90. Synnytystapa-arvio

Jännitti. Istuin pelkääjän paikalla ajaessamme moottoritietä kohti Jorvin sairaalaa. Eikä minua jännittänyt jäinen tie, joka oli paikoin veden vallassa, paikoin peilijäässä tai märän loskan liukastama, vaan edessä odottava tapaaminen lääkärin kanssa. Toki kelikin hermostutti hiukan, sillä olin onnistunut ajamaan ojaan vain kaksi päivää aikaisemmin. Tai väitän kyllä kivenkovaan, ettei silloin syy ollut minussa. Olin kääntynyt pikkutielle, vauhtia oli ollut alle 20km/h ja auto oli vain yksinkertaisesti luisunut ojaan. Ei mitään pitoa, ei mitään mahdollisuutta estää tapahtumaa. Rauhallisesti kuin hidastetussa elokuvan kohtauksessa auto oli lipunut ajoväylältä ojaan, eikä mikään jarru, ratin kääntö tai rukoileminen ollut vaikuttanut asiaan.

Olin istunut hölmistyneenä auto puoliksi penkassa, lapset takapenkillä, varttia vaille 7 aamulla, ihmettelemässä, että mitäs nyt. Vaikka olin hälyttänyt Mr. Scotin paikalle ja hän oli kantanut paikalle hiekkaa ja lapioinut lunta, ei iso automme päässyt ylös ojasta vaan liikkui edes takas penkassa, kunnes vajosi vielä syvemmälle mutaiseen loskaan. Niinpä isä sitten lähti kävellen viemään lapsia tarhaan, jotka onneksi ilahtuivat yllättävästä kävelyretkestä ja marssivat vartin taivalluksen hyväntuulisina perille, sillä aikaa kun minä odotin hinausautoa. Kun hinuri kolmen vartin päästä saapui pelastusoperaatioon, ei tarvittu kuin yksi hyvin suunniteltu nykäisy ja auto nousi uppeluksista takaisin tielle.

Sen jälkeen olen kieltäytynyt ajamasta ollenkaan. Normaalistikin, jos liikuimme yhdessä, mies toimii kuskina ja minä kartanlukijana, mutta nyt ihan totaalisesti kieltäydyin istumasta ratin taakse. Ei ainakaan ennen, kuin ajokeli paranee. Jos päädyin ojaan normaalilla, rauhallisella ajotavallani, ollessani ekstra varovainen, kun lapsetkin olivat kyydissä – niin sitten nämä kelit eivät ole minua varten. Toki isot tiet on aurattu, mutta tänäänkin saimme sukeltaa läpi pienen järven, joka oli valloittanut 80km/h tien vähintäänkin 30 metrin matkalta. Tarjolla on tulvia ja tierikkoa, enkä todellakaan ole se paras kuski tuollaisiin yllättäviin elementteihin.

Toivoin hartaasti, että sää olisi ainoa ennakoimaton tekijä, joka tänään osuisi kohdallemme, kun matkasimme kohti määränpäätä. Olin odottanut tätä synnytystapa-arviota kiihkeästi aina siitä asti, kun edellinen pelkopolin käynti oli mennyt mönkään. Vaikka käytännössä minulla oli nyt jo pitävä sektiolupaus, koska olin yli raskausviikon 34, ja teksti löytyi mustaa valkoisella tiedoistani, niin silti jännitin. Entä jos? Kysyin sitä itseltäni jatkuvasti. En löytänyt mitään loogista ja pitävää syytä sille, että en saisi tänään sektiopäivää sovittua, mutta pelko ei välitä järjestä. Edes se, miten sujuvasti ja helposti asiat viimeksi hoituivat Mr. Berlinin raskauden kohdalla ei ollut tarpeeksi rauhoittamaan mieltäni.

Hermostuneisuutta alkoi olla ilmassa Mr. Scotinkin osalta, kun emme millään meinanneet löytää parkkipaikkaa Jorvin pihalta. Ajoimme läpi kaikki parkkialueet, mutta joko paikat olivat varattu tai täynnä lunta. Parkkihallissa ensimmäinen kerros ei ollut sen lupaavampi ja kello tikitti jo kohti sovittua tapaamisaikaa meidän rullatessa yhä syvemmälle Espoon sairaalan kellarikerroksiin. Lopulta se paikka löytyi, mutta tässä vaiheessa tiuskimme jo toisillemme äkäisesti, sillä minä hermostuin entisestään siitä, että mies hermostui, joten soppa olikin valmis. Eikä meillä ollut kuin neljä minuuttia enää aikaa siitä runsaasta vartista, jonka olimme tulleet etuajassa.

Espoon sairaalan parkkihallista on pitkä matka seikkailla Jorvin äitiyspolin puolelle, joka on aivan toisessa rakennuksessa, pihan toisella puolella. Enkä minä raskausmahani kanssa lyllerrä nopeasti liitoskipujen viillellessä haaroja joka askeleella. Olimmekin siis lopulta viisi minuuttia myöhässä, hermot kireällä kuin viulun kieli. Pohdiskelin oikealle käytävälle päästyämme, että olikohan meitä käyty jo etsimässä, mutta minuutit tikittivät eteenpäin ja vasta 20 yli sovitun ajan kätilö tuli meitä hakemaan – pahoitellen myöhästynyttä aikataulua. Hymyilin hänelle, vaikkei hän sitä maskin takaa nähnytkään, ja totesin meidänkin olleen myöhässä, joten kaikki hyvin.

Tapaaminen alkoi siis ihan mukavissa tunnelmissa, vaikka veikkaan verenpaineeni olleen katossa, kun ripustin takkia naulakkoon ja istuin nuoren naislääkärin osoittamalle tuolille. Yritin pysyä rauhallisena, sillä asiallinen keskustelu olisi varmasti avain onnistuneeseen kohtaamiseen tässä tilanteessa. Lääkäri kyseli vointiani ja en oikein tiennyt mitä sanoa, kun päähäni tulvi kaikki mahdollinen, mitä tässä nyt oli viime aikoina ollut, ennenaikaisista supisteluista jalan murtumaan, painajaisia, stressiä, raskausdiabetestä, virallisen muistutuksen tekeminen psykologista (pitkä juttu), Miss Aprilin lääkärikäynnit ja ojaan ajaminen – joten totesin vain, että ”vaihtelevasti”.

”Hyvin selkeästi täällä olikin merkittynä ajatuksesi tulevaan synnytykseen liittyen, mutta ovatko ne muuttuneet?”

”Eivät ole. Haluamme edelleen sektion.”

”Niin, selvä. Ja olette jo ilmeisesti hyvin informoituja sektion riskeistä?”

”Kyllä, ja yksi sektiohan minulla on jo takana, joten tavallaan tuttu juttu jo.”

”Noniin, eli sitten sektiota voidaan alkaa suunnitella raskausviikolle 39.”

Räpäytin silmiäni, siinäkö se?

”Onko sinulla mitään erityisiä huolia sektion suhteen tai jotain mitä haluaisit siitä minulta kysyä?”

Päällimmäisenä mielessäni olivat viimeaikaiset laboratorio kokeet, joten ohjasin keskustelun niihin. Huolimatta siitä, että ferritiini arvoni olivat rautainfuusion myötä nousseet 96 asti, niin neljässä kuukaudessa ne olivat pudonneet jo takaisin neljään. Siis neljä, tasan sama, kuin ennen fuusiota.

”Hemoglobiinisi on kuitenkin pysynyt hienosti arvossa 124, joten käytäntömme on, että rautavarastoja varten voit alkaa ottamaan suun kautta rautatabletteja.”

Tästä seurasikin sitten pidempi keskustelu, kun selitin etteivät suun kautta otettavat rautavalmisteet sopineet minulle lainkaan ja kävimme läpi kaikki valmisteet, mitä oli jo kokeiltu. Selitin myös sitä, että olen jokaisen synnytyksen jälkeen kärsinyt pitkittyneestä jälkivuodosta ja anemiasta, joutunut 2018 hysteroskopiaan ja 2019 kaavintaan vielä kuukausia synnytyksen jälkeen, kun verenvuoto ei ole lakannut.

Olen niin onnellinen, että lääkäri otti nämä asiat tosissaan. Hän oli ennakkoon jo tutustunut alatiesynnytyksiini, mutta kävi nopeasti lukemassa kirjaukset sektiostani ja sen jälkeisestä päivystyksellisestä kaavinnasta. Lopulta hän tuli huojennuksekseni siihen tulokseen, että rautainfuusio olisi sitten kuitenkin se järkevin vaihtoehto kohdallani. Ihan vain koska pitkittynyt verenhukka oli odotettavissa myös tällä kertaa ja sektion yksi isoimmista vaaratekijöistä on suurentunut verenvuodon riski (tosin viimeksi vuoto oli minulla äärimmäisen maltillista). Lääkäri myös kirjasi tietoihini, että kohdun puhdistus olisi tehtävä äärimmäisen huolellisesti sektion yhteydessä, jolla pyrittäisiin siihen, että nyt pieniäkään jäänteitä istukasta ei jäisi kohtuun, mikä mahdollisesti on aikaisemmin pitänyt vuotoja käynnissä, joten sormet ristissä.

Sitten meiltä kyseltiinkin jo toivottua sektiopäivää. Olisimme halunneet sen 11.3. perjantaille, koska silloin lastenhoito ja korien hoito olisi ollut kaikkein helpoin järjestää. Tämä kuitenkin olisi osunut raskausviikolle 38+5 mistä lääkäri kieltäytyi täysin. Ihmettelin tätä hiukan hänelle, sillä Mr. Berlin on leikattu 38+6 viikoilla, eli vain päivää myöhemmin. Koska tämä aiheutti pientä vääntöä, ehdotin, että päätämme sektiopäivän ultran jälkeen, koska saattoihan olla, että sen aikana ilmenisi jotain lääketieteellistä syytä aikaistaa leikkausta. Kerroin myös kivuliaista supisteluista, jotka ovat nykyään päivittäisiä ja joihin joudun usein ottamaan särkylääkettä, niin lääkäri teki ultran lisäksi myös alatietutkimuksen.

Tilanne kohdun kannalta oli kuitenkin täysin ennallaan, eli kaula on vielä kokonaisuudessaan jäljellä ja portit visusti kiinni. Ei siis mitään indikaatiota, että vauva olisi pyrkimässä ulos. Seuraavaksi lääkäri tarkisti arpeni tilan, tosin häneltä kesti hetki löytää se, sillä arpi on niin haalistunut, etten meinaa sitä itsekään paljaalla silmällä enää havaita. Edellisen kerran leikkaava lääkäri oli myös taitava ompelemaan, joten arpi oli alkujaankin todella siisti ja huomaamaton. Nyt minua tarkistava lääkäri oli tyytyväinen näkemäänsä, mutta totesi, että leikkaisi seuraavan senttiä ylempää, jotta arpi jäisi vähemmän vatsan taitteeseen. Hän kuitenkin lisäsi vielä perään, että se päätös olisi lopulta leikkaavan lääkärin käsissä.

Ultratessa kaikki osoittautui olevan mallikkaasti. Pikku Papaija on ottanut raivotarjonta asennon, pää alhaalla ja enää hän ei ole osittain poikittain. Lääkärin mukaan kohdussa oli kuitenkin poikkeuksellisen hyvin tilaa edelleen ja kun lapsivettäkin oli hyvä määrä niin sikiö pääsisi vielä halutessaan tekemään voltteja.

”Sillä asennolla ei sinänsä ole väliä, kun lapsi syntyy joka tapauksessa sektiolla.” lääkäri vielä tokaisi, eli vapaasti vaan voltteja tekemään.

Koska tällä kertaa istukka on kiinnittynyt takaseinään, se on erinomaisen hyvin pois leikkauksen tieltä ja kaikki oli muutenkin niin mallikkaasti, että ultraus oli nopeasti ohi. Kysäisin vielä ennen lopetusta, että näyttääkö uusi tulokas edelleen tytöltä ja vaikka sikiö käänteli jalkojaan niin, että näimme vain vilauksia, oli lääkäri suhteellisen vakuuttunut, että akkavalta perheessämme saa vahvistusta.

Samalla kun lääkäri ultrasi mahaani niin kätilö mittasi jalkojani tukisukkia varten ja laittoi käteeni verenpaine mittarin. Voin kertoa, että ultraus oli jo itsessään tarpeeksi jännittävää, että olisin uskonut sen jo nostavan verenpaineeni, mutta se, että joku samaan aikaan vielä värkkää jalkojeni kanssa ei todellakaan auttanut tilannetta. Verenpaine olikin, eikä yhtään yllättäen, todella korkea. Pelkästään synnytystapa-arviota kohtaan tuntemani jännityksen perusteella olisin lyönyt vetoa, että se olisi korkea, eikä mittaustilanne mitenkään auttanut asiaan. Varmistaakseen, ettei kyseessä nyt ollut raskausmyrkytyksen esioireilua lääkäri halusi, että käyn tekemässä pissatesti tutkimushuoneen omassa vessassa. Oli hiukan ahdistavaa pissiä seinän toisella puolella, kun muut odottavat, mutta sentään proteiinia ei löytynyt virtsasta. Yritin kyllä selittää, että normaalisti verenpaineeni on ollut hyvällä mallilla tässä raskauden aikana, mutta sain silti käskyn ruveta sitä neuvolan kautta seuraamaan.

Ultran lopputulos oli, että lääkäri totesi masuasukin olevan ihan siinä keskikäyrän kohdilla kaikkien mittausten perusteella. Painoarvio oli noin 2850g ja pituuskin ihan siinä missä pitäisikin. Eli mitään syytä aikaistaa sektiota edeltävälle viikolle ei irronnut. Olin jo niin asennoitunut siihen 11.päivään, joka olisi ollut niin helppo järjestää, että harmitti. Ymmärsin silti, että tilastollisesti katsottuna oli kaikkein parasta sikiölle pysyä kohdussa niin pitkään kuin mahdollista. Ja sitähän me Mr. Scotin kanssa tietysti haluamme, parhaan ja turvallisimman mahdollisen alun lapsellemme. Kätilö sanoi, että saisimme aivan vapaasti valita minkä tahansa päivän viikolta 11.

Täytyy sanoa, että siinä on jotain hermostuttavaa lähteä valitsemaan itse lapsensa syntymäpäivää. Olimme Mr. Scotin kanssa vitsailleet, että pitäisikö odottaa sektiossa 19.3. asti, sillä niin Miss April kuin Mr. Berlin ovat syntyneet 19päivä, mutta se ei onnistuisi ihan jo siksi, että suunniteltuja sektioita ei leikata viikonloppuisin. Enkä muutenkaan halunnut hermoilla päivän päähän lasketusta ajasta, joka oli 20.3. Miss April sitten taas oli syntynyt 17päivä, joten sekin kutkutti valintana, mutta torstait olivat suoranaisia epäonnen päiviä minulle. En ymmärrä mikä siinä on, että kaikki surkeimmat sattumukset osuvat minulla aina torstaille? En siis todellakaan halunnut ”jinxata” sektiota valitsemalla torstain.

Mr. Scot ehdotti maanantaita, ihan vain, että siitä olisi sitten hyvä aloittaa viikko, eikä tarvitsisi odotella pidempään. Ja näin siis otimme syntymäpäiväksi 14.3.2022. Neljätoista on onnennumeroni, joten sormet ristissä, että se kumoaa ”maanantaikappaleen” kirouksen. Tilastollisesti maanantai ei edes ole se huonoin päivä viikosta eikä kai se Kummelin sketsi ”normipäivä” pidä paikkaansa, että lääkäri tulisi kädet vapisten baarista leikkaussaliin… No joka tapauksessa, päivä on nyt lyöty lukkoon ja jos vain Papaija pysyy mahassa siihen asti eikä tule mitään yllätyksiä sairaalassa (kuten kiireellisiä ja hätäsektioita, joiden takia meitä pitäisi siirtää seuraavalle päivälle) niin tuo 14.3. on nyt niin varma kuin näissä asioissa voi varma olla!

Päätöksen jälkeen minua melkein heikotti ja pää tuntui ihan tyhjältä lääkärin tiedustellessa, että mitä kysyttävää meillä olisi vielä sektiosta. Onneksi Mr. Scot oli skarpimmalla tuulella, minun kupolissani kun lenteli vain visertäviä pikkulintuja, ja hän sentään tajusi kysellä siitä postoperatiivisesta kivunlievityksestä. Ainoa oikeasti negatiivinen asia edellisessä sektiossani oli se leikkauksen jälkeinen kipu. Särkylääkkeitä oli osastolla pihdattu ja se pitkäkestoinen morfiini, mitä minulle oli annettu jo leikkaussalissa, oli aiheuttanut hirvittävää kutinaa sivuoireena, jonka takia olisin halunnut raapia silmät ulos päästäni tai vähintäänkin nylkeä kasvojeni ihon. Niinpä minulle varattiin aika anestesialääkärin konsultaatioon, jotta tällä kertaa nämä asiat voitaisiin huomioida paremmin.

Seuraavaksi kätilö olikin sitten jo lätkimässä meille ajanvarausta toisen perään. Rautainfuusio ja anen konsultaatio saatiin samalle päivälle pienellä kikkailulla, sitten olisi käytävä verikokeissa 4-5 päivää ennen sektiota. Sektiota edeltävänä iltana meille soitettaisiin Espoon sairaalasta, jolloin meille kerrottaisiin tarkka kellonaika, milloin meidän oli tultava paikalle maanantaina ja annettaisiin sektion arvioitu alkamisaika. Kätilö esitteli myös hiilihydraattijuomat, joita pitäisi kiskoa 4x200ml edellisenä iltana, sekä 2x200ml sektion aamuna. Hän kävi läpi paastoajat, leikkaukseen valmistautumisen ja tukisukkien laittamisen. Lopulta pääni oli jo aivan pyörällä kaikesta muistettavasta.

Lääkäri tarkisti vielä kertaalleen, ettei meille ollut jäänyt mitään kysyttävää. Varmistin vain, että sektiopäivänä pääsisin puhumaan leikkaavan lääkärin kanssa, mutta tämä kuulemma tapahtuisi automaattisesti. Lääkäri myös kertoi, että puoliso saisi olla mukana sektiossa ja että saisimme perhehuoneen leikkauksen jälkeen. Ja niinpä käynti oli lopulta ohi. Ja olin niin onnellinen ja helpottunut. Lääkäri ei ollut kertaakaan sanonut edes sanaa ”alatie” koko käynnin aikana. Ei pienintä pihaustakaan siihen suuntaan, että missään tilanteessa joutuisin synnyttämään mitenkään muuten kuin sektiolla. Olin saanut käytännössä kaiken minkä olin halunnutkin ja toisin kuin olin pelännyt, en ollut joutunut vääntämään kättä mistään.

Poistuimmekin paikalta innostuneen odottavissa tunnelmissa, mukanamme iso nivaska paperisia ohjeita tulevan varalle. Vaikken vielä ole nähnyt lääkärin kirjauksia käynnistä, ne kun päivittyvät viiveellä, niin koen voivani olla rauhallisin mielin asian kanssa. Kolme viikkoa ja kolme päivää tyttäremme syntymään. Hän on ihan kohta täällä! Ja voi että miten toivon, että kaikki menee hyvin, meidän molempien osalta! Seuraavaksi onkin sitten ryhdyttävä soittelemaan lastenhoitajaa ja koiranhoitajaa, pakkaamaan sairaalakassia ja järjestelemään vauvan tavaroita. Hurjaa, miten konkreettista kaikki yhtäkkiä on. Pian meillä on vauva.