93. Uusi suunnitelma

Ei, lapsi ei ole syntynyt vielä.

Pitkän aikaa tuijotin tuota ensimmäistä lausetta ja hetkellisesti ajattelin, että en julkaise mitään muuta. Ei, sektio ei tapahtunut maanantaina, kuten sen piti. Ei, en ole edes päässyt sairaalaan asti. Ei, en halua puhua asiasta.

Mutta mitä muutakaan voin tässä tilanteessa tehdä? Voin olla näiden ajatusten kanssa yksin pääni sisällä tai sitten jakaa ne. Olen ollut niin hirveän pettynyt ja vihainen, että on vaikea kirjoittaa sanoiksi tunteeni asiasta. Ehkä palataan ajassa taaksepäin viime viikon torstaihin, jolloin viimeksi julkaisin blogin. Samana päivänä alkoivat oireeni. Kaksi vuotta olen onnistunut pakoilemaan maailmalla riehunutta virusta, oman aikakautemme ruttoa, mutta 4 päivää ennen suunniteltua sektiota se sitten vihdoin iski.

Kuulostaa ihan joltain halvalta zombie leffalta. Kriittisellä hetkellä tarinan sankaritar saa tartunnan potentiaalisesti kuolettavasta viruksesta ja alkaa selviytymistaistelu, aikaa on vain neljä päivää. Mutta todellisuus ei ole kuin tarinat kirjojen sivuilla. Tein kotitestin perjantaina, sillä olin jo aivan selvästi kipeä silloin ja tikkuun piirtyi kaksi viivaa, joista toinen vain haalea kuiskaus tartunnasta. Oli kuitenkin ilmiselvää, että minulla oli korona, sillä juurihan se oli vuorotellen todettu kaikilla kolmella lapsellani. Tunnollisena ihmisenä tarkistin heti HUSsin sivuilta, että miten he haluavat minun tällaisessa tilanteessa toimivan ja hetken hermoiltuani soitin Jorviin.

Oletin, että valtakunnallinen THL:n suositus 5 päivän karanteenista pätee myös sairaaloissa. Se olisi tarkoittanut sektio aikani siirtämistä yhdellä päivällä. Jorvissa puheluun vastannut kätilö ei kuitenkaan tiennyt lainkaan miten nyt tulisi menetellä ja kertoi vievänsä asian lääkärille, joka sitten olisi yhteydessä minuun päin. Kolme tuntia myöhemmin lääkäri soittikin ja kertoi huonot uutiset – tuo viiden päivän karanteeni ei päde sairaaloissa. Lekuri elätteli toiveita, että oireeni olisivat alkaneet jo alkuviikosta, mutta näinhän ei tietenkään ollut, joten sektio peruttiin siltä seisomalta, koska minulle todettiin karanteeni ajan olevan vähintään kymmenen päivää.

Tämä lääkärikään ei siis ollut aivan varma, että mikä protokolla nyt sitten oli tässä tilanteessa karanteenin osalta. Sen hän kuitenkin teki selväksi, että jos minut leikattaisiin tulevan viikon aikana, niin se tehtäisiin sitten Naistenklinikalla täydessä eristyksessä ja leikkauksen jälkeen minut vietäisiin eristys osastolle. Mies ei pääsisi edes sairaalaan sisään, siis ollenkaan. Olin aivan kauhuissani. Ehkä se kuului äänestänikin, sillä soittaja rauhoitteli, että lopullinen päätös tehtäisiin tulevana maanantaina ja silloin katsottaisiin myös sitä mahdollisuutta, että minut leikattaisiin edelleen Espoon sairaalassa ihan normaalina suunniteltuna sektiona. Minun pitäisi vain odottaa viikonlopun yli.

Olin aivan murtunut. Meidän oli tarkoitus saada tyttäremme syliimme 14.3. rauhallisessa, huolella suunnitellussa leikkauksessa, jota varten olin tehnyt kaikki tarvittavat valmistelut, joka tapahtuisi tutussa paikassa ja mieheni olisi paikalla 24/7. Nyt ilmoille oli nostettu se kauhukuva, että minut kärrättäisiin leffamaisiin tiloihin, jotka oli eristetty muovein ja kelmuin, ympärillä avaruuspukuihin pukeutuneita kasvottomia ihmisiä, ilman mitään henkistä tukea. Sitten minut leikeltäisiin auki, lapsi otettaisiin ulos ja sen jälkeen meidät kärrättäisiin kliinisiin tiloihin yksin pärjäämään, minä vatsa auki, kivuissa, vastasyntyneen vauvan kanssa ja ainoat auttajat olisivat päästä varpaisiin haalaroidut kätilöt, jotka ehkä ehtisivät välillä käydä kurkkaamassa.

Sanoin jo silloin perjantaina lääkärille, että eihän se voi mennä niin, että sitten minut hylätään koronassa, leikkauspotilaana, pärjäämään yksin vauvan kanssa. Lääkäri totesi, että voivat ne kätilöt sen vauvan sitten ottaa hoitaakseen. Ottaa? Siis pois? Minne? Mitä? Olin aivan kauhuissani edelleen. Ja luonnollisestikin viikonloppu oli henkisesti todella raskas, odotellessa sitä tuomion maanantaita. Eikä korona tietenkään tullut minulle minään pikkuisena niiskuttelu tautina, vaan iski päälle ihan kunnolla. Päätä särki ihan hurjasti, tuntui kuin joku keittäisi silmämunia kallossani, olin aivan täynnä räkää ja yskin kaksin kerroin saamatta välillä kunnolla henkeä. Vaikka tuntui siltä, kuin olisin ollut mikroaaltouunissa kokkailtavana jättiläisen ruoaksi, niin kuume pysyi 37,5 asteessa tai sen alle.

Eikä sitä tuomiotakaan annettu maanantaina, vaan joku osaston lääkäri merkkasi minulle sunnuntai-iltana tietoihin, ilman mitään yhteydenottoa minuun, että keisarinleikkaus siirretään 24.3. asti. ”Ilmoitetaan potilaalle maanantaina uusi ajankohta. Jos synnytys alkaa etukäteen leikkaus tehdään Naistenklinikalla eristyksessä eikä isä pääse osallistumaan.” No haistakaa vittu! Heräsin maanantaina aamulla näihin tietoihin (jotka siis näen Maisasta aikalailla heti sen jälkeen kun lääkäri on ne Abottiin kirjannut). Tuijotin kännykkää epäuskoisena, samalla kun yskin keuhkojani pihalle. Olin henkisesti yrittänyt varautua siihen, että leikkaus siirretään suunnilleen lasketun ajan paikkeille, joka on 20.3. sunnuntaina, mutta että sitä vetkutettaisiin yli 14 päivää?

Olin niin vihainen, taas, että menin lukemaan läpi koko tartuntatautilain saadakseni selville, oliko tällainen toiminta nyt edes laillista. No, ei se ole. Pykälä 69 määrittelee, että eristyksen ja karanteenin voi määrätä vain tartuntatautilääkäri. Toki eristyksen voi sitten määrätä kuukaudeksi kerrallaan, jos vaarallisen viruksen leviämistä ei voida muulla tapaa estää, mutta eristys voi kestää vain sen aikaa, kun potilas levittää tautia. Pykälän 70 mukaan joku muu vastaava ammattihenkilö (aka muun erikoisalan lääkäri) voi määrätä karanteenin/eristyksen korkeintaan kolmeksi päiväksi jos ei ole mahdollista saada asiaa heti tartuntatautilääkärin käsittelyyn, mutta silloinkin asia on heti laitettava vireille tartuntatauti lääkärille, joka sitten päättää karanteenin lopullisen pituuden.

Laitoin vihaista viestiä Jorviin, että millä perusteilla he nyt sitten asettavat minut karanteeniin 14 päivän ajaksi, kun heillä ei ole siihen laillista toimivaltaa. Yhdeksältä aamulla iloinen naislääkäri soitti minulle Espoosta, eikä hän ollut viestiäni lukenut, vaan hän oli nyt sitten kolmas lääkäri, joka oli katsonut tilanteeni läpi ja hänen mielestään leikkausta ei pitäisi venyttää 14 päivää eteenpäin. Hän oli sitä mieltä, että minut nyt kokonaan siirrettäisiin Naistenklinikalle ja leikkaus tehtäisiin mahdollisesti loppuviikosta, eli ennen laskettua aikaa. Mutta hän aikoi vielä konsultoida erikoislääkäriä ja palaisi asiaan, kun asiasta oli sovittu Naistenklinikan kanssa ja hän saisi selville, miten isä pääsisi osallistumaan vai eikö pääsisi. Joten odotin kymmenen tuntia, että nainen soittaisi minulle takaisin. Hän ei koskaan soittanut.

Kunhan lapset oli saatu illalla nukkumaan aloin soitella synnytyssairaaloihin. Minulle oli luvattu jo edellisenä perjantaina, että saan uuden ajan ja uuden suunnitelman maanantaina. Sitten joku taukki lääkäri oli tehnyt omia päätöksiään sunnuntaina viitsimättä niitä edes minulle kertoa ja kolmas lääkäri sanoi jotain ihan muuta ja lupasi soittaa takaisin, mutta ei soittanut. Kaiken lisäksi tämä kolmas lääkäri ei ollut kirjannut mitään tietoja keskustelustamme tai puheistaan tietojärjestelmään. Tämä oli aikamoinen ongelma, kun soitin Jorviin ja Naistenklinikalle ja kaikki sanoivat samaa, että mitään merkintää ei ollut koko puhelusta! Iltavuoro oli sitä paitsi vaihtunut jo, eli ketään, joka oli ollut päivällä töissä ja olisi mahdollisesti tiennyt asiastani yhtään mitään, ei ollut enää paikalla.

Täytyy sanoa, että olin typerä, kun kiltisti ja luottavaisesti vain odotin, että kyllä se lääkäri kohta soittaa, kun niin sanoin. Minun olisi pitänyt ennakoida ja alkaa selvittämään asiaa itse aikaisemmin. Mutta kun en halunnut olla vaivaksi. Perus suomalaiseen tapaan halusin antaa lääkärille työrauhan ja yrittää olla ymmärtäväinen, että hänellä mahdollisesti oli muutakin tekemistä päivän aikana. Mihin tämä nössöily nyt sitten johti? No siihen, että Jorvissa kätilö ilmoitti, että no hän kyselee yölääkäreiltä sitten kun ehtii ja huomenna varmaan laitetaan minulle TEKSTARI, että miten asia hoidetaan. JUMALAUTA! Että niinkö ihmisten elämästä päätetään? Ilman mitään konsultaatiota, ilman mitään asian selittämistä tai perusteluita, joku vaan katsoisi kalenterista päivän ja laittaa minulle vittu tekstarin sitten HUOMENNA kun ehtivät, että milloin heille passaa.

Olin aivan helvetin vihainen taas. Ei mitään sympatiaa tai ymmärrystä Espoosta. Naistenklinikalta sentään kätilö alkoi oikeasti selvittämään asiaa, kävi oikeasti kysymässä lääkäriltä ja soitti takaisin! Ensimmäinen sinä päivänä. Ei hänelläkään mitään hyviä uutisia ollut, sillä minua ei ollut laitettu leikkauslistalle ei Naistenklinikalle eikä Espooseen. Käytännössä minulla ei ollut mitään suunniteltua hoitotoimenpidettä. Asiakkuuttani ei ollut siirretty Naikkarille, vaan se roikkui edelleen Jorvissa, vaikkei sielläkään siis mitään jatkotoimenpiteitä enää ollut. Ja virallisesti kukaan ei edes ollut ollut minuun yhteydessä, kun lääkäri ei ollut tehnyt mitään kirjauksia asiasta. Minua pyydettiin odottamaan seuraavaan päivään, että sitten joku on yhteydessä.

Olin aivan pöyristynyt ja yhä enenevässä määrin epätoivoinen. Käsittämätöntä pompottelua! Ja olen kuitenkin PELKOpotilas, jolla on post-traumaattisia stressin oireita synnytysahdistuksen takia. Voin fyysisesti ja henkisesti sitä huonommin mitä pidemmälle tilanne eteni. Kävin varmuudeksi yöllä vielä lukemassa mitä kätilö oli kirjoittanut Maisaan, kun tiedot sinne tulivat. Selvisi, että Naistenklinikan kätilö oli saanut Espoosta tiedon, että siellä asia oli selvityksen alla ja lääkäri soittaisi minulle heti tiistaina sektiosuunnitelmasta. No miksi helvetissä tätä tietoa ei ollut minulle välitetty? Ei, vaikka soittelin ympäri HUSsin sairaaloita saadakseni jotain selvyyttä tähän paskaan?

Yhdeksältä aamulla tiistaina minulle soitettiin taas. Tällä kertaa lääkäri puhelimessa ei todellakaan ollut iloinen, hän oli lukenut minun laittamani viestin, jossa vaadin selvitystä 14 päivän karanteenin laillisuudesta. Keskustelumme aluksi minulle ilmoitettiin, että tämä nyt on HUSsin kanta ja sitä kaikkien kohdalla noudatetaan, eikä siitä jousteta. Kysyin perustetta ja lääkäri vetosi THL:n suositukseen. Kun tivasin, että eikö THL toimi tässä asiassa vain asiantuntijana, joka jakaa SUOSITUKSIA, mitkä eivät ole juridisesti sitovia, niin mitään muuta en saanut ulos kuin, että tämä nyt on HUSsin linja. Sektiota ei tehdä suunniteltuna ennen kuin 14 päivän karanteenin jälkeen. Ja kun vetosin lakiin, siis kirjaimelliseen tartuntatautilakiin, että vain tartuntatautilääkäri voi määrätä karanteenin yli 3 päivän kestoiseksi niin lääkäri totesi, ettei tässä nyt ole tartuntatautilääkärin konsultaatiota nähnyt tarpeellisena.

Seuraavaksi lääkäri sitten totesi, että minut siirretään nyt sitten kokonaan Naistenklinikan asiakkaaksi, ja siellä suunniteltu sektio tehdään AIKAISINTAAN 24.3. mikäli heillä on tilaa. Kysyin miksi minut siirretään, jos kerran sektio on sitten silloin jo normaali? Niin ei Espoossa kuulemma ole resursseja leikata minua 14 päivän päästä (edellisenä päivänä oli juuri sanottu, että leikkauslistalla on paljon tilaa). Kysyin, että saammeko sitten perhehuoneen, jotta mies voi olla hoitamassa vauvaa, kun minä olen siihen kykenemätön pari ensimmäistä päivää leikkauksesta. EI, perhehuonetta ei voida luvata ja osastolla saa vierailla vain YHDEN TUNNIN päivässä. Nyt sentään lohdutettiin, että jos synnytys käynnistyy ennen karanteenin loppua, niin sitten mies saa käydä osastolla katsomassa lasta, kun aluksi minulle sanottiin, ettei Mr. Scot pääse koko helvetin sairaalaan silloin.

Katsomassa. Ei mukaan leikkaukseen, ei näe lapsensa syntymää, ei voi vierailla kuin yhden tunnin ja senkin vain vierailuaikoina. Eli edelleen, mikäli vauva ei pysyisi vatsassani lasketun ajan yli seuraavalle viikolle, niin sitten minut hylätään oman onneni nojaan, enkä saa ketään tuekseni leikkaukseen. Kaiken lisäksi lääkärit eivät tunnu lainkaan ymmärtävän tätä suurinta ongelmaa – MIKSI se leikkaus pitäisi tehdä ennen laskettua aikaa. KOSKA minä pelkään synnytystä. Koska en halua kokea enää koskaan synnytyskipua. Koska minulle on luvattu suunniteltu sektio juuri nimenomaan sen takia, että minun ei tarvitse SYNNYTTÄÄ.

”Jos synnytys alkaa, niin sitten” ovat minulle vähän sama asia kuin sanoisi, että jos sinut nyt hakataan, raiskataan ja silputaan ennen kuin pääset turvaan, niin sitten toimi näin. Sitten kun se pahin on jo alkanut, niin sitten voit tulla yksin, peloissasi ja kivuissasi, tänne sairaalaan ja sitten me katsomme jonkun ajan X sille päivälle, kun se meille sopii. ”No eivät ne vauvat yleensä kovin nopeasti synny” minua lohdutettiin. Onhan siinä monta tuntia aikaa! Monen monta tuntia aikaa kärvistellä traumaattisissa kivuissa, paaaljon aikaa elää sitä kauhua ja pelkoa ja yksinäisyyttä uudestaan, tulematta kuulluksi ja ymmärretyksi IHAN YKSIN. Ja kun / jos siitä jotenkin selviää hengissä, mutta tuskin henkisesti yhtenä kappaleena, niin sitten minut hylätään yksin osastolle, jonne isä ei saa tulla, hoitamaan silputtuna ihmisriekaleena vastasyntynyttä vauvaa.

Lääkäri oli kuitenkin järkkymätön. Suunniteltu sektio tehdään vasta aikaisintaan 24.3. Viisi päivää lasketusta ajasta. Sitä ennen se on sitten kiireellinen eristys sektio. ”Jos välttämättä vaadit voimme sopia sinulle eristys sektion aikaisemmin, jos sinä ehdottomasti vaadit.” No mitä helvettiä se auttaisi? Kun tiedän jo kokemuksesta, etten kykene hoitamaan lasta yksin heti sektion jälkeen. Kun tietäisin jo valmiiksi sitten valitsevani sen, etten saa tukihenkilöä leikkaukseen, että isältä evätään oman lapsensa elämään osallistuminen sairaalassaoloajan. Mikä paska vaihtoehto se on? Ja yksin jään mahdollisesti sitten suunnitellussakin sektiossa, kun perhehuonetta ei voida luvata ja YHDEN TUNNIN isä saa käydä katsomassa lasta. Mitä helvettiä?

Purskahdin itkuun heti puhelun loputtua ja itkin koko aamupäivän. Tuntikausia vain itkin onnettomana ja peloissani, täysin epätoivoisena. Minulle ei jätetty mitään sellaista vaihtoehtoa, joka olisi vastannut lähellekään omia toiveitani. Totesin, etten yksinkertaisesti halunnut synnyttää enää ollenkaan. Tämän lapsen maailmaan tuleminen tällaisena kuin se nyt minulle väkisin ehdotettiin, ei ollut hyväksyttävä vaihtoehto. Jos voisin, keskeyttäisin tähän pisteeseen koko raskauden. Minut valtasi sellainen olo, ettei se ole tämän arvoista. Ei mikään ole tämän arvoista. En nähnyt mitään keinoa, miten selviäisin tästä ja oli vaikea kuvitella edes pystyvänsä kiintymään tähän lapseen kaiken tämän totaalisen paskan ja kärsimyksen jälkeen, mitä nyt sen nimissä minulle aiheutetaan. Ja lisäksi samaan aikaan yskin niin paljon, että kylkiluut tuntuvat murtuvan ja vatsalihakset repeävän.

Mr. Scot tietysti hätääntyi tästä henkisestä romahduksestani ja kertomatta minulle soitti suoraan HUSsin ylilääkärille. Ylilääkäri sanoi voivansa ottaa asiaan kantaa, jos toimittaisimme hänelle hoitavan lääkärini perustelut karanteenista ja hoitosuunnitelmasta. Samaan aikaan tämä neljäs lääkäri soitti minulle jo takaisin. Kaiketi järkytykseni oli paistanut läpi puhelussakin, joten he olivat nyt sen verran uudelleen arvioineet tilannettani, että suunniteltu sektio tehtäisiin sitten kuitenkin Espoossa, jossa he voisivat taata minulle perhehuoneen silloin 24.3. Kaiketi tämä oli heidän kädenojennuksensa minulle. Kun soitin kertoakseni tämän viimeisimmän muutoksen tilanteessa miehelleni hän kertoi vastavuoroisesti ylilääkäristä. Hetkellisesti pitikin jäädä miettimään mitä nyt oikein haluan.

Tiedän, että jotkut vauvat viihtyvät mahassa pitkälle yli lasketun ajan. Kyllähän esikoisenikin syntyi vasta rv 40+6 mutta synnytin häntä siitä ajasta kaksi vuorokautta. Teoriassa oli ihan mahdollista, että pikku Papaija pysyisi kiltisti kyydissä neljätoista päivää ja syntyisi sitten vielä terveenä maailmaan. Mutta enhän minä tässä pelännytkään hänen puolestaan varsinaisesti, vaan sitä käynnistynyttä synnytystä. Sitä mahdollisesti monta vuorokautta kestävää kidutusta. Pelkäsin synnytystraumani räjähtävän ihan käsiin siinä hetkessä, kun kipeät supistukset alkaisivat tai lapsivesi levähtäisi lattialle.

Synnytykset ovat jättäneet minut psyykkisesti pahasti vaurioituneeksi ja kaiken lisäksi ne ovat rikkoneet kiintymyssuhteeni vauvaan syntymän jälkeen. En missään nimessä halua näiden asioiden toistuvan, kun tiedän miten hyvin ja luonnollisesti kaikki voi mennä sektion jälkeen, kuten oli poikani kanssa. Niinpä seuraavana päivänä päätin kirjoittaa Jorvin lääkärille pyynnön selvityksestä, jonka laittaisin eteenpäin ylilääkärille. Yritin myös kiteyttää pyyntöön sen ydin ongelman – miksi sektion siirtäminen oli minulle kestämätön henkinen taakka. Ymmärrän, että muita potilaita täytyy suojella yleisvaaralliselta virukselta ja niin kauan kuin olen oikeasti kipeä, on sektio tehtävä eristystoimenpitein. Vetosin kuitenkin isän lailliseen perusoikeuteen olla osa lapsensa elämää, lapsen oikeuksiin, joihin kuuluu oikeus molempiin vanhempiinsa ja tartuntatautilakiin, jonka mukaan eristykseni pitää olla suhteutettu tartuttavuuteeni.

Mitä lähemmäs laskettua aikaa sektioni pystyttäisiin siirtämään, sitä enemmän vähenisivät post-traumaattisen stressin oireet ja sitä todennäköisemmäksi muuttuisi, että lapsi ei syntyisi ennen suunniteltua sektiota. Yritin pysyä hyvin kohteliaana ja asiallisena pyynnössäni, että tässä tilanteessa nyt käytettäisiin tapauskohtaista harkintaa ja löydettäisiin jokin sellainen kompromissi, mikä olisi meille siedettävämpi. Enkä ehkä todellisuudessa ajatellut, että tällainen oikeuksieni puolesta itsepintaisesti taisteleminen tuottaisi mitään tulosta. Se kuitenkin helpotti oloani jo siltä osin, että tiesin ainakin tehneeni ihan kaikkeni. Yrittäisin sitten vain istua sohvalla jalat ristissä pienessä paniikissa kaksi viikkoa, jos mikään ei muuttuisi. Onneksi minua kuitenkin kuunneltiin.

Puhelimeni soi vähän odottamatta ja tunnistin numeron hoitavan lääkärini numeroksi. Vastasin epäröiden, peläten kai, että vastassa olisi vihainen ihminen. Sen sijaan lääkäri oli äärimmäisen sympaattinen ja kertoi viestini tulleen perille ja että suunniteltu sektioni oli nyt aikaistettu niin aikaisin kuin mahdollista, eli 21.3. maanantaille – jos tämä minulle sopisi. Sopersin puhelimeen, että sopii se. Leikkausta ei enää siirrettäisi yhtään pidemmälle käytännössä mistään syystä. Se tehtäisiin Espoossa ihan normaalina leikkauksena ja saisimme perhehuoneen. Ainoa edellytys oli, että olisin tuolloin maanantaina oireeton – ja onnekseni korona oireeni olivat vihdoin alkaneet helpottamaan. Lääkäri ilahtui kuullessaan tämän, mutta kertoi silti, että mikäli oireet jatkuvat viikonlopun yli niin leikkaus on siirrettävä Naistenklinikalle. Samoin jos synnytys käynnistyisi ennen suunniteltua ajankohtaa se tehtäisiin edelleen Naistenklinikalla.

Edelleen hiukan hämmentyneenä hyväksyin nämä ehdot, sillä ymmärsin kyllä niiden perustelut. Sitten lääkäri kävi vielä läpi maanantain aikataulun kanssani, seitsemältä labraan verikokeisiin, kahdeksalta synnytysosastolle ilmoittautumaan ja siitä sitten omaan huoneeseemme valmistautumaan leikkaukseen. Lääkäri tarkisti vielä useampaan otteeseen, että tämä suunnitelma sopisi minulle, mihin vakuuttelin, että sopii. Yksikin päivä aikaisemmin olisi ollut helpotus, kolme oli jo pieni taisteluvoitto. Puhelun loputtua oli kuin joku paino olisi otettu pois harteiltani. Laskettu aika oli 20.3. ja sektio tehtäisiin nyt suunniteltuna 21.3. Käteni vapisi, kun soitin Mr. Scotille kertoakseni uutiset.

Myös mies oli hiukan häkeltynyt siitä, että hänen yhteydenottonsa ylilääkäriin oli saanut todella aikaan muutosta, että meidät oli otettu tosissaan ja asioille oli tehty jotain. Olin vielä häkeltyneempi, kun pari tuntia myöhemmin itse ylilääkäri soitti minulle. Hänkin oli hirmu positiivisella ja ymmärtäväisellä asenteella liikenteessä. Ensimmäiseksi ylilääkäri pahoitteli, ettei sektiota voitu aikaistaa vielä enemmän, mutta tuo kymmenen päivän karanteeni oli niin minimi kuin he voisivat joustaa. Hänkin halusi silti varmistaa, että tämä suunnitelma nyt todella olisi sellainen, joka toisi sitä tarvittavaa apua. Kerroin sen olevan sitä, että tunsin tulleeni nyt kuulluksi ja ymmärretyksi, vaikka toki oli sitten enää vauvasta kiinni, että pääsisimmekö sinne suunniteltuun päivään asti.

Lääkäri totesi asian olevan juurikin näin, mutta että hän toivoi nyt todella, että loppu odotus sujuisi toiveidemme mukaisesti ja suunnitelma päästäisiin toteuttamaan. Kovasti sain tsemppiä ja olin hyvin liikuttunut tästä yhteydenotosta. Varsin hämmentynyt jopa siitä yllättävästä inhimillisyydestä ja vakavuudesta, jolla asiaan oli nyt sitten tartuttu. Aivan kuin minulla sittenkin olisi jotain merkitystä. Ensin olin tuntenut olevani kaikille vain kauhea vaiva, mutta yhtäkkiä en ollut vaiva ollenkaan, vaan ihmisarvoni oli putkahtanut takaisin jostain kadoksista ja minut oli kohdattu yksilönä. Se oli aika hieno tunne. Kuten myös se toivon kipinä, että ehkä me nyt sitten kuitenkin pääsisimme sinne ensi maanantaihin asti ja kaikki nämä vaikeudet olisivat kuin vain pahaa unta, ja sen sijaan tyttäremme syntyisi rauhallisesti, hallitusti, molempien vanhempiensa läsnä ollessa.

Ihan vain loppu piristykseksi kuva Miss Aprilistä, joka jo odottaa, ehkä kaikkein innokkaimpana koko perheestä, tulevaa pikkusiskoaan kuin kuuta nousevaa.