Koin kunnon déjà-vu elämyksen, kun kävelin Espoon sairaalan neljännen kerroksen synnytysosaston aulaan. Kaksi vuotta sitten olin odottanut täsmälleen samassa paikassa ennen sektiota. Tosin nyt en ollut sektioon tulossa, se tapahtuisi toivottavasti viikolla 10 ensi vuonna, eli vasta viiden kuukauden päästä. Hassu ajatella, että en ole vielä edes raskauden puolessavälissä ja kävelin korollisissa nahkasaappaissa ja reisimittaisessa mustassa hameessa synnytysosaston odotusaulaan. Viiden kuukauden päästä, kun maha olisi valtava, en enää kopistelisi koroissa ja hamosessa ilmoittautumispisteeseen, vaan vaappuisin paikalle kuin uupunut pingviini.

”Huomenta! Olenhan oikeassa paikassa? Olen tulossa rautainfuusioon kello 8:30.”

Kaksi kätilöä vilkaisi minuun kulmiensa alta, ja sitten nuorempi alkoi opastaa vanhempaa siinä, miten rautainfuusioon saapunut potilas merkitään tietokantaan. Yritin olla ottamatta nokkiini siitä, etteivät edes tervehdystä viitsineet sanoa, pyysivät vain kohta työntämään molemmat ranteet korkeiden muovipleksien raosta (jollaisia on koronan takia nykyään kaikissa tiskeissä), jotta pääsivät rengastamaan minut kuin pyydystetyn linnun.

”Voit istua aulaan odottamaan, kätilö hakee sinut siitä.” Vanhempi nainen tokaisi ja nytkäytti päätään kohti turkooseja nojatuoleja, joiden selkänojat olivat hullunkurisen suuret.

Hymyilin naisille ystävällisesti ja istuin yhdelle sohvista, jonka selkänoja oli hiukan pystympi kuin kammottavien nojatuolien. Muistin, että Mr. Scot oli joutunut kiskomaan minut ylös yhdestä noista Liisa Ihmemaassa istuimista, silloin kaksi vuotta sitten, sillä tuolin kulma oli aivan liian takakenossa viimeisillään raskaana olevan naisen päästä siitä ylös omin avuin. Kauaa en kuitenkaan joutunut odottelemaan, vaikka olinkin saamieni ohjeiden mukaisesti 15 minuuttia etuajassa, sillä reipas ja ystävällinen kätilö huuteli kohta nimeäni selkäni takaa.

Tämä kätilö johdatti minut mutkittelevaa käytävää pitkin syvemmälle osaston syövereihin ja yllätyksekseni pysähdyimme käytävän päähän, sen sijaan, että olisimme menneet johonkin huoneeseen. Käytävällä oli kolme siirrettävää väliseinää, ehkä metrin leveää. Ensimmäisen takana istui jo potilas – näin hänestä vain jalat – sekä hänen miehensä, joka piteli vaimon kättä. Minut istutettiin toiseen välikköön, jossa oli samanlainen pyörivä nahkanojatuoli kuin laboratorioissa, eli sellainen, joissa yleensä istutaan, kun joku ottaa sinusta verikokeita. Yritin ottaa mukavan asennon sillä aikaa, kun kätilö hyöri ympärilläni puhua pulputtaen.

”Olen juuri sekoittanut sinulle tämän rautainfuusion.” Nainen sanoi osoittaen ruskeaa litkua.

”Tiputamme sen hiljakseltaan, ensin vähän hitaammin ja sitten voimme lisätä, jos ei tule mitään oireita. Harvemmin tulee.”

Seuraavaksi kätilö ripusti myös tipan metalliseen telineeseen.

”Fuusion jälkeen huuhtelemme vielä suonen. Sitten pääsetkin lähtemään. Aikaa menee noin tunti.”

”Selvä.”

Kätilö otti esiin kanyylin ja kiristyssiteen, mikä sai vihdoin pienet perhoset lepattelemaan vatsassani. En pelkää piikkejä, mutta minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa kanyyleistä. Jostain syystä niitä ei ikinä saada laitettua käteeni kivuttomasti.

Kätilö tutki kämmenselkääni ja mutisi mietteliäänä. Ihon naputtelusta ja käden kääntelystä huolimatta nainen ei ollut tyytyväinen vaan hymisi ja mumisi lisää. Kiristyssiteen asentamisen jälkeenkään hän ei tuntunut näkevän suonia kunnolla. Mihin olen kyllä siis tottunut, sillä kämmenselkäni ovat aivan sileät, suonet eivät paljaalla silmällä näy läpi lainkaan, ja sama tilanne on silloinkin, kun olen laihassa kunnossa, mutta toki näin pullukkana lisänä on vielä ”pehmennys kerros”. Kätilö päätti kuitenkin yrittää ja käski minun pumpata kättä nyrkkiin ja auki, jotta suonet pullistuisivat.

Tein työtä käskettyä sillä aikaa, kun kätilö haki hanskat, desinfioi kätensä ja avasi kanyyli paketin. Irvistin tahtomattanikin, kun näin kanyylin yli viisisenttisen neulan. Kätilö hieroi oikean käteni kämmenselkää kulmat kurtussa, puisteli vähän päätään ja ilmoitti sitten, että pistää nyt. Ai hemmetti, että se sattui. Selkäni kääntyi kaarelle ja haukoin henkeä, yrittäen hillitä reaktiotani, sillä tiesin tämän kestävän vain hetken.

”No ei, ei nyt ei – ei mennyt edes sinne päin!” Kätilö kuitenkin murahti ja muljutteli piikkiä ihoni alla, etsien suonta.

Teki mieleni huitaista naista, mutta purin vain hampaitani vastakkain ja käänsin päätäni pois. Onneksi kätilö kuitenkin luovutti, veti kanyylin pois ja painoi paperia haavalle.

”Ei onnistu. Eikä mitään järkeä lähteä kiduttamaan sinua yrittämällä monta kertaa uudestaan. Soitan ihan suosiolla anestesialääkärin pistämään tämän.”

Tunsin päästäväni ilman purkautumaan keuhkoistani, vaikken ollut edes tajunnut pidättäneeni hengitystäni. Kämmenselkään jäi inhottavasti pistelevä kipukohta, jonka kätilö teippasi piiloon. Nainen kiirehti soittamaan anestesialääkärille, joka lupasi tulla heti, ja olikin paikalla ennen kuin kätilö ehti pestä kätensä ja hakea uuden kanyylin pyörillä rullattavalle pöydälle. Samalla minä yritin varautua henkisesti uuteen kidutukseen ja muistuttelin itseäni siitä, että pistäminen oli vain pieni paha verrattuna siihen hyötyyn, mitä infuusiosta olisi.

Anestesialääkäri oli eläkeikää lähentelevä, pitkä, rusinan ryppyinen ja laiha nainen, jolla oli tomera meininki. Hän nappasi satulatuolin sermin takaa ja rullasi sillä eteeni käytävän poikki, esitellen samalla itsensä. Sen tehtyään hän alkoikin heti sättimään kätilöä.

”Siis ei! Miksi sinä kämmenselkään rautainfuusion laitat? Ei, ei, se laitetaan isoon suoneen! Eihän tuossa ole mitään järkeä! Kyynärtaipeeseen se laitetaan!”

Kätilö yritti jotain sopertaa takaisin, mutta ane oli jo kääntänyt minuun huomionsa.

”Anna käsi tänne.” Hän komensi kipakasti ja ojensin epäröimättä vasemman käteni.

Anestesialääkäri rullasi hihani ylös ja tutkaili kyynärtaivetta.

”Siinä on ainakin tähän mennessä ollut luotettava suoni.” Kerroin auliisti, sillä vasurista kaikki verikokeet aina otettiin eikä sen kanssa ikinä ollut mitään ongelmia (toisin kuin oikean käden kanssa, jossa tuli lähes poikkeuksetta hutilyöntejä).

”Jaa. Eivät nämä suonet kyllä kunnolla näy täälläkään.” Ane vastasi tiukkana.

Hymyilin hermostuneena.

”No, kanyylien kanssa on aina vähän ongelmia.” Myönsin jännittyneenä.

Anestesialääkäri vain nyökkäsi, köytti käteni kiristyssiteeseen ja otti uuden kanyylin. Odotin tuntevani taas kipua, kun ane työnsi kookkaan piikin ihooni, mutten tuntenut mitään. Yritin vetää henkeä rauhallisesti ja huomaamatta, helpottuneena, sillä aikaa kun anestesialääkäri muljutteli piikkiä suoneen, edelleen ihan kivuttomasti, ja murahti sitten nyökäten.

”On se siellä, mutta on luikerteleva suoni. Tämä ei välttämättä toimi ja joudumme etsimään toisen ison suonen, mutta kokeillaan.”

Kätilö, joka oli häilynyt anen takana odottamassa komentoja, kiirehti välittömästi laittamaan tippaletkun nestepussiin ja ojensi toisen pään anestesialääkärille, kunhan kirkas neste oli valunut päähän asti. Sillä aikaa ane teippasi kanyylin (puheistaan huolimatta) paikalleen. Kun tippaletku oli kiinni, katsoimme kaikki odottavaisina ylös nestepussia kohti, minka annostelijan kätilö käänsi päälle. Neste ei valunut. Anestesialääkäri tarttui kanyyliin ja väänsi sitä aavistuksen takakenoon. Tippa alkoi valua. Ane päästi kanyylista irti ja tippa pysähtyi.

”Joudut laittamaan tähän vedon. Jossei kanyyli ole juuri oikeassa kulmassa näin – ”

Taas ane käänsi kanyyliä ja tippa alkoi valua vauhdikkaasti.

”Niin mitään ei mene suoneen.” Anestesialääkäri päätti lauseensa ja irrotti kanyylistä otteen, jolloin tippakin pysähtyi.

Vaikka ane sanoi, että kätilön pitäisi tehdä veto hän kuitenkin teippasi kanyylin kenoon itse. Siitä huolimatta pelkästään se, että vaihdoin käden asentoa vähän sai tipan pysähtymään. Lopputuloksena minun oli sitten pidettävä kättä suoraksi ojennettuna (tai ehkä vähän yli) koko tunnin. Pois lähtiessään anestesialääkäri kyllä sanoi, että jos tipan kanssa olisi hankaluuksia hän voisi sen uudelleen laittaa, mutta en edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, kun pienellä käden liikkeellä pystyin itse kontrolloimaan tiputusta. Enkä katunut päätöstä edes tunnin päätteeksi, vaikka käsi olikin jo kipeänä ojentamisesta.

Kunhan kanyylin toimivuus oli vahvistettu, vaihtoi kätilö kirkkaan nesteen siihen rautainfuusioon. Lähes kuparisen värinen litku alkoi valua letkua pitkin kohti kättäni ja odotin jännityksellä miltä se tuntuisi. Aivan pientä kihelmöintiä oli ehkä havaittavissa, ja sitä tunsin vahvempana silloin tällöin tiputuksen aikana, mutta aina jos tunne vähänkin vahvistui nostin vaivihkaa kättäni koukkuun ja tippa hidastui, jolloin tunne hälveni. Tällä tavalla mukavasti itse kontrolloin olotilaani ilman, että täytyi kätilöä vaivata. Alkuunsa kätilö hyrräsikin ympärilläni kovin, kyseli jatkuvasti tuntoja mahdollisten sivuoireiden varalta ja yritti vähän small talkiakin, mutta kun kävi selväksi, että otin homman rauhallisesti ja pläräsin tyytyväisenä kännykkääni, niin hän siirtyi aikaisemman potilaan luokse.

Siinä käytävällä istuskellessa oli vaikea olla kiinnittämättä huomiota muihin potilaisiin. Kätilö haki lääkärin tutkimaan minua ennen saapuneen naisen, jonka ajanvaraus oli jostain syystä kadonnut järjestelmästä ja ties kuinka pitkään pariskunta oli joutunut odottamaan, ennen kuin heidät ohjattiin yhteen tutkimushuoneista. Kuulin pariskunnan supisevan tulehtuneesta sektioarvesta ja minun ei olisi kai pitänyt yllättyä, kun sermin takaa löytyi myös ihan vastasyntynyt vauva kantokopassa (näin hänet vasta parin siirtyessä). Vauva oli nukkua tuhissut tyytyväisenä koko odotusajan.

Seuraavaksi käytävälle ohjattiin hyvin väsynyt ja hyvin viimeisillään raskaana oleva nainen, joka oli paikalla vauvan liikkumattomuuden vuoksi. Hänet laitettiin käyrille seurantaan (siinä käytävällä penkillä istuen? tosi mukavaa) ja kätilö lupaili lääkärin tarkistavan ultralla tilanteen, kunhan käyrät oli otettu. Kuulin lohduttavan sydämensykkeen jonkin aikaa sermin takaa ennen kuin kätilö käänsi laitteesta äänet pois. Minun rautainfuusioni oli jo tippunut loppuun ennen kuin naapurini pääsi jatkotutkimuksiin. Hassusti nuo ihmiskohtalot, joista pääsee näkemään pienen vilauksen, jäävät kuitenkin vahvasti mieleen kummittelemaan. Toivottavasti kaikki meni hyvin molemmilla naisilla.

Kun rautainfuusio oli kokonaan valunut huikkasin asiasta kätilölle hänen porhaltaessaan ohi kiireisen näköisenä. Nainen lupasi palata ihan kohta luokseni ja tulikin hetkessä takaisin vaihtamaan letkun suolaliuokseen.

”Seuraavaksi huuhdellaan.” Hän kertoi, mikä minusta kuulosti hullunkuriselta.

Tippa ei ollut montaa minuuttia paikallaan, kun kätilö oli jo tyytyväinen. Hän varmisti vielä moneen kertaan vointini ja haki verenpainemittarin, jonka mukaan paineeni olivat erinomaiset (ihmettelen vähän miksi kätilö oli niin kovin hämmästynyt tuloksesta) ja sitten olikin kanyylin irrotuksen aika. Se ei onneksi tuntunut juuri miltään ja painettuani pistohaavaa viitisen minuuttia tiukasti peukalon alla sain luvan lähteä.

”Kuukauden päästä sinun pitää käydä verikokeissa niin nähdään, miten fuusio on toiminut.”

”Tarvitseeko minun syödä rautalisää sinä aikana?”

”Ei tarvitse. Katsotaan nyt miten tämä on auttanut ja mietitään sitten jatkoa.”

”Ja jos rauta-arvot eivät ole nousseet kunnolla, tehdäänkö sitten uusi fuusio loppuraskaudesta?”

”Kyllä, mutta yleensä tämä kyllä toimii tosi hyvin.”

Kätilö oli hyvin vakuuttuneen näköinen, joten annoin asian olla, vaikka neuvolalääkäri olikin epäillyt minulla raudanimeytymisongelmaa. Kuukauden päästä sen sitten näkisi.

Oloni oli ehkä jopa hiukan euforinen, kun suunnistin sokkeloiset käytävät takaisin aulaan. Aulassa, joka oli aiemmin ollut tyhjä, oli nyt kolme pariskuntaa odottelemassa, kaikkien vaimot mahat pinkeinä palloina. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa, kun pysähdyin pöydän kulmalle vetämään takin ja kaulahuivin päälleni. Minusta kun ei vielä päällepäin näe, että olen raskaana, kiitos olemassa olevien liikakilojen (tai lantion muodon), joihin pienesti pyöristynyt alavatsa katoaa huomaamatta. Tunsin pariskuntien katseet itsessäni ja olin oikeastaan aika tyytyväinen teipattuun kämmenselkääni, jonka pistämisen kätilö oli ryssinyt, sillä se oli ainoa näkyvä vihje siitä, että olin ollut sairaalassa hyvästä syystä.

Oloni oli huojentunut ja iloinen, kun ajoin 40minuutin matkan kotiin. Niin pitkään minusta on tuntunut, etten saa mitään apua huonovointisuuteeni ja väsymykseeni terveydenhuollosta, että kärsimykseni vaan sivuutetaan, että pelkästään se, että jotain on edes yritetty tehdä, teki minut onnelliseksi. Odotin muuttuvani silmänräpäyksessä takaisin energiseksi omaksi itsekseni, mutta eihän se ihan niin mennyt. Adrenaliinimyrsky laantui siihen mennessä, kun kaarsin kotipihaan parkkiin ja uupumus palasi sen tilalle. Olin matkalla pysähtynyt ostamaan lounasta ja välipalaa kaupasta (yksi kaupan asiakkaista oli katsonut teipattua kättäni kauhuissaan ja ottanut kiireesti etäisyyttä) ja syötyäni vähän päätin mennä hetkeksi lepäämään.

Heräsin kaksi tuntia myöhemmin siihen, että Miss Wienna tuli kotiin koulusta. Raahauduin alakertaan ja tyttö piti minulle seuraa, kun söin lounasta, puhua pulputtaen, kun minä nökötin nuutuneena pöydän toisella puolella. Ihmeparantumista ei ollut tapahtunut. Ensin ajattelin, ettei infuusiolla ollut kerrassaan mitään vaikutusta, mutta nyt kun katson taaksepäin, ja rautainfuusiosta on jo neljä päivää, tajuan, että itse asiassa asiat ovat vähän paremmin. Ensinnäkin, olen onnistunut tekemään ruokaa kaksi kertaa. Kuten viimeksi kerroin on ruoanlaitto ollut 100% Mr. Scotin vastuulla nyt neljä kuukautta. Ihan ajattelematta tein kuitenkin lounaan niin lauantaina kuin sunnuntaina ja voin vain vähän huonosti sen aikana.

Toiseksi, olen jaksanut leikkiä lasten kanssa. En koko ajan joka päivä, mutta sen sijaan, että makaisin sohvalla ja vähän vasemmalla kädellä osallistuisin pentujen touhuun, olen useampana päivänä nyt jaksanut heittäytyä fyysisesti ihan kunnolla mukaan tohinaan, ihan siis 45 minuuttia kerrallaan. Mies jopa väittää, että posliinin kalpeilla kasvoillani on nyt vähän punaa. Kysyin kipakasti, että mitä vikaa viimeaikaisessa vampyyri lookissani on? Mihin Mr. Scot vain nauroi, että eikö elävä ole parempi kuin kuollut. Pientä henkiinheräämistä on siis ilmassa, vaikka pahoinvointi on edelleen aika pahaa iltaisin, välillä jää ruokakin syömättä, vaikka lounaalla olisi uponnut kuinka hyvin.

Päivästä riippuen väsähdän edelleen illalla ennen lapsia ja sammun sänkyyn ennen heitä. Mutta valoa näkyy tunnelin päässä. Olisin tietysti toivonut, että rautainfuusio on ”quick fix”, mutta taisin odottaa vähän liikaa ja liian nopeasti. Ei raskaus ole kuitenkaan ”kadonnut” minnekään ja se tuo aina mukanaan omat epämukavuutensa ja ikävyytensä. Kaikki parannus entiseen on kuitenkin sydämellisesti tervetullutta ja voin vain toivoa, että tilanteen paraneminen jatkuu edelleenkin.

I’m back! Olipas pitkä tauko. Alun perin aioin pitää pienen kesäbreikin juhannuksesta eteenpäin ja sitten palata bloggaamaan mökkilomailuiden jälkeen (siellä kun ei netti tahdo oikein toimia). Joten kuinkas ollaan nyt jo lokakuun alkupuolella?

Heinäkuussa ihmettelin, kun kuukautiseni jättivät tulematta. Olin lukenut lehdistä, että korona rokote saattoi aiheuttaa moista ja tiesin lähipiiristänikin monia, joilla kuukautiskierto oli rokotteen takia mennyt aivan sekaisin. Minulla rokotteesta oli kuitenkin jo useampi kuukausi. Menkat olivat vain päivän myöhässä, kun pahoinvointi alkoi. Mielialani ailahtelivat laidasta laitaan ja kun olin kolme päivää myöhässä otin asian puheeksi miehen kanssa.

”Olisiko järkevää tehdä raskaustesti?”

”Meillä on alle 1% mahdollisuus saada lapsia luomusti.” Mies vastasi pohtivasti.

”No niin, mutta onhan tämä vähän outoa, en ole koskaan myöhässä… Jos testillä vain suljemme sen mahdollisuuden ensin pois, niin sitten on helpompi mennä lääkäriin vaatimaan tutkimuksia muista vioista.”

Olin suhteellisen vakuuttunut, että minulla on syöpä tai jokin muu vakava tila, jota jouduttaisiin alkaa etsimään ties millaisilla tutkimuksilla. Mr. Scot osti apteekista seuraavana päivänä raskaustestin ja kun kiukuttelin hänelle koko illan ilman mitään järkevää syytä, hän vain hymyili.

Lapset nukkuivat todella huonosti yöllä, heräilivät vuorotellen huutelemaan ja kun lopulta nousin puoli kuudelta ylös käymään pissalla, oli Mr. Scot ollut jo tunnin lasten huoneessa yrittämässä saada nuorimmaista takaisin unten maille. Testin hoitaminen itsessään kävi aika helposti. Tässä vaiheessa kun sitä kokemustakin on jo karttunut. Olin vasta viisi päivää myöhässä, mutta ehdin tuskin nostaa tikun lavuaarin reunalle, kun siihen alkoi muodostua kaksi viivaa ristiin. Järkyttyneenä käänsin koko kapistukselle selkäni ja hoidin vessailut sun muut aamuhommat siinä ennen kuin katsoin takaisin sinisiin viivoihin.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Positiivinen raskaustesti herättää hyvin monenlaisia tunteita sen mukaan, millaista elämäntilannetta juuri silloin elät. Miss Aprilin odotuksen positiivinen raskaustesti aiheutti riemua ja toivoa, sillä olimme vuoden käyneet läpi epäonnistuneita hedelmöityshoitoja päästäksemme siihen pisteeseen. Häntä oli tekemällä tehty ja epätoivoisesti odotettu. Mr. Berlinin tulosta ilmoittava testi aiheutti puolestaan tyytyväistä hyminää ja ilahtunutta nyökyttelyä, hän kun oli myös suunniteltu, mutta aika vähin vaivoin alkuun saatettu. Kerrasta maaliin tapaus.

Toisin on kuitenkin sitten, kun lapsi ei ole suunniteltu. Miss Wienna ilmestyi tikkuun kahtena viivana, kun olin kolme kuukautta sitten eronnut ensimmäisestä aviomiehestäni, vasta valmistunut uudelle alalle ja etsin vielä vakituista työpaikkaa, sydämeni oli särkynyt ja elämäni korttipakka oli jo valmiiksi sekaisin. Silloin tuijotin tikkua kauhuissani. Olin ollut nielurisaleikkauksessa vain muutama viikko sitten! Menkoista oli jo kaksi kuukautta! Vauvan mahdollinen isä oli pikkujoulujuhlien hetkellinen hairahdus ja olin kokonaan unohtanut hauskapidossa hajonneen kondomin.

Nyt minulla oli vähän samankaltaisia, järkyttyneitä ja epäuskoisia tuntemuksia, kuin silloin 11 vuotta sitten. Helvetti, eihän tämä ole mahdollista, mietin mielessäni, kun kävelin lastenhuoneeseen, jossa Miss Wienna pomppi kerrossängyn yläpunkassa ja Mr. Berlin kiipeili isänsä päällä alapunkassa. Molemmat hihkuivat kovaan ääneen ja Mr. Scot näytti kärsivältä. Näytin miehelle raskaustestiä.

”Positiivinen.” Totesin lyhyesti.

”Ahaa, vai on.” Mr. Scot vastasi ja sulki silmänsä.

Katselin lasten riehumista hetken ja pyörittelin testiä käsissäni.

”Haluatko puhua asiasta?”

Juuri silloin poika loikkasi isänsä naamalle kikattaen ja Mr. Scot ähkäisi tuskaisesti taaperon alla.

”Ehkä myöhemmin.” Totesin miehen puolesta ja vein kiireesti testin pois, jotta pääsin sitten auttamaan lasten kanssa.

Olimme menossa mieheni veljen häihin sinä samana päivänä, joten kiireisen aikataulun lomassa saimme vain muutaman kerran sanan tai kaksi vaihdettua. Ensimmäiseksi sovittiin, että pidetään asia salassa kaikilta – toistaiseksi – ja toiseksi, että varaamme heti maanantaina ajan hedelmöityshoitojamme hoitaneelle klinikalle varhaisraskauden ultraan.

Muistan sen puhelun, kun selitin vastanneelle hoitajalle, että raskaustesti väittää minun olevan paksuna, mutta etten itse siihen usko siihen ja tahdon lääkärin varmistuksen. Hoitaja oli hyvin sympaattinen ja rauhoitteleva. Saimme ajan kahden viikon päähän, jolloin alkio olisi tarpeeksi isoilla viikoilla, että ultrassa käymisestä olisi mitään hyötyä. Ne olivat pitkät viikot, joiden aikana piti esittää, että kaikki oli kuten tavallistakin. Poikamme synttärit osuivat siihen väliin ja hymyilimme vieraille mitään sanomatta. Minulla oli podcast nauhoituksia erilaisten vieraiden kanssa ja äänimainoksen nauhoituksia näyttelijöiden kanssa. Ja koko ajan voin huonommin ja huonommin.

Kahden viikon aikana oksensin vähintään joka toinen päivä ja monesti kaksi kertaa päivässä. Olin järkyttävän väsynyt, nukahtelin sohvalle keskellä päivää, sammuin illalla ennen kuin lapset olivat edes ehtineet sänkyyn asti. Mr. Scot joutui yhtäkkiä ryhtyä tekemään kaikki talouden ruoat, sillä en sietänyt esimerkiksi lihapullan hajua ja kyökissä seisominen sai minut oksentamaan. Tahdonvoimalla puskin läpi Mr. Berlinin syntymäpäivät ja kunhan vieraat olivat lähteneet, juoksin oksentamaan. Oli pakko vain maata aloillaan ja yrittää saada jotain nestemäistä alas kurkusta, mutta pelkkä vesikin oksetti.

Kahdessa viikossa Mr. Scot oli hyvin vakuuttunut, että olen raskaana. Oireet olivat toki aika selkeät, mutta yritin selittää itselleni, että oli vielä mahdollisuus, että ne johtuivat jostain naistensairaudesta. Tai ehkä kyseessä oli tuulimuna raskaus. Kohdunulkoinen raskaus? Olihan niitä vaihtoehtoja sille, miten kaikki ei olisikaan hyvin. Mr. Scotin siemennesteessä oli kuitenkin ollut suuria puutteita silloin, kun aloitimme hedelmöityshoidot, ja vaikka laatu oli yllättäen parantunut hoitojen aikana jonkin verran, oli hänen tavarastaan suuri osa silti ollut joku kuolleita tai vioittuneita siittiöitä.

Eläviä ja terveitä siittiöitä pitäisi yhdessä siemensyöksyssä olla miljoonia. Mr. Scotilla niitä oli vain muutamia satoja. Pelkäsimme molemmat, että jokin tuollainen ”zombi” siittiö (kuten me niitä rakastavasti nimitimme) oli onnistunut linkuttamaan munasolun luokse ja hoitamaan homman. Toki tämä oli epätodennäköisempää, kuin se, että joku niistä sadoista A-luokan sankareista olisi päättänyt näyttää muille pojille, kuinka homma hoidetaan. Ultrassa ollessa jännitimme silti kovin paljon ja tuijotimme pientä tv-ruutua silmä tiukkana, kun lääkärimme ryhtyi töihin.

Tässäkin kokemus on taas puolellamme, sillä silmä on jo niin harjaantunut siihen miltä kohtu ultrauksessa eri kuukautiskierron ja raskauden vaiheissa näyttää, että bongasimme välittömästi istukan ja alkion. Kun tyhjääkin kohtua on tullut hedelmöityshoidoissa tuijoteltua, sitä tulkitsee nopeasti harmaasta söhjöstä ruudulla, että milloin mukana on kyytiläinen. Lääkärimme vahvisti, että sydän sykkii ja rakenteeltaan alkio vastasi kuukautisteni mukaisia viikkoja. Mitään vikaa ei löytynyt mistään ja kaikki oli kuin Strömsössä.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Lähdimme Felicitas klinikalta varsin ristiriitaisissa tunnelmissa. Päällimmäisenä oli tietysti huojennus ja ilokin, mutta sen alla kyti kaikki se, minkä ajattelemista olimme lykänneet kahden viikon ajan. Odotimme lasta, mitä nyt? Olen töistä opintovapaalla ja minun pitäisi valmistua media-alan ammattitutkinto kourassa joulukuussa. Vauvan laskettuaika oli maaliskuussa. Olin ajatellut, että nyt kun nuo kaksi edellistä oli tehty, keskittyisin pari vuotta uraani, mutta vauva vaatisi kaiken pistämistä jäähylle – taas.

Jos minulle henkilökohtaisesti ajoitus oli huono, niin ei se ollut ideaali perheemme kokonaisuudenkaan kannalta. Meillä on kädet aivan täynnä 3,5 vuotiaan Miss Aprilin tahtoiän kanssa ja 2 vuotias Mr. Berlin on saapunut kuuluisaan uhmaikään. Poikamme ei myöskään puhu vielä ja on juuri aloittamassa puheterapian. Olemme tässä jo vuoden keränneet rahaa oman asunnon rakentamista varten ja aikataulullisesti neljässä vuodessa olisi pitänyt sitä ryhtyä tekemään, mutta äitiys/isyyslomat ovat rahallisesti sen verran tiukkaa, että eihän siinä säästäminen oikein onnistu, kun tulot putoaa ja kulut kasvaa.

”Onko meillä varaa vielä yhteen lapseen?” On hyvin pragmaattinen kysymys, jota kaikkien vanhempien on varmasti mietittävä. ”Onko meillä henkisiä voimavaroja vielä yhteen?” On toinen karumpi kysymys, jota monet unohtavat miettiä. Tukiverkostomme on tällä hetkellä heikompi, kuin silloin, kun ryhdyimme lisääntymispuuhiin. On vähemmän auttavia käsiä. Yhtäkkiä eteen avautui kamalasti kaikkea mitä miettiä. Piti iltamyöhät arvioida, kuinka selviäisimme ja jaksaisimme, mahtuisimmeko edes samaan vanhaan autoomme?

Suunniteltu lisääntyminen on siinä mielessä paljon helpompaa, että silloin näitä asioita on pyöritelty jo etukäteen. Teimme Miss Aprilin ja Mr. Berlinin kohdalla hyvin tietoisia elämänvalintoja, jotta kaikki sujuisi mutkattomasti, rahat riittäisivät, kodissa olisi neliöitä tarpeeksi, auto olisi sopivan kokoinen, opiskelut ja työt asettuisivat oikeisiin ajankohtiin. Vanhemmuus aivan yhtäkkiä ja suunnittelematta, kuten silloin kun päätin pitää Miss Wiennan ja ryhtyä alusta alkaen yksinhuoltajaäidiksi, laittaa urani ja elämäni muuten jäähylle, on niin hirveän paljon rankempaa. Mutta sekin on valinta, jonka voi saada toimimaan.

Me valitsimme pitää tämän yllätyslapsen ja hyväksyä kaikki sen mukana tulevat haasteet. Ehkei sitä ääneen saisi sanoa, että koskaan mitään muuta miettikään? Tänä päivänä kun on ihmisiä, jotka itserakkaasti kovaan ääneen kailottavat, ettei yhtään lasta saa abortoida. Itsehän kuulun päinvastaiseen leiriin, jonka mielestä olisi parempi, ettei yksikään lapsi synny tähän maailmaan niin, ettei häntä haluta. Kyllä vanhemman/vanhempien täytyy olla valmiita joko itse rakastamaan ja hoitamaan lapsensa, tai olemaan valmiita elämään sen tuskan kanssa, että antaa lapsensa adoptioon. Mihinkään näistä valinnoista ei saisi pakottaa! Kyllähän se lapsikin ansaitsee elämisen arvoisen elämän, eikä mitään loputonta kärsimystä ja ylitsepääsemätöntä traumaa sellaisten ihmisten käsissä, jotka eivät häntä koskaan halunneet ja jotka pakotettiin hänet pitämään.

No mutta, en paasaa siitä sen enempää. Jokainen psykologi ja neuvolan työntekijä kertoo sinulle, että lapsen saamiseen liittyy aina niin negatiivisia kuin positiivisia tunteita. Epäröinti on luonnollinen osa vanhemmuutta. Se tunne, että mihin minä oikein olen lähtenyt?! Se tulee melkein väkisinkin kaikille. Minulla se on ollut erityisen vahvana kärsiessäni tästä älyttömästä pahoinvoinnista ja oksentelusta neljä helvetillistä kuukautta. Mitään blogia en ole voinut kuvitellakaan kirjoittavani, kun pelkästään koulutöistä ja perhe-elämästä selviäminen on ollut yhtä suossa rämpimistä. Aion kyllä kirjoittaa viimeistään sitten, kun kävimme niskapoimu ultrassa.

Viisi viikkoa varhaisultran jälkeen pääsimme kurkistamaan takaisin kohtuni sisään ja näimme jo hyvin erinäköisen pikku sikiön, joka muistutti ihmistä eikä papua. Jalat ja kädet viuhtoivat vimmatusti, kun vauvamme uiskenteli ympäriinsä eikä olisi millään malttanut pysähtyä mitattavaksi. On aina huojentavaa nähdä omin silmin, että kyllä vain, siellä mahassa on jotain elävää, kun ei raskauden ensimmäisellä kolmanneksella vielä mitään liikkeitä tunne. Tosin minulla oli ollut niin saatanallista se pahoinvointi, oksentamista edelleen joka toinen päivä, että olin kyllä varma olevani edelleen raskaana. Toki se ei poistanut pelkoa siitä, että jotain saattaisi olla vialla.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Odottavan äidin toimenkuvaan kuuluu vauvan hyvinvoinnista murehtiminen ja joka kerta sydän jättää lyönnin välistä, kun ultraaminen alkaa. Onko sikiö edelleen hengissä? Se helpotuksen määrä, kun vauva aloittaa potkaisemalla ultraa kohti kiukkuisesti, kun häntä kehdataan häiritä, on parhaimpia tunteita tässä maailmassa. Ja jokainen kerta, kun vauvan pääsee ultran kautta mahassaan näkemään lähentää sinua häneen, ja tekee lapsen olemassaolosta konkreettisempaa. Kun sitten vielä seulontatulokset tulivat kahdessa päivässä normaalein löydöksin, eikä kohonnutta riskiä ollut, saatoimme hyvillä mielin kertoa raskaudesta lähimmille perheenjäsenille, sopivasti Miss Wiennan syntymäpäiväjuhlilla (eipä tarvinnut keksiä tekosyitä sille, miksi kävin oksentamassa).

Kolme viikkoa on nyt kulunut tuostakin jo. Olen nyt raskausviikolla 17 ja kuukauden päästä pääsemme rakenneultraan kurkkimaan pienokaistamme uudestaan. Tällä viikolla raskauspahoinvointini on vihdoin osoittanut jonkinlaisia merkkejä hellittämisestä. Olen onnistunut välttämään oksentamisen, mutta toki, eiväthän raskausvaivat siihen lopu. Kuukauden ajan olen nyt kärsinyt loputtomasta päänsärystä, joka ei helpota, vaikka syön panadolia aamiaiseksi, päivälliseksi ja iltapalaksi. Väsymys, jonka olisi pitänyt väistyä alkuraskauden jälkeen pitää sinnikkäästi minua otteessaan. Olenkin juossut tässä verikokeissa pari viikkoa, kun neuvolassa yrittävät päättää mitä kanssani tehdään.

Kahdesti on jo lääkäriä konsultoitu, mutta vasta kolmas kerta, joka oli eilen, kirvoitti vihdoin lähetteen naistenklinikalle rautainfuusioon. Hemoglobiinini näes laahaa siinä 105 paikkeilla ja ferritiini (rautavarasto) arvo on pudonnut jo neljään (pitäisi olla 30 tai yli). Jännityksellä odotan, että suostuvatko naikkarilla ottamaan minut hoitoon ja koska? Mitkään rautalääkkeet eivät pysy sisällä, ne aiheuttavat joko välitöntä oksentamista tai järkyttävää ripulia. Täytyy sanoa, etten pitkään aikaan ole ollut näin huonossa kunnossa, aivan loppuun ajettu, kuin joku päivittäin ajaisi ylitseni tiejyrällä. Vaan eivätpä raskaudet ole koskaan olleet minulle helppoja.

Tässä samalla olen yrittänyt selviytyä velvollisuuksistani, editoida esimerkiksi sitä tv-sarjan pilottia, joka kuvattiin kesäkuussa. Deadline oli viime viikolla ja kuin ihmeen kaupalla sain oman osuuteni siihen mennessä valmiiksi. Nyt on enää vastaavasta tuottajasta kiinni, että koska pätkä saadaan levitykseen. Seuraavan projektin, lyhytelokuvan, tuotanto on pyörinyt tässä samalla myöskin ja päädyin jopa taustanäyttelijäksi juhlakohtaukseen. Tuntikausien seisoskeleminen korkokengissä pitkän tauon jälkeen tuntui aikamoiselta urakalta, vaikka roolini olikin vain siemailla shampanjaa (alkoholitonta) ja hymyillä hurmaavasti.

Jännästi se elämä vaan ei pysähdy, vaikka sinulla olisi kuinka huono olo. Kotona on edelleen kolme lasta, jotka tarvitsevat äitiään. Kai tässä jonkinlainen parisuhdekin on vielä olemassa? Työt ja koulu vaativat tekemistä. Ehkä elämä sitten pysähtyy, kun päätyy sairaalaan? Toivon, etteivät asiat mene niin pitkälle, vaan piipahdan osastolla vain kylässä, saamassa rautaa suoraan suoneen, jonka jälkeen olen sitten teräsnainen? Ja selviydyn kaikista elämän haasteista kuin leikiten.