui). Myös koronan takia matkamme on jouduttu peruuttamaan. Viimeksi vain siirsimme matkaa. Mutta nyt, 21 päivää ennen lähtöä, soitin matkatoimistoon taas. Ja toisin kuin aikaisemmilla kerroilla, olin nyt liian myöhässä.

Matkaehdot ovat tietysti rajatut, ihan milloin vain ei voi tehdä muutoksia reissuunsa, ja kun peruutus tuli näin myöhään mätkähti siitä hotellin ja lentoyhtiön peruutuskulut emmekä saaneet kuin puolet matkarahoista takaisin. Ihan itkettää, kun mietin, miten lähellä olimme tällä kertaa matkan toteutumista, mutta sen takia, että minä en osaa kävellä portaissa, menetimme satoja euroja ja lomareissumme. Emme voineet edes siirtää matkaa, sillä raskauden loppuvaiheessa ei suositella enää lentämistä ja sitten taas vauvaa ei voi tuosta vain jättää kotiin hänen synnyttyään, eikä matkaa voinut siirtää vuoden päähän (tai pidemmälle) ja siitäkin olisi näin lyhyellä varoitusajalla tullut muutoskulut maksettavaksi. Joten hyvästi Rooma ja babymoon.

Turha tietysti itkeskellä lomareissun menetystä, kun olisi voinut henki mennä, vammautua pysyvästi tai saada keskenmenon. On kai kuitenkin luonnollista itkeä sitä, että en voi järjestää kotona joulua, en voi ajaa autoa, en voi kantaa poikaani sylissäni tai mennä lasten kanssa metsäretkelle, en edes päiväkävelylle. Mutta onneksi vain uuteen vuoteen asti – paitsi jos jalkani ei parane. Vieläkin on kyseenalaista, että joudutaanko kantapääni leikkaamaan. Uusi röntgen otetaan kahden viikon päästä, jolloin kirurgi päättää asiasta. Toivottavasti luutuminen onnistuu mallikkaasti ilman operaatiota ja vain 8 viikkoa sauvakävelyä kipsin kanssa riittää parantamaan tämän kömpelyksen harha-askeleen jälkiseuraamukset.

Jännitin aikalailla eilen, kun menimme rakenneultraa, sillä pelkäsin, että kompuroinnillani oli ollut näkymättömiäkin seuraamuksia, tälle pienelle kanssamatkustajalleni. Kahdessa edellisessä raskaudessa istukka oli kiinnittynyt kohdun etuseinämään, mikä esti minua tuntemasta sikiöiden liikkeitä ennen kuin rakenneultran jälkeen, reippaasti yli viikon 20. Nyt kuitenkin on ollut toisin. Ultrassa varmistui, että istukka on tällä kertaa kiinnittynyt taka-sivuseinämään, vähän vasemmalle, syvälle taakse, minkä takia olenkin yllätyksekseni tuntenut liikkeitä jo suunnilleen raskausviikosta 16 lähtien – aikaisemmin kuin koskaan ennen! Kaatumiseni jälkeenkin vauva on lohduttanut minua potkimalla pikkuruisilla jaloillaan, vahvistaen olevansa jos ei muuta, niin ainakin hengissä.

Murehdimme muutenkin rakenneultraa, sillä kuten olen kertonut, on olemassa aavistuksen suurempi mahdollisuus, että lapsessamme olisi jotain vikaa. Hermoilin koko aamun odotellessamme kotona lähtöä Helsingin keskustaan, jonne täältä Vantaan takapajulasta ajaa 40 minuuttia. Alun perin meidän piti tavata miehen kanssa keskustassa työ- ja koulupäivien lomassa, syödä yhdessä lounas ja palata sitten takaisin omiin hommiimme. No, nyt kun minä en voi enää ajaa ja tarvitsen henkilökohtaisen kuskin joka paikkaan, mies ottikin etäpäivän ja onneksi minun kouluhommani saatiin siirrettyä vain iltapäivälle. Valitettavasti maailma ei pysähdy vain siksi, että sinuun on sattunut.

Kaikki ultrat pääkaupunkiseudulla on keskitetty HUSin Bulevardin toimipisteelle, joka on jo tullut meille tutuksi tässä viimeisen neljän vuoden aikana. Oli huojentavaa tietää minne parkkeerata auto (toki tienvarsipysäköinnissä on aina oma arpaelementtinsä) ja mistä ovesta mennä sisään. Mr. Scot taskuparkkeerasi auton niin pieneen väliin, että itse en olisi uskaltanut edes yrittää, ja tällä kertaa Bulevardin hissikin toimi (en tiedä miten olisin kiivennyt neljä kerrosta portaita sauvoilla, käyttämättä lainkaan oikeaa jalkaa). Joten olimme minuuttia vaille varatun ajan kirjautumassa sisälle itsepalvelu automaatilla emmekä montaa minuuttia ehtineet käytävän penkillä nököttää, kun alle kolmekymppinen nainen tuli kutsumaan meidät sisälle.

Harva potilas kaiketi tulee ultraan jalka kipsissä ja kainalosauvoja käyttäen, joten se piti ensin kauhistella ja selitellä läpi, ennen kuin pääsimme itse asiaan, minä makaamaan selälleni ja kätilö pruittailemaan mahalleni geeliä. Yritin valmistautua pahimpaan ja samalla toivoin parasta, kun ultraus alkoi. Ruudulle ilmestyi harmaata mössöä, josta harjaantuneella silmällä huomasi lähes välittömästi pienten raajojen liikettä, kun sikiö möyri mustalta näyttävässä lapsivedessä. Elossa. Se tuntuu olevan aina ensimmäinen ajatukseni ultrauksessa. Lapsi on hengissä. Kunhan se on vahvistettu voi vähän rentoutua ja keskittyä muihin asioihin.

Vaikka istukka ei ollut edessä vaan takasivulla, oli ultrauksessa ”näkyvyys erittäin haastava”, kuten kätilö oli tietoihini jälkikäteen merkinnyt. Sydämen suonia metsästettiin vaikka kuinka pitkään, samoin aivojen lohkoja. Eikä niissä mitään vikaa siis ollut, näkyvyys oli vain niin heikko, ettei yksityiskohtia ollut erottaa. Vauva ei myöskään halunnut tehdä yhteistyötä, vaan käänsi kasvonsa aina ylöspäin kun halusimme nähdä kalloon sisälle, käänsi kasvonsa poispäin kun halusimme nähdä mahdollisen huulihalkion ja kiemurteli selälleen kun yritettiin tutkia sydäntä. Selkärankaansa hän kuitenkin esitteli oikein mielellään, ja samoin levitteli haarojaan, joten ainakin sukupuoli tuli selväksi.

Kun menimme Miss Aprilin rakenneultraan olin pukeutunut vaaleanpunaiseen. Mr. Berlinin ultrassa oli ylläni vain sinistä. En ollut kummallakaan kerralla tiennyt kumpi oli tulossa, mutta sattumalta värit olivat osuneet kohdilleen. Tällä kertaa, kun aamulla puin päälleni, huomasin jähmettyväni peilin eteen kiinnittäessäni ruusukultaisia, pinkkikivisiä korvakoruja. Paidassani oli vaaleanpunaisia ja mintunvihreitä kuvioita ja yhtäkkiä minulla oli ennakkoaavistus, että tämä tyttömäinen lookki tarkoitti jotain. Yritin selittää itselleni, että se oli kaikki hölynpölyä, ja mintunvihreä kävisi ihan hyvin pojallekin, mutta kun kätilö vahvisti, että hänestä sikiö näytti tytöltä, totesin mielessäni ”no niinpä tietysti”. Ja koska vauva aukoi jalkojaan niin auliisti näin kyllä ihan itsekin, että no tytöltähän tuo kyllä vahvasti näyttää.

En voinut olla katsomatta Mr. Scottiin ja virnistämättä. Minä olin koko ajan veikannut poikaa, hän tyttöä.

”Tarvitseeko aina olla oikeassa?” Kysyin mieheltä, joka puisteli päätään naureskellen, ehkä aavistuksen pettyneenä.

Ehkä meidän olisi pitänyt osata arvata sukupuoli jo aikaisemmin, niin monta kertaa kätilö ultratessaan kehui, että miten kauniit kasvonmuodot vauvalla oli, miten nätti päänmuoto, ja kauniiksi hän jatkoi lapsen kuvailua sukupuolen varmistumisen jälkeenkin. Sukupuolikeskusteluun päädyttiin muuten niin, että minä kysyin hölmönä, että onkos tuo pikkupojan vehje ja osoitin napanuoraa, joka heilui sopivasti jalkojen välissä. Ehkä silmäni ei ole sitten kuitenkaan niin harjaantunut ultrakuvaan kuin kuvittelin, kun niin erinomaisesti erehdyin näkemästäni.

En myöskään ymmärrä miten tuollaisesta röntgenkuvan tyyppisestä luurangosta kukaan voi sanoa, onko hahmo siro tai sievä, mutta Mr. Scot nyökytteli kätilölle päätään ja totesi huomanneensa ihan saman, että kauhean nätti rakenne tällä vauvalla. Ihan tosi? On vai? Miksen minä näe sitä? Mukaan kotiin saamassamme ultrakuvassakin vauva näyttää minusta enemmänkin sarkofagissa lepäävältä muumiolta, kädet nätisti rinnan päällä, kuin kauniilta tytöltä. Mutta ehkä se oli sitä isänrakkautta, että Mr. Scotin silmät näkivät jo ultrakuvissa sievän nöpönenän, isot silmät ja sen taitavan pikkurillin, minkä ympärille isukki sitten kiedotaan.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Minähän olen aina halunnut paljon tyttöjä, vaikka saatuani yhden pojan olenkin lämmennyt huomattavasti poikien äitinä olemiselle, joten olen, miehen sanoja lainatakseni ”omahyväisen tyytyväinen” tähän tulokseen. Olisi tosin ollut ihana saada lapsia tasaluku molempia – kaksi tyttöä, kaksi poikaa. Tiedän myös, että Mr. Scot olisi toivonut veljeä Mr. Berlinille, mutta eihän hän ollut muuta kuin onnellinen uutisesta. Se kaikkein oleellisin tieto meille oli kuitenkin se, että kätilö arvioi masuasukin olevan ”normaalisti kasvanut ja kehittynyt sikiö”. Kaikki arvot ja mitat osuivat keskiarvoon, ei liian iso eikä liian pieni. Juuri sopiva.

Vaikka pienihän hän on edelleen. Pään halkaisija on viisi senttiä, reisiluun pituus kolme ja puoli senttiä, mikä mini-ihminen! Painoa arviolta 357 grammaa ja päästä varpaisiin pituuden pitäisi olla jotain 25 sentin luokkaa. Voitko edes kuvitella? Hänet jos ottaisi nyt kädelle köllimään olisi niin pikkuriikkinen olento, kuin voi olla. Sen takia raskautta onkin vielä puolet jäljellä, kasvamista paljon vielä tehtävä. Ultra oli raskausviikolla 20+4 joten tästä etapista ollaan jatkossa onneksi voiton puolella. Myöskin sen suhteen, että suurimmat viat ja ongelmat olisi pitänyt tähän mennessä jo huomata. Vaikka todellisuushan on, että satavarma ei koskaan voi olla. Pitkälle ollaan joka tapauksessa päästy, siitä alkiosta, joka näytti ensimmäisessä ultrassa papaijalta, niin nyt sentään mahassa on selkeästi sentään jokin ihmisen kaltainen olento (isän mielestä kaunis, äidin mielestä alieni).

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuva Vau.fi sivustolta.)

Huomattavasti huojentuneemmalla mielellä menimme ultran jälkeen kiinalaiseen syömään ja yritimme sopeutua ajatukseen uudesta tyttärestä perheessä, että pyöritellä päässämme, miten hoitaisimme seuraavat kahdeksan viikkoa. Mr. Scotilla oli tulossa työreissu Espanjaan, olisiko se mahdollista järjestää? Minulla oli tulossa verikokeita, hammaslääkäriä, röntgeniä, pelkopolin käyntiä, neuvolaa ja koulussa tutkintokin pitäisi suorittaa loppuun, mutta kuinka edes pääsisin paikalle niihin kaikkiin? Entä isänpäivä, hääpäivä, joulu, uusivuosi – miten järjestäisimme ne? Saati sitten Miss Wiennan harrastukset pari kertaa viikossa, voisinko minä olla yksin pienempien lasten kanssa useamman tunnin, kun en voinut edes kantaa heitä sylissä, mutten myöskään olla vanhimman lapsen kuskina?

Elämä on yhtäkkiä muuttunut kauhean epävarmaksi ja kaikki rutiinit pitää miettiä uusiksi. En voi hakea tai viedä lapsia tarhaan, en voi siivota, en laittaa pyykkejä, en käydä kaupassa, en käyttää koiria lenkillä, ruokaa pystyn ainakin osittain laittamaan, kunhan voin tehdä kaiken yhdellä jalalla seisten. Muuten olen kaksi kuukautta sohvalla röhnöttävä sivustakatsoja, kun mies pyörittää taloutta käytännössä yksin. Tämä tulee olemaan omanlaisensa koettelemus ja jännityksellä jään odottamaan, kuinka selviämme siitä, ja että tuleeko matkalle vielä lisää mutkia. Yritän kuitenkin olla samalla kiitollinen siitä kaikesta mitä meillä on, enkä keskittyä vain vaikeuksiin, sillä niitä elämässä riittää kyllä jatkossakin.

Moottoritien yllä leijui sakea sumu kuten vain tähän aikaan vuodesta märkänä ja kylmänä aamuna saattoi. Sukelsin mustalla autolla tiheään harmauteen, tietämättä lainkaan mitä parhaillaan ohittamani rekan edessä mahtoi odottaa. Puiden ääriviivoja ilmestyi ja katosi tien varrella, mutta sumu söi sisäänsä kaiken. Reitti oli tuttu, joten tiesin jossain tuolla näkymättömissä olevan peltoa, metsää, ostoskeskuksen ja asuintaloja. Niitä oli kuitenkin mahdoton nähdä sakean sumun läpi ja huomasin epäileväni, olivatko nuo asiat enää lainkaan olemassa.

Olin ilmeisesti varsin filosofisella tuulella, sillä ajatukseni harhailivat siihen, miten tällainen sumussa ajaminen oli itse asiassa erinomainen metafora elämälle itselleen. Me kuljemme eteenpäin hurjaa vauhtia kohti määränpäätä, joka on meiltä täysin pimennossa. Näemme tulevaisuuttamme eteenpäin muutaman kymmenen metriä moottoritiellä, mutta loput on sumuverhon takana. Mitä odottaa vasemmalla? Entä oikealla? Ehdimmekö nähdä liittymä kyltin ajoissa voidaksemme kääntyä? Juokseeko jostain hirvi tielle ja pysäyttää matkamme lopullisesti? Kuljemme sokkona eteenpäin elämän moottoritietä, emmekä juuri pysähtele tutkimaan maisemaa tai selvittämään sumun kätkemiä mysteereitä.

On mahdoton tietää mitä edessä odottaa, kun kaikki on sumun kätkemää. Olisinko ikinä uskonut, viisi vuotta sitten, kun epätoivoisesti miehen kanssa yritimme saada lasta ja kävimme läpi raskaita hedelmöityshoitoja, että tulisi sekin päivä, kun olen luomusti vahinkoraskaana ja Mr. Scotille tehdään sterilisaatio? Ei, en usko, että olisin. En olisi nähnyt harmaan verhon läpi tätä tienhaaraa tai uskonut, että kääntyisin sille. Mutta epäuskosta huolimatta löysin itseni istumasta klinikan käytävällä, epämukavalla tuolilla, odottamassa, kun miehelleni tehtiin vasektomia.

Vasektomia on helppo ja yksinkertainen (lääkärin sanoja, ei minun) päiväoperaatio, jossa menee puolisen tuntia. Mukana pitää olla saattaja, jonka tehtävä on vahtia mahdollisia komplikaatioita, itse operaatioon minua ei päästetty (yritin kyllä tietämättömänä kävellä muina miehinä sisään, mutta lääkäri torppasi aikeeni). Niinpä istua nökötin sillä harmaalla käytävällä hermostuneena ja odotin. Minun olisi pitänyt olla aika rauhallisin mielin, sillä vasektomiaan ei pääse tuosta noin vaan, eli aikaa minulla oli ollut sopeutua ajatukseen.

Vuosi sitten, kun Mr. Scot alkoi puhua sterilisaatiosta en ollut lainkaan innostunut moisesta ideasta. Meillä oli vielä ajatuksissa hankkia ”iltatähti” ja vaikka meillä on alkioita pakkasessa kolme kappaletta en pitänyt ajatuksesta, että ne jäisivät ainoiksi vaihtoehdoiksemme. Entä jos tarvitsisimme vielä siittiöitä?

”Oletko muka todella valmis uusiin hedelmöityshoitoihin? Munasolujen keräykseen?”

”En.” Huomasin vastaavani välittömästi.

Minulle on tehty kaksi keräystä ja jälkimmäinen oli niin helvetin kivulias (ja aiheutti hyperstimulaatio oireyhtymän), että olin jo vannonut, että ei enää ikinä.

”No miksi sitten epäröidä? Emmehän me luomustikaan saa lapsia.”

Nyt tietysti vähän naurattaa Mr. Scotin sanat. Yhden prosentin todennäköisyydellä olen nyt raskauden puolessa välissä. 20 viikkoa takana ja 20 viikkoa edessä. Tätä mieheni ei osannut ennakoida käydessään ensimmäisellä lääkärillä pyytämässä lähetettä vasektomiaan. Vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin hän sai lausunnon seuraavalta lääkäriltä ja sitä myöten luvan sterilisaatioon. Saadakseen päättää omasta hedelmällisyydestään miehen täytyy olla yli 30-vuotta vanha tai hänellä on oltava kolme lasta. Mr. Scot täyttää tänä vuonna 35 ja hänellä on kaksi omaa lasta, yksi tulossa, ja lisäksi hänellä on minun kauttani esikoiseni Miss Wienna. Mutta lain mukaan pelkkä ikä tosiaan olisi riittänyt.

Sterilisaation suorittanut lääkäri oli kuitenkin äärimmäisen hyvillään, että Mr. Scotilla oli kolmas pulla uunissa ja vielä ne kolme alkiotakin pakkasessa. Ilmeisesti ei nimittäin ole mitenkään tavatonta ruveta katumaan päätöstään vuosia myöhemmin. Kun kolmekymppisenä tekee sterin saattaakin nelikymppisenä haluta lisää lapsia. Olin hyvin huolissani tästä ja mietin, että entä jos me joku päivä Mr. Scotin kanssa eroaisimme? Ehkä hän haluaisi perustaa perheen jonkun muun kanssa vielä toistamiseen ja siihenhän ei meidän yhteisiä alkioita voisi (lain mukaan) käyttää. Ainoa, jonka kanssa hän voisi enää koskaan saada lapsia, olin minä.

Mies kuitenkin nauroi, ettei hänellä ollut mitään halua lisääntyä kenenkään muun kanssa, eikä suostunut kuuntelemaan mutinoitani siitä, että ”juuri nyt” hän ei halunnut perhettä muiden kanssa. Onhan toki lääketieteellisesti mahdollista purkaa sterilisaatio, mutta kaiken sen perusteella, mitä olen nyt asiasta lukenut, lopputulos ei suinkaan ole varma ja hedelmällisyyden palautumista ei voida taata. Vasektomiassa kuitenkin leikattiin kolme senttiä pois miehen molemmista siemenjohtimista, eli siinä on aika paljon takaisin kurottavaa. Ei tosin ole täysin mahdotonta, etteivätkö putket kasvaisi takaisin itsekin, sitäkin on tapahtunut, vaikka ilmeisesti äärimmäisen harvoin.

Henkilökohtaisesti olen stressannut sitä, miten sterilisaatio vaikuttaa henkisesti. Eihän toimenpidettä toki minulle tehty, mutta aviomieheni henkinen tasapaino ja hyvinvointi on luonnollisesti huolenaiheeni. Olin yllättynyt, kun tutkimusnäytön mukaan vasektomia näyttäisi lisäävän seksuaalista halukkuutta ja aktiivisuutta, sen sijaan, että se poistaisi sitä. Pitkäaikaisia haittavaikutuksia on myös havaittu hyvin vähän, suurin osa on pääosin tyytyväisiä lopputulokseen. Eikä minulla sitä paitsi ole paljoa sanottavaa asiaan, Mr. Scot päättää itse omasta kehostaan ja jos hän haluaa operaation, se on hänen päätöksensä.

Toki tässäkin, kuten kaikissa muissakin operaatioissa, on aina komplikaatioiden riski. Siksi minä istuin siellä käytävällä hermoilemassa. Olin myös lukenut lehdestä tapauksista, joissa vasektomia on aiheuttanut kroonista kipua, mikä lisäsi rauhattomuuttani. Hassusti osasin ensimmäisen kerran edes jollain tapaa samaistua miehen asemaan, kun hän odottaa sektion valmisteluita ja joutuu sivusta katselemaan puolisonsa kärsimystä. Tosin, ei näitä kahta leikkausta voi juurikaan toisiinsa verrata, sektio kun on keskisuuri operaatio ja vasektomia pieni päiväkeikka. Mr. Scottia ei kärrätty sairaalasängyssä ulos salista ja pidetty kolmea päivää osastolla toipumassa. Ei, hän käveli omin jaloin ihan pirtsakan näköisenä operaatiohuoneesta lepäämöön, jossa hän pääsi istumaan suurelle, ruskealle nojatuolille ja hoitaja toi hänelle kupin kahvia.

Tässä vaiheessa minä tietysti jo nieleskelin kyyneleitä. Olen äärimmäisen huono tukihenkilö, sillä itken todella herkästi. Itken kun jännittää, kun olen huojentunut, itken sympatiasta ja stressistä, yksinkertaisesti olen oikea itkupilli! Se, että olen raskaana ei myöskään auttanut tilannetta. Menin kädet vapisten ripustamaan takkini naulaan ja vedin useamman kerran henkeä ennen kuin pystyin hymyillen kääntymään miehen puoleen.

”No? Kerro kaikki. Mikä on olo?” Sain sanotuksi ilman itkua.

Näin Mr. Scotin silmistä, että rauhallisesta ja tyynestä ulkokuoresta huolimatta hän oli selkeästi kokenut jotain stressaavaa ja epämukavaa, mutta muuten hän vaikutti olevan kunnossa.

Kaikkein epämukavinta vasektomiassa oli puudutuspiikki. Lääkäri oli verrannut tunnetta hammaslääkärin puudutuspiikkiin, mutta Mr. Scotin mukaan se oli paljon pahempaa. Hän oli saanut selkänsä jumiin nykäistyään itsensä kaarelle, kun lääkäri piikitti pallehin ensimmäisen kerran. Hammasta purren ja paikallaan kiemurrellen hän oli kuulemma selvinnyt kaikista kolmesta pistosta, joista jälkimmäinen olikin sitten jo ollut aika kivuton, kiitos edellisten puudutusaineen nopean vaikutuksen. Mitään Mr. Scot ei ollut nähnyt, mutta lääkäri oli koko ajan selostanut mitä teki. Hoitaja oli tietysti pessyt paikat ihan perusteellisesti ennen aloitusta, samaan aikaan kun lääkäri oli pitänyt yllä smalltalkkia, mutta sen jälkeen lääkäri oli hoitanut käytännössä kaiken.

Olimme yhdessä miettineet pitkän listan kysyttävää operaatiosta ja sen jälkeisestä ajasta, minkä Mr. Scot oli käynyt läpi lääkärin kanssa, mutta sen lisäksi saimme vielä monta sivua ohjeita, joissa selitettiin yksityiskohtaisesti monet meitä mietityttäneistä aiheista. Tikit olivat itsestään sulavat eli niitä ei onneksi tarvitsisi käydä missään repimässä pois. Suihkuun pääsisi jo seuraavana päivänä, mutta kaikki suurempi rasitus oli kiellettyä viikon, saunominen ja uiminen kaksi. Tietenkään seksiäkään ei voisi harrastaa tuona aikana, mutta se mikä yllätti oli, että miehen hedelmällisyys säilyisi kolme kuukautta operaatiosta. Meillä se nyt ei tietysti ollut ongelma, sillä minä olin jo raskaana, mutta mielestäni se on aika pitkä aika silti.

Kolmen kuukauden jälkeen vasektomia prosessiin kuuluu näytteen jättäminen klinikalle, eli Mr. Scotin täytyy käydä heittämässä tavarat purkkiin, jotta voidaan varmistua siitä, että sterilisaatio on tehonnut. Vaikea toki kuvitella, että lopputulos olisi muutakaan, kun siemenjohtimista on leikelty senttejä pois ja päät poltettu kiinni. Operaatio kuulosti aika ilkeältä, varsinkin kun se tehtiin vain paikallispuudutuksessa, ilman mitään rauhoittavia lääkkeitä. Ei niin, että olisin pelännyt Mr. Scotin saavan mitään paniikkikohtausta, hän kun ei piikkejä pelkää eikä kipua. Silti, ajatus siitä, että joku leikkelee sukupuolielimiäsi, on mielestäni todella ahdistava. Siksi en koskaan lähtisi vaatimaan tai edes ehdottelemaan kenellekään sterilisaatiota, tällaisessa operaatiossa kuitenkin otetaan aina paloja sinusta pois.

Mutta ei minulla sinänsä sitä vastaankaan ole mitään. Antavathan ihmiset leikellä itseään muutenkin. Sitä otetaan rasvaa, nahkaa, luomia, kaikenlaista pois eikä niiden perään jäädä haikailemaan. Jokaisella on myös oikeus päättää, miten haluaa lisääntyä (taikka olla lisääntymättä) ja vaikka aina ei pysty itse päättämään siitä lasten saamisesta, niin ainakin meillä on valta päättää siitä saamatta olemisesta. Ymmärrän sitä paitsi hyvin Mr. Scotin huolen siitä, että hänen siittiöissään voi olla jotain vikaa, jolloin syntyvässä lapsessakin olisi silloin vikaa. Odotammekin varsin malttamattomina ensi viikon rakenneultraa, jolloin saamme taas lisätietoa siitä, onko tämä kantamani yllätyslapsi terve vai ei. Eikä sellaista stressiä ja pelkoa kyllä haluaisi kenellekään. Jokainen vanhempi kuitenkin lähtökohtaisesti toivoo lapselleen tervettä elämää.

Olipa tuleva lapsemme terve tai ei niin ensimmäiseksi ja ainoaksi yllätyslapseksemme hän jää, sillä Mr. Scotin sterilisaatio on nyt tehty ja sitä tosiaan ei ihan tuosta vain pysty perumaan. Jäimme nyt stressaamaan lähinnä niitä jälkiseuraamuksia, joita lähes kaikille tulee operaatiosta. Kivespussien turvotusta, mustelmia ja arkuutta, lievää haavakipua ja mahdollista verenvuotoa. Puoli tuntia odottelimme tunnon palautumista ja ennen kuin Mr. Scot sai lähteä kotiin, hänen piti käydä vessassa pissalla ja vasta jos se ei tuottaisi vaikeuksia saisimme poistua. Ehdin jo huolestua, kun mies palasi vessasta päätään puistellen.

”Mitä?” Kysyin hädissäni.

”Onpa outoa kusta, kun muna on ihan tunnoton.” Mr. Scot vastasi.

Yritin olla nauramatta ja nyökyttelin päätäni sympaattisena.

Välillä minun on vaikea ymmärtää mieheni ajatuksenjuoksua. Ennen operaatiota olimme odotelleet hermostuneina käytävällä ja harhauttaakseen ajatuksiaan Mr. Scot oli tehnyt töitä. Henkilökohtaisesti en ikinä olisi vastannut puhelimeen, jos olisin itse ollut odottamassa sterilisaatio operaatioon, mutta miehen puhelin piippasi tuon tuosta ja hän vastasi puheluihin muina miehinä. Kun kello oli minuutin yli varatun ajan ja Mr. Scot silti nosti puhelimen korvalleen, ärähdin hänelle jo vähän, koska lääkäri olisi saattanut tulla kutsumaan hetkenä minä hyvänsä. Tällä kertaa puhelimen päässä oli selvästi joku kaveri.

”Moi.”

”No tässä istun muna kädessä.”

Huomasin pyöräyttäväni silmiäni.

”Kohta leikataan. Kerron sitten monta senttiä ottivat pois.”

”Kahdeksantoista? Kaksikymmentä? Ei kyllä kai ne pari senttiä jättää, eikä koko kalua pätkäise.”

Huomasin nostaneeni käden kasvoilleni myötähäpeän myötä. Heittää nyt tuollaista läppää juuri ennen vasektomiaa. Mies ja hänen kaverinsa röhöttivät naurusta, mutta minulla korvat punottivat ja vilkuilin, etteihän lähellä ollut muita kuuntelemassa. En ole koskaan ymmärtänyt miesten tapaa heittää kaikkein vakavimmatkin asiat vitsiksi. Kai se auttaa heitä selviämään niistä?

”Sinulla ei tosiaan ole mitään suodatinta!” Murahdin Mr. Scotille, kun hän lopetti puhelun.

”Mitä?” Mies kysyi hölmistyneenä.

Ihan yhtä humoristisella tuulella mies ei ollut enää operaation jälkeen, vaikka ei se kuulemma ollut mikään paha rasti ollut. Lääkäri oli tietysti määrännyt särkylääkettä sitä hetkeä varten, kun puudutus häviäisi, mutta emme poikenneet apteekkiin, sillä samaa burana/panadolia löytyi kotoakin. Menimme lounaalle ennen kuin suuntasimme kotiin ja Mr. Scot alkoi jo aika lailla irvistellä siinä syödessämme. Lähdimmekin vikkelään ajamaan, kun minäkin tajusin, että nyt taitaa tehdä vähän kipeää. Koko ensimmäinen ilta oli sen verran kivulias, että en uskonut miehen pystyvän seuraavana päivänä lähtemään töihin ollenkaan, sen verran kitinää ja kiemurtelua oli havaittavissa. Onneksi makaaminen sattui vähemmän kuin istuminen, joten nukkumaan mies sentään pystyi.

Aamulla Mr. Scot oli kokenut ihmeparantumisen ja loikkasi ylös sängystä vetreänä ja virkeänä. Eikä mies tietenkään ottanut kuuleviin korviinsakaan, että olisi jäänyt kotiin. Hän ehkä hieman yliarvioi toipumisensa, ja illalla paikat kipeytyivät taas, mutta eivät ensimmäisen päivän tasolle. Ja samalla tavalla ovat menneet seuraavatkin päivät. Aamulla ei tunnu missään, illalla pitää maata sohvalla ketarat ojossa, kun ei ole malttanut päivällä ottaa rauhallisesti. Perus työnarkomaani, joka ei osaa pysyä hommista poissa edes silloin, kun siihen olisi pätevä syy. Mutta nuo iltakipuilutkin ovat vähentyneet vauhdilla ja nyt mies unohtaa jo ottaa särkylääkkeensä (joita pitää lääkärin mukaan syödä kuurina, sattui tai ei). Eli ehkä vasektomia sitten kuitenkin oli yhtä helppo ja vaivaton operaatio, kuin kaikki lupailivat?