91. Kaksi viikkoa sektioon

Hiihtoloma on nyt lusittu! Jos olet seurannut minua pidempään, tiedät, että kaaduin portaissa ja mursin jalkani kahdesta kohtaa marraskuun ensimmäisenä päivänä 2021. Siitä alkoi melkein kolmen kuukauden ”avuttomuus”, kun jalka kipsissä makasin pääasiassa sohvalla kykenemättä tekemään juuri mitään. Kipsin poistamisen jälkeenkin meni vielä kuukausi, ennen kuin jalka kuntoutui sellaiseksi kuin se on nyt. Jos jotain hopeareunusta tälle pilvelle on haettava, niin se on se, että rikoin itseni juuri oikeassa vaiheessa raskautta. Raskauspahoinvointi oli juuri hellittänyt, eli ei tarvinnut sauvojen ja kipsien kanssa yrittää ”juosta” vessanpöntölle oksentamaan monta kertaa päivässä ja sitten taas maha oli vielä niin pieni, että selkäkivut, liitoskivut ja supistukset eivät vielä vaivanneet.

Meni monta kuukautta, että en voinut nostaa ja kantaa lapsiani, en voinut ilman suuria vaikeuksia ja ponnisteluita tehdä edes ruokaa heille. Yksin kaupassa käynti ei onnistunut, en voinut ulkoiluttaa koiria enkä siivota kotia. Elämän perustoiminnot olivat yhtäkkiä suuria mörköjä, joita vastaan en pystynyt tappelemaan. Mr. Scot hoiti kaiken ja minä tunsin itseni hyödyttömäksi. Sittenkin, kun kipsi otettiin pois Uuden Vuoden alla ja aloin harjoitella kävelemistä ensin kahden sauvan voimin, sitten yhden, niin tuskastuin ja ahdistuin, kun toipuminen oli hidasta enkä heti pystynyt hyppäämään arjen rutiineihin kiinni. Vaan lopulta, ja vähän kuin huomaamatta, jalan kipu katosi, lihakset alkoivat taas toimia ja pari viikkoa sitten tajusin, että jalkani on palautunut täysin ennalleen.

Täysin ennalleen on tietysti liioittelua, sillä jalkapöydän reunimmainen luu hajosi viiteen osaan ja luutui mutkalle. Se ei koskaan tule olemaan yhtä vahva kuin ennen. Mutta en minä sitä huomaa! Varpaat liikkuvat kuten aikaisemminkin eikä pinnalla näy mitään poikkeavaa, joten olkoon jalkapöytä mutkalla ihan rauhassa kun ei kerta enää edes satu. Koipi toimii, olen sen jo tunkenut korkokenkiin ja korollisiin saappaisiinkin, eikä tunnu sen epämukavammalta kuin toinenkaan jalka. Siinä meni aikaa, mutta olen niin onnellinen ja kiitollinen, että liikuntakykyni palautui! Tai no, ainakin jalan osalta. Palautuminen tapahtui nimittäin juuri ennen, kuin raskausmaha otti vallan elämästäni.

Toipumiseni innoittamana päätin ottaa kaikki lapset kotiin hiihtolomalle kanssani. Miss Wienna olisi joka tapauksessa ollut kotona, koska koulut olivat kiinni, mutta Miss April ja Mr. Berlin olisivat voineet jatkaa tarhassa arkirutiiniaan. Olen kuitenkin kokenut kauheaa alemmuuskompleksia jätettyäni lapset lähes täysin isänsä hoidettavaksi ja halusin viettää heidän kanssaan laatuaikaa ennen kuin vauva syntyy ja ”hylkään” vanhemmat jälkeläiseni taas, kun vastasyntynyt varastaa kaiken huomioni. Silloin kuukautta ennen hiihtolomaa, kun asiasta piti päättää, eivät supistelut ja liitoskivut olleet kuitenkaan vielä niin pahoja. Viime viikolla tuli monta hetkeä, kun mietin, että olikohan tämä yhteisloma nyt lainkaan järkevä päätös.

Äitiyslomani alkoi virallisesti ystävänpäivänä ja en ole enää sairaslomalla. Teoriassa. Käytännössä loppuraskauden ongelmat eivät kuitenkaan minnekään ole hävinneet, vaikka nyt vain ”lomailen”. Olen vaappuva pingviini liikkuessani ison massuni kanssa, joka painaa lonkan hermoihin niin, että reidet puutuvat tunnottomiksi, jos seison liian pitkää (kuten ruokaa tehdessä hellan äärellä). Jos intoudun lähtemään lasten kanssa ulos leikkimään se provosoi koko illaksi supistuksia ja esimerkiksi nyt viikonloppuna jouduin sitten vetämään panadolia ja makaamaan sängyssä tuntikaupalla kivuista kärvistellen, toivoen, että synnytys ei nyt vaan käynnistyisi. Ja tämä siis vain siksi, että kävelin miehen ja lasten kanssa leikkipuistoon ja takaisin. Paluumatka oli kolme askelta ja seis, hengitystauko, ja taas kolme askelta ja seis.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Tähän mennessä supistukset ovat yöunien jälkeen onneksi aina helpottaneet. Uni on varma tapa saada kroppa rentoutumaan niin, että supistukset lakkaavat ja aamuisin pystynkin kävelemään portaat reippaasti ja vaivattomasti, hääräämään lasten kanssa aamutoimet ja teen ruoatkin ilman sen suurempia kärsimyksiä. Saatan tiskata, lakaista lattioita, jopa leipoa jotain. Mutta auta armias, kun ilta alkaa lähestyä. Päivällisen tekoon olen joutunut lähes poikkeuksetta pyytämään Mr. Scotin apua, sillä en vain kykene seisomaan, vaan taivun kaksin kerroin, heijaamaan mahaani edes takas, jotta olo helpottaisi. Kun lapsia aletaan laittaa nukkumaan, joudun avustamaan itseni kaksin käsin kaiteita myöten ylös, kuin jokin apina, että pääsen kiipeämään portaat toiseen kerrokseen.

Jos en olisi raskaana olisi elämä palautunut jo uomilleen jalkahaaverista. Mutta nyt ollaan raskausviikolla 38 (eli 37+0 – 37+6). Jos vauva syntyisi tänään hän olisi jo niin iso ja kypsä, ettei häntä laskettaisi ennenaikaiseksi eikä hän todennäköisesti tarvitsisi edes lääketieteellistä apua lainkaan. Kyseessä on siis ihan loppumetrit ja siltä ne myöskin tuntuvat! Ennakoivat supistukset jylläävät ja kaikki loppuraskauden kivut ja vaivat ovat pahimmillaan. Halusin keskittyä viime viikon vain masun ulkopuolella olevaan kolmikkooni, mutta eihän se tietenkään niin mennyt. Minulla oli myös uusi rautainfuusio sekä anestesialääkärin konsultaatio tiistaina, joten siihen suttaantui sitten puolikas yhteisistä lomapäivistämme, jonka aikaa Mummi oli lastenhoitajana (ja lapset innosta soikeana).

Tällä kertaa rautainfuusioon meneminen ei ollut yhtään niin jännittävää, tietenkään, koska tiesin mitä tuleman pitää. Osasin mennä Espoon sairaalan oikeaan kerrokseen ja oikealle ilmoittautumistiskille ilman epäröintiä. Tiesin tarkalleen mille käytävälle minut istutettaisiin, sille samalle tuolille sermien väliin kuin viimeksikin, ja kuuntelin kätilön selityksiä puolella korvalla. En tosin pitänyt tästä kätilöstä kovin paljon, sillä vanha rouva pyöri ympyrää kovin tehottoman oloisesti, harhautui juttelemaan kollegansa kanssa vastapäisessä huoneessa melkein vartiksi niitä näitä, kun minä vain odotin penkillä ja laskeskelin minuutteja. Kun hän vihdoin palasi paikalle kerroin, että minulla on se lääkärin konsultaatio varttitunnin päästä ja siitähän kätilö sitten ihan hermostui!

Rouva alkoi puuskutella ja marista ja huitoa tavaroita ympäriinsä, kun on niin kauhea kiire. Yritin rauhoitella häntä, että niin, tässä on tunti ja vartti aikaa, eikä tiputuksessa menisi kuin neljäkymmentä minuuttia. Mutta kätilö oli jotenkin nyt ihan raiteiltaan ja marssi sinne tänne eri huoneisiin etsimään jotain mitä ei tuonut mukanaan, sillä kaikki välineet olivat jo pöydällä odottamassa. Hän olisi myös pistänyt infuusion kämmenselkään, mutta pyysin, että hän tekisi sen kyynärtaipeeseen, kun viimeksi anestesialääkäri sanoi, että sinne se nimenomaan pitää laittaa (enkä halunnut kättäni neulatyynyksi, kuten viimeksi, kun sitä oli turhaan ronkittu).

Onneksi hermoileva rouvanen oli kuitenkin hyvä pistämään ja infuusio saatiin kertaheitolla vetämään. Kätilö lähti kuitenkin sitten sukkelaan selvittämään, että minne hän ilmoittaa, että minä myöhästyn. Sanoin vielä kerran, että tässä on tunti aikaa, muttei hän kuunnellut. Takaisin palatessaan pari minuuttia myöhemmin kätilö ilmoitti närkästyneenä, että anestesialääkärin konsultaatioon oli vielä tunti aikaa, että kyllä minun pitäisi ehtiä. En osannut sanoa hänelle siihen mitään.

”Missä sinulla on se tapaaminen? Täällä Espoon sairaalan puolella vai Jorvin puolella?” Kätilö tiukkasi.

”Jorvin puolella. Saamissani tiedoissa oli Jorvin osoite, eri kuin mikä oli tämän rautainfuusion tiedoissa.”

”Vai niin, no mutta ei se aina mene niin, voi se olla täälläkin. Täytyy selvittää.”

Kätilö soitti sermin toisella puolella Jorviin, että onko konsultaatio tosiaan siellä. Oli se. Rouva kurkkasi kulman takaa ja tokaisi, että ”Kuulit varmaan, se on Jorvissa.” eikä sitten enää puhunut minulle. Vedin syvään henkeä ja aloin rullata kännykkäni some sovelluksia, jättäen kätilön omaan arvoonsa. Istuimme vartin hiljaisuudessa eri puolilla sermiä ja vilkuilin vuorotellen rautainfuusion tippaa, vuoroin kelloa. Sitten kätilön kännykkä soi taas. En kuunnellut, minusta se olisi ollut epäkohteliasta, sillä oletin puhelun liittyvän muihin työasioihin. Hetken kuluttua kätilö kuitenkin ilmestyi sermin takaa.

”Kuulit varmaan?”

”Ai mitä?” Kysyin hieman hämmentyneenä ja laskin oman puhelimeni.

”Anestesialääkärisi tulee tänne Espoon sairaalan puolelle tapaamaan sinut, eli menet infuusion jälkeen vain takaisin samaan aulaan, ei tarvitse mennä Jorviin.”

”Ai, kiitos.”

Konsultaatioon oli puoli tuntia aikaa vielä ja infuusio oli lähes tippunut jo. Kätilö tarkisti tilanteen ja räpelsi hetken letkun kanssa, ennen kuin mitään sanomatta häipyi paikalta. Tippa tippui loppuun, mutta rouvaa ei näkynyt. Ajattelin, että hän varmasti tulee ihan kohta, olihan nainen juuri omin silmin nähnyt, että fuusio oli melkein valmis. Minuutit tikittivät eteenpäin. Viisi, kuusi, seitsemän. Nousin lopulta ylös ja kurkin käytävää molempiin suuntiin.

”Huhuu? Onko siellä ketään?”

Kukaan ei vastannut kutsuuni. Harkitsin, että olisin ottanut tippatelineen mukaani ja kävellyt takaisin aulaan, mutta istuin sitten kuitenkin alas. Tuijotin kellostani minuutteja ärtyneenä. Yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista.

Lopulta kätilö käveli kaikessa rauhassa paikalle ja alkoi muina miehinä vaihtamaan suolaliuos nestettä letkun päähän.

”Rupesin jo vähän ihmettelemään minne jäit.” Sanoin, ja yritin olla kuulostamatta syyllistävältä.

”Hmm. Niin, no tässä ei ole mitään nappia mistä voisi kutsua kätilöä.” Rouva vastasi.

Tiesin sen, ja teki mieleni sanoa, että kätilökin oli tiennyt, kuten myös sen, että olisin parissa minuutissa valmis, muttei silti tullut takaisin. Pidin kuitenkin mölyt mahassani. Kunhan suolaliuos oli muuttunut letkussa ruosteen värisestä kirkkaaksi, irrotti kätilö tipan kädestäni ja teippasi kyynärtaipeen vähän sinne päin.

”Paina tuosta, niin ei valu.” Rouva ohjeisti, ja pakkohan se oli, muuten olisi ollut käsi veressä, kun tyyny oli pistokohdan ohi.

”Ilmoittaudu uudestaan aulaan niin tietävät sinun olevan valmis täältä.”

”Selvä, kiitos.”

Olin jo lähdössä kävelemään pois, kun vanha rouva käännähti kannoillaan.

”Niin, onhan sinulla ihan hyvä olo? Normaali olo?”

Vakuuttelin, että on. En odottanut mitään sivuoireita, kun ei niitä viimeksikään ollut tullut. Kätilö nyökkäsi ja lähti matkoihinsa. Minä suunnistin aulaan, jossa mieshoitaja istuskeli korkean pleksin takana.

”Minulla on anestesialääkärin konsultaatio tasalta, kätilö neuvoi ilmoittautumaan uudestaan tässä.”

Hoitaja katsoi minuun tylysti.

”Ihan turhaan sinä uudestaan ilmoittaudut. Anestesialääkäri on kyllä tietoinen.”

”No, selvä, tuota… Hän hakee minut täältä?”

”Hakee sitten kun ehtii.”

”No onhan tässä melkein 20 minuuttia vielä varattuun aikaan.” totesin ystävällisesti ja siirryin pois.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan ottanut Niklas Jäntti.)

Aulan epämukavat, matalat nojatuolit eivät olleet kovin kutsuvat. Aula oli täysin tyhjä, joten päätin istua sohvalle, vaikka kaduin sitä päätöstä myöhemmin, kun tila täyttyi pariskunnista, jotka eivät päässeet vierekkäin sohvalle, vaan hakivat paikkansa erillisistä nojatuoleista. Pähkäilin pitäisikö minun siirtyä, mutta oletin, etteivät koronaa välttelevät potilaat haluaisi ottaa vapautunutta paikkaa, kun olivat juuri nähneet jonkun siinä röhnöttävän. Suurin osa pareista sitä paitsi tultiin hakemaan ennen minua, koska olin edelleen siinä sohvalla 20 minuuttia yli tasan. Silloin kävin vihdoin kysymässä, että mikä mahtaa olla viivytyksen syy.

Mieshoitajan seuraksi oli tullut nuori, blondi nainen, jonka säteilevä hymy oli ilmiselvä myös maskin takaa.

”Anestesialääkäri on edelleen hätäsektiossa, hän tulee, kun leikkaus on päättynyt.”

”Ai, on vai?”

”Kyllä, siksi hän on täällä Espoon puolella. En osaa sanoa kuinka kauan menee, mutta hän tulee kyllä sitten hakemaan sinut.”

Teki mieleni mulkaista mieshoitajaa. Olisihan tuonkin voinut kertoa minulle heti alkuunsa, niin olisin tiennyt olla odottamatta. Sen sijaan kiitin hymyillen blondia hoitajaa ja palasin sohvalle istumaan. Lakkasin katsomasta kelloa. Jos lääkäri oli leikkauksessa, olisi turha miettiä ajan kulumista. Jonkun äidin tai lapsen henki oli kuitenkin kyseessä, joten aikaa menisi se mitä menisi.

Katselin muita potilaita, kaikki naiset isomahaisia ja vaappuvia, miehet hiukan hermostuneita ja suojelevia. Kuuntelin, miten heitä pikkuhiljaa huudeltiin ovelta enkä odottanut enää lainkaan kuulevani oman nimeni, joten häkellyin, kun pehmeä miesääni yhtäkkiä sanoi jostain takaa näkymättömistä sukunimeni.

”Täällä!” henkäisin kiireesti, sillä sohvalta itseni ylös kampeaminen vei hetken.

En ollut odottanut mieslääkäriä, sillä kaikki aikaisemmin tapaamani anet ovat olleet naisia. En myöskään odottanut, että hän olisi hoikka, nuori ja latino. Mies ojensi kätensä kohti liukuovia ja ohjasi minut pitkälle käytävälle samalla kun esitteli itsensä. En saanut mitään selvää nimestä, sillä miehellä oli maski kasvoillaan ja hän käänsi selkänsä samalla kun puhui.

Seurasin kuitenkin kiltisti perässä ja lääkäri tuntui valitsevan summan mutikassa yhden perhehuoneista. Ovessa oli numero 13 ja irvistin kävellessäni sisään. Toivoin, ettei tämä ollut huono enne. Istuin anen ohjeen mukaan vihreän sohvan reunalle, jonka tiesin kokemuksesta olevan puolison tai tukihenkilön vuodesohva. Tässä vaiheessa pääsin vaivihkaa vilkaisemaan nimikyltistä kenen kanssa asioin, ja nimi vahvistikin heti, että anestesialääkäri oli jotain latinalaista perua. Täydellistä suomea hän kuitenkin puhui, ja aika tuimaan sävyyn.

”Minkä takia haluat synnyttää Espoon sairaalassa, etkä Naistenklinikalla?”

Räpyttelin silmiäni hiukan häkeltyneenä.

”Tuota, ei kai tässä mitään suurta syytä, tai että molemmat ovat yhtä lähellä meidän kotia, mutta – ”

”Miksi täällä?” lääkäri jatkoi tivaamista.

”Koska – koska kaikki saavat täällä perhehuoneet ja minulla on hyvä kokemus Espoosta viime sektiosta vuodelta 2019.”

Ane nyökkäsi ja pyysi neuvolakorttini. Annoin sen kiireesti.

”Täällä hoidetaan vain perusterveitä, niin sanottuja normaaleja synnytyksiä. Kaikki tapaukset, joissa on raskaudessa erityistä seurattavaa, hoidetaan Naistenklinikalla.”

”Ahaa, no minä olen perusterve…”

”Sinulla on raskausdiabetes?”

”Ruokavaliohoitoinen.”

”Millaiset verenpaineet ovat olleet? Tämän kortin mukaan ihan hyvät.”

”Ei niissä mitään vikaa, hyvät ovat olleet koko ajan.”

Tunsin olevani kolmannen asteen kuulustelussa.

Anestesialääkäri piti pienen tauon ja tutki tietojani tiukalla ilmeellä.

”Hmmm.” hän murahti ja antoi kortin minulle takaisin.

”Olet riskiarviomme yläpäässä. Sinulla on painoa, mutta toisaalta ei niin paljon, että se olisi ongelma. Kaksikymmentä tai kolmekymmentä kiloa lisää niin se olisi ongelma. Painosi on vielä ihan maltillinen, vaikka sitä onkin vähän enemmän.”

Istuin sanattomana sohvan reunalla. Ehkä ensimmäinen kerta elämässäni, kun joku lääkäri ei tuominnut minua suoraan ylipainon takia ja sanoi, ettei se ole ongelma.

”Diabetes ei ole ongelma, jos ei ole insuliinihoitoa. Verenpaineet ovat ok. Ja sinulla ei ole muita raskauteen liittyviä komplikaatioita?”

”Ei tietääkseni.” Vastasin hiukan hämilläni.

”Ja haluaisit sektion nimenomaan Espoossa?”

”No – kyllä.”

Seuraavaksi lääkäri pyysi minua nostamaan paitaani sen verran, että selkä jäisi paljaaksi ja hän tunnusteli selkärangan nikamat, todeten niiden tuntuvan erinomaisesti. Viimeiseksi hän kuunteli keuhkoni stetoskoopilla takaa että edestä ja nappasi myös ranteesta kiinni tunteakseen pulssin. Mietin, että mahtoikohan sykkeeni olla villiintynyt tällaisen tenttauksen vuoksi. Ane kuitenkin nyökkäsi tyytyväisenä ja istui alas potilasvuoteen reunalle.

”Meillä on tiukat rajat siitä, ketä Espooseen otetaan leikkaukseen ihan vain sen takia, että Naistenklinikalla on paremmat valmiudet ja osaaminen kaikkiin komplikaatioihin. Siksi teemme riskiarvion synnyttävistä potilaista, joilla on jokin indikaatio ongelmiin. Päätös tehdään kuitenkin potilaskohtaisesti ja sinun kohdallasi en näe, että olisi suurtakaan riskiä. Nyt, onko sinulla huolia leikkauksen anestesiapuolen osalta?”

En ollut osannut odottaa ihan tällaista tapaamista ja jouduin keräilemään itseäni hetken, ennen kuin osasin alkaa kysymään niitä kysymyksiä, joita alun perinkin luulin, että konsultaatiossa käytäisiin läpi. Anestesialääkärin asenne pehmeni huomattavasti nyt, kun hän oli tyytyväinen tarkasteluunsa ja mies kertoikin auliisti eri kivunlievitys vaihtoehdoista, selkäydinpuudutteen käytännöistä ja siihen liittyvistä riskeistä. Saimme oikein hyvän ja vastavuoroisen keskustelun aikaiseksi. Tunsin, että ane otti tosissaan kaiken sanomani, kuten huoleni morfiinin sivuvaikutuksista ja selkäydinpuudutteen liian nopeasta laskeutumisesta. Hän kirjoitti myös ylös tärkeimpiä kohtia keskustelustamme pieneen ruutuvihkoon ja lupasi laittaa oleellisimmat pointit ylös leikkausta varten.

Lopulta lähdimme huoneesta kolmetoista sulassa sovussa ja lääkäri saattoi minut aulaan, heittäen jopa vitsiä pääkaupungin lumikaaoksesta. Liukuovilla kiitin ja hyvästelin ja sitten lääkäri kääntyikin jo kutsumaan seuraavan potilaan, raskaana olevan naisen puolisonsa kanssa mukaansa, kun minä jatkoin matkaa kohti ulko-ovea. Hymyilin blondille naiselle tiskin takana poistuessani ja kävelin kepeämmin askelin autolle. Tai siltä se henkisesti tuntui, todellisuudessa könysin liitoskipujen vihlaisujen saattelemana kellariin, jossa jouduin ähkien kiskomaan itseni autoon. Kotimatkan maha supisteli ilkeästi ja kotiin päästyäni olisin vain halunnut suoraan nukkumaan, mutta iltaa oli vielä jäljellä ja kolme lasta odottamassa äitiään.

Seuraavana päivänä olinkin sitten flunssassa. Räkätauti iski säälimättömästi päälle. Kaiken muun hankaluuden lisäksi sain loppu hiihtoloman yskiä keuhkojani ulos ja niiskuttaa räkäpaperin kanssa. Koronan kotitestit julistivat negatiivistä, joten nappasin vain jonkin random lenssun, josta lähti ääni ja yöunet (jatkuvan yskimisen myötä). Haluaisin sanoa, että sairastuin lekurireissullani, mutta todellisuudessa sain varmaan Mr. Scotin flunssan, jota hän oli potenut koko edeltävän viikon. Hänelläkin testit covidin osalta olivat negatiiviset, ja olemme kuitenkin kolmesti rokotettuja, joten kai se on vain uskottava, että maailmassa on muitakin pöpöjä. Kummasti lapsemme sitten eivät saaneet tätä ”aikuisten räkätautia”, ainakaan vielä, ja helpompi se olikin hoitaa energisiä pikku villikoita, vaikka olinkin itse kipeänä, kuin sairastavia lapsia.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Tunnustan, että hiihtoloman tähtihetkiä olivat päiväunet, kun kuudelta aamulla heränneet pikkuiset uinahtivat kerrossänkyynsä lounaan jälkeen, näyttäen niin viattoman suloisilta, ja äitikin pääsi kömpimään sänkyynsä päikyille, jotka saattoivat venähtää yli kahden tunnin mittaisiksi. Joku hyvä henki oli puolellani loman ajan, kun normaalisti niin huonosti päiväunia nukkuvat lapset tuhisivat pitkään ja hartaasti, mahdollistaen minullekin kipeästi tarvitun lepotauon. Kunnes lopulta koitti taas maanantai ja arki. Arki, joka tässä maailmantilanteessa tuntuu poikkeuksellisen arvokkaalta. Turvallinen, tuttu elämä, jossa lapseni voivat kasvaa omassa kodissaan ilman pelkoa tai uhkaa ja käydä päivisin tuttujen aikuisten hoidossa, leikkimässä kavereiden kanssa.

Minulla olisi paljon sanottavaa Ukrainan tilanteesta, mutta jätän sen toiseen kertaan. Sanon vain sen, että olen äärettömän kiitollinen, että emme ole siinä tilanteessa, siinä painajaisessa, mistä ukrainalaiset vanhemmat ovat itsensä löytäneet. Tilanteessa, jossa heidän pienet lapsensa nyt kasvavat, keskellä turvattomuutta, nälkää ja kylmyyttä. Enkä siksi jaksa tuntea pätkääkään syyllisyyttä siitä, että vietimme koko lomamme kotona, tekemättä mitään ihmeellistä, syöden herkkuja ja telkkaa katsoen, sillä joku muu antaisi tällä hetkellä todella paljon, voidakseen saada sellaista luksusta, minkä me otamme itsestäänselvyytenä.