88. Raskausviikko 34

Istuin psykologin vastaanotolla seuraavana vain päivä hänen soittonsa jälkeen. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten oikein voinut edes käsittää, että täällä sitä nyt oltiin, maskit naamalla tuolit parin metrin turvavälillä, räpyttelemässä silmiä hämmentyneenä toisiamme kohti, tietämättä oikein miten aloittaa. Minulla oli neuvola kaksi viikkoa sitten ja silloin pyysin terveydenhoitajaa uusimaan psykologi lähetteen, sillä edellinen, alkuraskaudesta tehty, oli tullut bumerangina takaisin. Odotukseni eivät olleet olleet korkealla, sillä tiedän kaikkien psykologi palveluiden olevan ruuhkautuneita, mutta käynneistä oli hyötyä edellisen raskauteni aikana, joten ajattelin, että voisihan sitä nyt edes koittaa.

Yllätyksekseni tällä kertaa minulle soitettiin suoraan, sen sijaan, että terveydenhoitaja olisi saanut vain käskyn ohjata minut perhepalveluihin tai kirkon keskusteluapuun. Soittaja oli vieläpä ottanut puheeni vakavasti, niinkin vakavasti, että sain akuutti ajan heti seuraavalle päivälle. Enkä tiedä miksi siellä psykologin vastaanotolla istuminen tuntui niin isolta möröltä, itsehän olin paikalle hakeutunut, mutta tunnelma oli silti oudon hermostunut. Kaiketi se vain on edelleen se yhteiskunnassa vallitseva ajatusmaailma, että olet heikko ja viallinen, jos tarvitset psykologin apua? Se hiljainen tuominta ja ”hullun” leima, minkä saat otsaasi?

Tai ehken vain ollut ehtinyt henkisesti valmistautua alle vuorokaudessa repimään kaikki vaivoin silotellut synnytystraumat auki kerta nykäisyllä. Niinpä välillämme oli epämukava hiljaisuus ja vaihdoin asentoani vaivautuneena. Psykologi yritti uudestaan aloittaa keskustelua siitä ”miksi olet tullut tänään”. Olisin halunnut, että hän käskisi suoraan nyt vaan avaamaan sen suuni ja puhumaan x-asiasta. Mikä olisi kai ollut epäammattimaista? Vedin syvään henkeä, asian välttely ei ainakaan hyödyttäisi ketään.

”Kun soitin sinulle eilen puhuit post-traumaattisen stressin oireiden palaamisesta?”

”Niin, kyllä. Oletko koskaan synnyttänyt?”

Kysymykseni töksähti ulos ehkä vähän tökerösti, mutta en tiennyt miten kysyä asiaani ja samalla olla kysymättä suoraan psykologin henkilökohtaisia asioita. Oikeasti halusin kysyä monta lasta sinulla on, kuinka sinun synnytyksesi ovat menneet, oletko koskaan kokenut mitään samanlaista kuin minä? Sen sijaan yritin udella mahdollisimman vähän, mutta koin, että minun olisi helpompi avautua, jos tietäisin edes sen, onko vastapuolella mitään käryä äitiydestä ja synnyttämisestä.

”Kyllä, olen synnyttänyt.”

No sitten, ajattelin mielessäni. On vain fakta, ettei kukaan tiedä synnyttämisestä mitään, ennen kuin on sen itse kokenut. No ehkä töitä tekevä kätilö tietää paljonkin sieltä haarojen toiselta puolelta katsottuna, mutta synnyttäjän näkökulmaa, hänen tunteitaan ja kipujaan, niitä ei voi minun mielestäni oikeasti ymmärtää ennen kuin on itse kokenut. En jäänyt selvittämään, että oliko psykologini kokenut sektion, alatien, käynnistyksen – ei sillä sinänsä ollut merkitystä. Hän oli kokenut raskauden ja lapsen syntymän, se oli se oleellinen. Olipa hänen oma kokemuksensa ollut päinvastainen kuin minun tai saman kaltainen, niin ainakin olimme samalla hiekkalaatikolla.

Joten aloin kertoa, ihan alusta, ensimmäinen synnytys ja mikä kaikki meni päin helvettiä silloin. En usko olleeni kauhean johdonmukainen, poukkoillessani eri ajatusten, huomioiden, eri synnytysten ja elämäntilanteiden välillä, mutta yritin mahdollisimman tehokkaasti kertoa kaiken oleellisen siitä, miksi minä pelkään synnytystä. Miksi Miss Wiennan ja Miss Aprilin syntymäpäivät ovat olleet elämäni hirveimmät päivät ja mitä se merkitsee, että kokee oman lapsensa syntymän kamalimpana asiana, mitä sinulle on koskaan käynyt. Samaan aikaan se, että olen saanut nuo lapset, ovat mahtavinta ja ihaninta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Nämä kaksi kokemusta ovat kuin kolikon molemmat puolet, toinen ei voi olla olemassa ilman toista.

Ja tietenkin aloin itkeä, vaikka yritin olla kauhean asiallinen ja kertoa tapahtumat faktoina. Tiedättekö, kuin ne olisivat tapahtuneet minun itseni ulkopuolella, jollekin muulle. Eihän se tietenkään onnistunut, koska traumat noiden asioiden kokemisesta puskivat väkisinkin pintaan. Olen pitkään yrittänyt käsitellä Miss Aprilin synnytyksen aikana tapahtuneita asioita ja kyennyt jo hyväksymään ne osaksi omaa elämäntarinaani, vaikken voikaan hyväksyä sitä, että Suomessa, hyvinvointivaltiossa, synnyttäviä äitejä voidaan ja kohdellaan joka päivä kuin siitoslehmiä, joilla ei ole mitään potilasoikeuksia tai ihmisarvoa. Eivätkä viha ja katkeruus ole poistuneet minusta kuin jostain pyhimyksestä.

Miten ihmeessä Nelson Mandela pystyi antamaan anteeksi oltuaan vuosikausia vangittuna, kidutettuna, sorrettuna? Miten hänestä tuli niin hyvä ja vahva kaiken sen jälkeen? Voin vain kuvitella, että minusta olisi vastaavasti tullut jotain häijyä ja läpensä pahaa tuossa tilanteessa ja kokemukseni olisivat olleet kuin superroiston alkutarina. Synnytysten aikana kärsimäni vääryys ja kipu eivät tehneet minusta jotain parempaa, vaan jättivät minut sirpaleiksi. Olen ehkä tunkenut kaikki palaset takaisin paikoilleen ennen tätä raskautta, mutta nyt ne ovat tehokkaasti alkaneet putoilla. Ja kaikki vain siksi, että minun täytyy synnyttää uudelleen.

Kun kävin pelkopolilla joulukuussa lääkäri väitti kivenkovaan, että minun olisi pakko synnyttää vauva alateitse, ainakin jos lapsi lähtisi tulemaan ennen raskausviikkoa 34. Silloin oli 11.päivä joulukuuta ja oletettu sektiopäiväni olisi aikaisintaan 11.päivä maaliskuuta. Tuo ”pelkopolin” pelottelija jätti minut siis kolmen kuukauden kiirastuleen, panikoimaan tulevaa ja pelkäämään. Yritin silloin ajatella, että sentään tuo raskausviikko 34 oli enää 1,5kuukauden päässä, että jos vain selviäisin itkien, stressaten ja kauhusta kankeana siihen asti, niin sitten jopa tuo ääliö lääkäri olisi suostunut keskustelemaan sektiosta kanssani.

Puolitoista kuukautta on pitkä aika pelätä, yrittää olla miettimättä asiaa ollenkaan ja miettiä sitä väkisinkin koko ajan. Toki tässä on ollut kaikenlaista muuta, mikä on vienyt ajatuksiani, kuten murtunut jalka ja siitä toipuminen, joulu ja Miss Aprilin synttärit, mutta maton alle lakaiseminen ei oikeasti toimi. Pelot ja pahat ajatukset ryömivät ulos piiloistaan vähintäänkin yön pimeinä tunteina ja tunkeutuvat uniin. Kuinka monta kertaa olen nyt herännyt synnytys painajaisiin? Viime yönä viimeksi. Ja sitten loppu yö menee itkiessä, mutta 06 aamulla on silti noustava ylös hoitamaan lapset. Elämä ei pysähdy, vaikka olisit rikki. Se ei pysähtynyt jalkani murtumaan, se ei pysähdy henkiseen kärsimykseenkään. Ja siksi istuin psykologin vastaanotolla, tyhjentämässä nessu pakettia loputtomiin kyyneliin.

Tällä viikolla minulla on raskausviikko 34. Tunsin suoranaista riemuvoittoa sen saavuttamisesta, olenhan kuitenkin nyt kokenut ennenaikaisia supistuksia ja epäilyjä lapsiveden menosta. Kaikesta siitä huolimatta pääsin tänne asti ja voin huitoa keskisormeani kohti pelkopolin lääkäriä, joka olisi minut väkisin pakottanut alatiehen ennen tätä viikkoa. Et pääse yrittämään, vitun ämmä! Nyt on enää turha uhitella minulle, ettei sektiota voida tehdä varhaisten viikkojen takia ja se tuntuu hurjan hyvältä, minulla on tuo aikaraja mustaa valkoisella. Tuntuu niin hyvältä, että extempore laitoin viestiä luottovalokuvaajallemme, että sattuisiko hänellä olemaan aikaa käydä ottamassa muutama raskauskuva?

Olisi kai ollut järkevämpää ottaa masukuvia vasta viikkojen päästä, kun tuo etureppu on suurimmillaan, mutta halusin juhlistaa tätä henkilökohtaista merkkipaalua. Oli ihana ajatus saada valokuvalle talteen se aika tätä raskautta, kun uskalsin edes vähän alkaa hengittämään. Laskettuun aikaan on vielä kuusi viikkoa, mutta tämä oli se ensimmäinen pieni pilkahdus toivosta ja tunne mahdottoman voittamisesta. Ehkä tästä vielä selviää jotenkin ehjänä ihmisenä? Henkiseen kasassa pysymiseen auttanee ainakin tuo psykologi, jonka kanssa varasimme neljä uutta tapaamista ennen oletettua sektiopäivää.

Olin ilahtunut, kun terapeutti kehui session päätteeksi, että pystyn hienosti tunnistamaan ja nimeämään omia tunteitani sekä kertomaan niistä pelottomasti. Minusta oli tuntunut, että selitykseni risteilivät kunnon sekasotkuna sinne tänne, mutta ilmeisesti kuitenkin sitten onnistuin ilmaisemaan itseäni onnistuneesti. On vaatinut paljon kasvamista nähdä ja tunnustaa omat heikkoutensa, tarkastella omaa ajatusmaailmaansa ja käytöstään ulkopuolelta, ja vasta kun sen olen oppinut, olen kokenut kasvaneeni ”aikuiseksi”. Ei siihen mennyt kuin yli 30 vuotta, hah. Kun totesin terapeutille, että puhuminen auttaa niin hirveästi hän melkein naurahti, että niin tosiaan tekee.

Asioiden patoaminen sisälle on se pahin vaihtoehto. Meillä ei ole kotona arjessa aikaa pysähtyä puhumaan tarpeeksi, joten on mielestäni ihan aiheellista hakea sitä käsittelyapua ulkopuolelta. Eikä mielestäni kaikkea voi edes kaataa puolison niskaan. En voi olettaa, että Mr. Scot ymmärtää synnytyspelkoni ja kärsimäni traumat. Hän voi yrittää, mutta mitä hän osaa niihin sanoa?

”Kaikki on hyvin. Sinun ei tarvitse pelätä mitään.” Mr. Scot lohdutti minua viime yönä painajaisen jälkeen, samalla kun rutisti minut halaukseen.

Se lohdutti ja helpotti, mutta pelko ei poistu vain siksi, että toivot niin. Vaan mitä muutakaan mies olisi voinut siinä tilanteessa sanoa? Ei ole mitään, mikä muuttaisi kokemani tai poistaisi sen jättämät jäljet.

Koska olen järjestelmällinen ihminen, koen terapian helpottavana asiana myös siksi, että nyt minulla on toimintasuunnitelma. Tuntuu, että teen edes jotain, valmistautuakseni synnytykseen ja nimenomaan varmistaakseni, että tällä kertaa se ei olisi niin hirvittävä kokemus. Toki psykologi varoitteli minua, että on hyvä muistaa, ettei tuleva synnytys ole samanlainen kuin kolme edellistä – ei samanlainen kuin ne huonot, eikä samanlainen kuin se hyvä. Jokainen kerta on aina omansa, ennakoimaton, ja se ei voi olla kopio mistään aikaisemmin kokemastani. Tämän sisäistäminen tulee olemaan haaste sinänsä, koska tietysti toivoisin kaiken menevän kuten 2019 sektiossa, koska se oli turvallinen ja hyvä kokemus, enkä haluaisi minkään tapahtuvan eri lailla.

Ensi viikolla minulla on seuraava tapaaminen psykologin kanssa sekä verikokeet, joilla seurataan rauta-arvojani. Siitä viikon päästä onkin jo pelkopolille aika synnytystapa-arvioon. Kahden viikon päästä lyödään siis vihdoin lukkoon sektiopäivämäärä. Olettaen, että tällä kertaa vastassa on joku järkevä lääkäri. Tosin en kyllä aio lähteä sairaalasta ilman sitä päivämäärää. En vaikka pitäisi mennä ylilääkärin kautta tai odottaa, että vartijat tulevat kantamaan minut ulos lääkärin huoneesta. Nyt riittää jo tämä hoitotahdon polkeminen ja alatiehen pakottaminen. Onneksi psykologi lupasi kirjoittaa minulle oman arvionsa mukaan, jotta on sitten mustaa valkoisella lätkäistä lääkärin käteen.

Sormet ristissä ja tapaamista odotellen! Samoin odottelen niitä kuvia, mitä lumihangessa räpsittiin juuri ennen Valtteri myrskyn rantautumista. Tämän blogin oheen ehti nyt vain kotona otettu, mutta jahka saan ammattilaisen ottamat niin lupaan tulla niitä jakamaan!