94. Suunniteltu sektio

Ajomatka kotoamme Vantaalta Espooseen Jorvin sairaalalle ei ole koskaan tuntunut yhtä pitkältä, kuin maanantaina aamulla. Neljän päivän odottelu siitä, kun vihdoin sektiopäivä lyötiin lopullisesti lukkoon, tuntui matelevan hidastettuna ja ensimmäiset päivät ajattelin, että en mitenkään pääse maaliin asti. Pelkäsin jokaisen supistuksen olevan merkki alkaneesta synnytyksestä ja pysyin käytännössä vuodelevossa koko viikonlopun, jalat ristissä. Tai no, liitoskivut kyllä pitivät huolen siitä, että en konkreettisesti saanut jalkoja ristiin. Kaikki liikkuminen alkoi olla tuskaa ja kyllä huomasi, että laskettu aika oli nyt saavutettu.

Olo oli suorastaan epäuskoinen maanantaiaamun valjetessa. Herätyskello soi 5:40 ja ensitöikseen Mr. Scot änki hieman turvonneet jalkani kompressori sukkiin, ennen kuin sain nousta ylös sängystä. Lapset joutuivat heräämään parikymmentä minuuttia normaalia aikaisemmin ja olimme miehen kanssa hermoilleet, että kuinkahan he suhtautuisivat aikataulun muutokseen. Pienet onnistuivat kuitenkin yllättämään meidät käyttäytymällä paremmin kuin muistan heidän koskaan aamulla käyttäytyneen. He pistivät parastaan, olivat iloisia, tottelevaisia, omatoimisia ja kaikin tavoin ihania. En ollut varma olinko sittenkään vielä herännyt, niin sujuvasti kaikki meni.

Veimme lapset siis itse tarhaan heti aamusta ja olimme kertoneet heille, että mummi hakisi heidät sieltä. Tämä oli ilmeisesti mitä parhain motivaattori, niin onnessaan pienet olivat isoäidin tulevasta vierailusta. Isä ja minä olimme tietysti kauhean jännittyneitä aamulla ja sekin, että olimme valmiita 10 minuuttia ennen kuin piti, tuntui lisästressiltä. Onneksi kuitenkin lähdimme etuajassa, sillä tuskin olimme kaartaneet pois parkkipaikalta, kun tartuin Mr. Scotin käsivarteen.

”Kulta, käänny takaisin. Unohdimme laukut.”

Hupsis. No mutta kahdessa minuutissa olimme takaisin kotiovella ja ei kun taas matkaan. Sentään lapset, heidän kuravaatteensa ja lelut olivat tulleet autoon asti ensi yrittämällä. Miss Wienna jäi tekemään aamiaista itselleen, kuten koululaisena joka aamu, ja vilkutteli ikkunasta iloisesti.

Ajomatka tarhalta sairaalaan sujui ongelmitta, mutta oli vaikea keksiä mitään puhuttavaa. Muutaman kerran jompikumpi kommentoi jotain, mutta keskustelu tyssäsi alkuunsa. Hiljaisuuden vallitessa tuijotimme moottoritietä edessämme ja minä surffasin radiokanavia, kun mies vaihteli kaistoja. Olimme Jorvin pääovella kaksi minuuttia ennen kuin piti ja kun mies meni parkkeeraamaan auton minä vaapuin raskaan mahani kanssa laboratorion oville, jotka olivat vielä kiinni. Paikalla oli jonossa jo viisi ihmistä ennen minua, joten Mr. Scot ehti hyvin tulla paikalle ennen kuin pääsin verikokeisiin 20 minuuttia myöhemmin. Olimme siitä huolimatta hienosti aikataulussa, tai itseasiassa vartin etuajassa ilmoittautumassa infotiskille.

Erinomaisesti sujuneen alun jälkeen homma sitten tyssäsikin. Ilmoittautuminen itsessään onnistui kyllä, mutta kukaan ei tullut meitä hakemaan ennen kuin 40 minuutin jälkeen. Ja sittenkin kätilö pahoitellen otti meidät vain hetkeksi pieneen lasikoppiin, jossa kirjasi ylös esitietomme. Olimme olettaneet pääsevämme perhehuoneeseemme suoraan, mutta kaikki huoneet olivat täynnä. Ei yksinkertaisesti ollut vielä paikkaa, minne meidät laittaa. Niinpä palasimme takaisin käytävälle, jossa ei lisäksemme ollut ketään muuta. Mr. Scot otti kahvia automaatista ja minä heittäydyin sohvalle puolimakaavaan asentoon hänen kainaloonsa ja en liikkunut siitä minnekään yli tuntiin, jonka vain odotimme.

Näimme leikkauslistan ensimmäisen sektioäidin menevän ohi, kun häntä vietiin omaan leikkaukseensa yhdeksän jälkeen aamulla. Sitten ei ollutkaan mitään katseltavaa pitkään aikaan. Lopulta kätilö tuli kuitenkin vihdoin kertomaan, että huoneemme oli nyt siivottu ja valmis, kellokin oli varttia vaille kymmenen, eli olimme olleet paikalla jo kaksi ja puoli tuntia. Huoneemme numero oli seitsemän ja kun Mr. Scot valitti, että olisivat antaneet meille seuraavan, päätyhuone numero kasin, jota juuri siivottiin, niin toppuuttelin, että seitsemänhän on kaikista numeroista onnekkain ja maagisin, joten tämä piti vain ottaa hyvänä enteenä. Ja vaikka huone oli aika pieni, niin se oli ihan kelpo, sillä sieltä löytyi oma suihku ja vessa, sekä miehelle vuodesohva.

Huoneen saatuamme asiat alkoivat rullata eteenpäin vauhdikkaammin. Kätilö toi meille leikkaussalin vaatteet ja kohta leikkaava lääkärikin ilmestyi paikalle. Hän kertoi päivän ensimmäisen sektion jo päättyneen ja meidän olevan listalla seuraavina. Ellei jotain hätätilannetta tulisi siis, mutta kuulemma tilanne synnytyssaleissa näytti juuri silloin lupaavalta, että etuilijoita ei olisi tulossa. Nuori nainen oli hyvin sympaattinen ja kävi maltillisesti kanssani läpi tulevan leikkauksen, vaikka yllätyksekseni huomasin, että jännitti niin paljon, etten muistanut oikein mitä olin halunnut edes kysyä. Juttelimme kuitenkin siitä millä ja miten sektiohaava suljettaisiin, ja mitä oli odotettavissa seuraavien tuntien aikana. Oloni oli oikein hyvä keskustelun jälkeen ja kun kello löi 10:30 kätilö tuli hakemaan minut saliin.

Mr. Scot tiesi jo kokemuksesta, että hän jäisi jälkeen ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Kätilö varoitti, että odotus voisi olla mitä tahansa puolesta tunnista puoleentoista tuntiin, ja se olisi vielä normaalia. Todellisuus osui siihen väliin, suunnilleen tasan tuntiin, sen verran aikaa valmistelut salissa ottivat. Minä kävelin paikalle omin jaloin, kuten suunnitelluissa sektioissa kuuluukin. Liitoskivut tekivät matkasta inhottavan, mutta samalla jokainen kipeä askel vei minut kohti maalia. Saliin päästyäni tapasi suurimman osan leikkaukseen osallistuvasta henkilökunnasta, jotka esittelivät itsensä ystävällisesti. Olin yllättynyt, kun anestesialääkäri oli joukon nuorin. Kaikkein mukavin oli iäkäs kätilö, joka piti yllä rentoa ilmapiiriä jutteluillaan ja ihanan avoimella asenteellaan.

Tämä sama kätilö piti minua tiukasti kädestä kiinni, lohdutukseksi, kun ane tunki spinaalipuudutusta paikalleen. Sen tiesin entuudestaan ehdottomasti sektion huonoimmaksi hetkeksi. Tai jos kaikki menee hyvin, niin silloin se on se huonoin hetki. Tiesin, että selkärangan tökkiminen tulisi sattumaan, mutta tällä kertaa epiduraalikatetria tökittiin nikamien väliin pitkää ja hartaasti. Todella pitkään. Minusta alkoi tuntua, että anestesialääkäri teki tätä ensimmäistä kertaa, edetessään millimetrin kerrallaan tuskastuttavan pitkään ja koko selkä rutisi, kipupiikit vihloivat ja alaselkään ilmestyi särkeviä kohtia molemmille puolille rankaa. Kunnes lopulta ane oli valmis ja samassa tunto alkoikin kadota reisistä ja takapuolesta.

Olin jo etukäteen tietysti puhunut sairaalassa siitä, että minulle ei laitettaisi morfiinia tässä leikkauksessa. Tietoa siitä ei tälle anestesialääkärille ollut saapunut etukäteen ja hän menikin sitten soittamaan erikoislääkäriltä ohjeita. Palatessaan ane ehdotti, että minulle kuitenkin laitettaisiin morfiinia, mutta lyhytkestoisena annoksena, koska sitä parempaa ei ollut tarjolla. Vaikutus lakkaisi kuitenkin heti leikkauksen jälkeen eikä jäisi vaivaamaan minua sen jälkeen melkein vuorokaudeksi, kuten viimeksi. No en tähän sitten osannut mitään vastaankaan sanoa, kun muita vaihtoehtoja ei annettu ja tottakai halusin kipulääkityksen jossain muodossa. Morfiini sai tälläkin kertaa aikaiseksi kasvoissani kutinaa, mutta tilanne ei ollut ihan niin paha, että olisin kuorinut ihoni veitsellä, kuten viimeksi. Minulle huomautettiin vain kerran, että pidä nyt kädet paikallaan, kun jatkuvasti raavin leukaani ja silmäluomiani leikkauksen alkutaipaleella.

Puhuin leikkauksen kätilöille siitä, miten virtsakatetri oli viimeksi runnottu sisään väkivallalla ja voimalla ja kuinka se oli aiheuttanut vielä kuukaudeksi eteenpäin vaivoja. Puheeni otettiin hyvin vakavasti ja nyt kaksi vanhinta konkaria laittoi katetrin yhdessä, kunhan minut oli siis ensin kellahdettu kumoon leikkauspöydälle ja käännelty sekä nosteltu optimaaliseen asentoon (tunsin itseni rannalle ajautuneeksi valaaksi). En edes huomannut katetrin laittoa, sillä nyt se laitettiin puudutteiden ja liukasteiden kera kerralla perille, kuten kätilö kävi minulle kertomassa laiton jälkeen. Ja voin sanoa, että tällä kertaa ei myöskään tullut kipuja tai pissaamisongelmia jälkikäteen, eli naiset osasivat hommansa. Tunsinkin olevani oikein hyvissä käsissä, kun vartaloani pikaisesti pystytetyn verhon takana pestiin ja desinfioitiin.

Kaikkein kuumottelevin hetki leikkauksen valmisteluissa on se, kun anestesialääkäri alkaa kylmällä rätillä kokeilla, että minne asti puudutus ylettyy ja onko se onnistunut. Salissa oli muutenkin helvetin kylmä, ja minusta tuntui heti puudutuksen lähtiessä leviämään, että palelen. Kylmä olo ei helpottanut koko aikana vaan paheni loppua kohti. Yläkropalleni tuotiin lämmitettyjä peittoja pari kappaletta ja hartian ja rinnan seutu olikin kuin omassa pikku saunassaan rentoutumassa, mutta verhon takana olin alasti ja kylmissäni. Niinpä minusta oli hirvittävän vaikea sanoa, tunsinko märkää lappua, jolla ihoani hipsuteltiin. Rintakehässä tunsin lapun erinomaisesti, mutta sehän olikin lämpimässä. Heti tissien alapuolelta kylmän tunto katosi. Epäröin todella, kun ane yritti saada minut kertomaan, että oliko vai eikö. Lopulta sanoin, että en tunne kylmää missään rinnan alapuolella.

Ensimmäiseen viiltoon asti pelkäsin, että olin ollut väärässä. Olin suorastaan kauhuissani, että ehkä tuntisin kaiken. Onnekseni puudutus tosiaan oli levinnyt koko alakroppaan mallikkaasti eikä mitään kauhuleffan scenariota kidutusoperaatiosta toteutunut. Ennen kuin lääkäri alkoi leikkaamaan tuli kuitenkin puoliso paikalle. Mr. Scot istutettiin pääni taakse, mikä oli minusta ahdistavaa. Mutta laitteita kun oli niin oikealla kuin vasemmalla ei hän mitenkään päässyt vierelleni. Pyynnöstäni miestä hivutettiin vähän lähemmäs vasenta hartiaani, jolloin kääntämällä pääni ihan takakenoon näin miehestä suurimman osa. Leikkauksen loppupuolella tuo sijainti näkymättömissäni aiheutti kuitenkin vain enemmän paniikkia ja ahdistusta, mutta siitä kohta lisää.

Leikkaus alkoi ihan mallikkaissa merkeissä. Sama, mukava ja nuori naislääkäri tuli kurkkimaan hätäisesti pystytetyn liinan takaa ja varmisteli, että kaikki oli kunnossa. Oletin, että sen jälkeen näköesteitä olisi laitettu lisää, sillä vuonna 2019 olimme kolmiverhoisen sermin takana, mutta ei. Tällä kertaa meidän ja leikkauksen välissä oli vain yksi kangas, toinen pää ripustettuna sitä varten tarkoitettuun jalkaan ja toinen pää kiinnitettynä tippatelineeseen. Mr. Scot sanoi jälkikäteen, että oli aika likellä, ettei hän olisi nähnyt liikaa. Suurin osa monitoreista, jotka tarkkailivat erilaisten antureiden kautta vointiani, olivat myös miehen näkyvillä, minä en sentään niitä nähnyt. Tällä kertaa ei myöskään ollut happiviiksiä käytössä, mutta eipä tuo hengitykseni niitä tuntunut kaipaavankaan. Onneksi kaikki korona oireeni ehtivät hävitä ennen leikkauspäivää ja tunsin itseni ihan terveeksi.

Kun kätilö ilmoitti minulle, että ”nyt lähti” niin kysyin hiukan hölmönä, että mikä lähti minne? Lääkärikin naurahti, että nyt lähti leikkaus käyntiin. En siis ollut tuntenut ensimmäistä viiltoa. Onneksi. Sen jälkeen kuitenkin kuulin saksimista ja tunsin kaikenlaista runnomista ja venyttämistä. Vaikka sektio on kivuton, niin se ei suinkaan ole tunnoton toimenpide. Vatsani heilahteli sinne tänne ja kuulin jopa rusahtelua, mutta sitä kaikkea olin osannut odottaa. Vilkuilin mieheen takanani aina välillä, mutta emme juuri saaneet katsekontaktia, sillä olimme niin hölmössä asennossa toisiimme nähden. Emme myöskään voineet pitää käsistä kiinni, sillä toisessa kädessäni oli tippa, toisessa verenpainemittari. Mr. Scot kyllä muutaman kerran puristi hartiaani lohduttavasti tai silitti poskeani, mutta lähinnä vain kuuntelimme.

”Nyt alkaa syntymään.” Kätilö vihdoin kertoi, minusta piinaavan pitkän ajan jälkeen, vaikka minuutteja oli kulunut ehkä reilu viisitoista leikkauksen alusta. Ilmeisesti sisäänmeno oli hiukan tavallista hankalampi aikaisemman haavan kiinnikkeiden takia.

Kuulimme epämääräisiä ääniä, sitten alkoi lotista ja kätilö varoitti lääkäriä, että lapsivesi valuu, samaan aikaan kun leikkaavan lääkärin jalat jo kastuivat vatsan yli tulvahtavasta, vihertävästä vedestä. En itse nähnyt tätä, mutta mies kertoi jälkikäteen hiukan huvittuneensa lääkärin saamasta kylvystä. Kaiken huomion kuitenkin varasti se, kun lääkäri ilmoitti lapsen syntyneen. Minä tunsin paineen vähenemisen vatsassani ja kuulin epämääräisiä, märkiä ääniä. Odotimme ensiparkaisua, jonka pieni vauva rääkäisikin kohta ilmoille, mutta olin silti juuri kysymässä, että mikä mättää, kun hän ei huutanut heti.

Se huojennuksen tunne, mikä vauvan ensihuudosta tulee, on sanoin kuvaamaton. Mr. Scot ilmoitti kellon olevan 11:50 ja tunsin leveän hymyn vallanneen kasvoni kuin kesäisen auringonpaisteen. Odotin hieman jännittyneenä, että lääkäri ilmoittaisi sukupuolen, ihan siltä varalta, että ultra olisikin johtanut meitä harhaan, mutta tyttö meille ilmoitettiin syntyneen ja kätilö puhutteli lasta jo hänelle valitulla nimellä, sillä oli sen etukäteen minulta tätä varten kysynyt. Lääkäri taisi kuitata, että kaikki oli vauvalla hyvin, mutta yhtäkkiä verhon takana tuntui alkaneen kauhea säpinä. En oikein tiennyt mistä oli kyse, mutta yksi kätilöistä kävi vain nopeasti vilauttamassa meille vauvaa ennen kuin vei hänet kuivattavaksi ja tarkistettavaksi.

Vilautus oli minusta aivan liian nopea. Sain vain lyhyen silmäyksen, niskat vääränä päätä kääntäessäni, monitorien takaa näytettävästä vauvasta, joka oli vaalean kinan ja tummanpunaisen veren tahrima, turvonnut ja ryppyinen möykky, joka huusi jo kurkku karheana. Oletimme, että Mr. Scot olisi saanut mennä mukaan vaivaa hoitelemaan, kuten Mr. Berlinin syntyessä, lyhentämään napanuoraa ja seuraamaan vauvan alkuvalmisteluita, mutta ei. Ja samalla se härdelli siellä verhon takana tuntui kiihtyvän. Vilkuilin mieheeni, saadakseni vähän käryä, että oliko hänen mielestään jotain vialla. Miehen kulmat olivat kurtussa ja hän katsoi kummastuneena takaisin. Samaan aikaan vatsaani runnottiin kovaotteisesti ja lääkäri ja kätilö mumisivat toisilleen, vaimennetuin sanoin.

Ensin kuului pitkään tuskaista ähkimistä ja lääkäri komensi tiukasti avustajiaan tekemään sitä ja tätä, kunnes nopeasti joku sai käskyn lähteä hakemaan erikoislääkäriä paikalle. Tässä vaiheessa vauva kuitenkin palautettiin luoksemme ja keskittymiseni herpaantui. En saanut tyttöä kokonaisuudessa silmiini, olin niin hölmössä asennossa muihin verrattuna, vaikka kuinka kuikuilin. Pyysin saada vauvan rinnalleni, sillä en nähnyt mitään isän ja lapsen kohtaamisesta. Kätilö pujotteli vauvan peitteideni alle oikealta niin, etten vieläkään nähnyt hänestä kuin päälaen, mutta lopulta lapsi oli rintakehälläni ja näin vihdoin tyttäreni kasvot. Tässä vaiheessa olin jo toki ehtinyt kysyä monta kysymystä lapsen voinnista ja hänen vakuuteltiin voivan hyvin, pää täynnä tummaa, paksua tukkaa, oikea määrä varpaita ja sormia ja niin edespäin.

Hetken yritin olla välittämättä kroppani kovakouraisesta runnomisesta, siitä että joku ilmeisesti painoi polvella kylkeeni samalla kun mahaa kiskottiin kohti rintakehää. Tuijottelin hämmentyneenä vauvaa, jonka päähän oli jo vedetty pipo, joten en edes nähnyt hänen kehuttua hiusmääräänsä. Vauvan silmät olivat ihan ummessa, kuin muurautuneet kinasta kiinni ja niska sekä hartiat olivat täynnä pieniä, valkeita hormoni näppyjä, joista välittömästi kysyinkin mitä ne ovat, mutta minulle vakuuteltiin, että ne olivat ihan normaaleja. Vauva oli kurttuinen perunapää, pienen ja lyhyen nenänsä kanssa kuin vanha mummeli, enkä saanut edes katsekontaktia lapseen, joten hetkellisesti en oikein tiennyt mitä minun olisi pitänyt tuntea tai ajatella.

Samaan aikaan en voinut kokonaan olla välittämättä huoneen ilmapiiristä, jossa tuntui olevan paniikinomaisia piirteitä. Anestesialääkäri kurkki koko ajan verhon toiselle puolelle ja kuulin pätkiä lauseista, jotka kaikki olivat huolestuttavia. Sain korviini sanat ”oksitosiini” ja ”paljon verta” sekä ”ei voida vielä sulkea”. Kyselin, onko jokin hätä ja ane vain hymyili minulle, että ei mitään hätää, mutta kukaan ei selittänyt tilannetta. Erikoislääkäri saapui tässä vaiheessa paikalle, mikä ehkä hiukan rauhoitti huonetta, mutta sitten minulle jo määrättiinkin suun kautta otettavaksi cytotek lääkettä.

Nyt täytyy tässä vaiheessa vähän selittää, miksi oma pelkoni ja paniikkini alkoi kohota. Oksitosiini on se helvetin kidutusväline, jota nestemäisenä tungettiin suoniini käynnistetyn synnytyksen aikana tuntikausia. Se kamala lääke, joka aiheutti ne infernaaliset tuskat, jotka traumatisoivat minut iäksi. Cytotek on sitten taas se synnytyksen käynnistyksessä käytetty lääke, jonka käyttö on monessa Euroopan maassa itseasiassa kielletty synnytysten yhteydessä, sillä sitä ei ole lainkaan kehitetty kyseiseen tarkoitukseen ja se on aiheuttanut vakavia sivuvaikutuksia (ulkomaalaisissa tutkimuksissa, mutta niitä ei suomen terveysviranomaisten mukaan tarvitse huomioida). Omat kokemukseni eivät siitä myöskään ole hyvät.

Kyselin kankaan takaa, että onko kaikki hyvin. Lääkäri taisi huikata, että kaikki on hyvin, mutta että kolme suurta suonta vuosivat runsaasti ja kohtu ei supistunut. Tämä oli tietysti minun mielessäni vastakohta sille, että kaikki olisi hyvin. Huolimatta sisäisestä kirkumisesta myöskin sitten söin sen cytotek lääkkeen vastaan panematta, kun se minulle annettiin. Vatsaani runnottiin nyt joka suuntaan verhon takana ja se alkoi olla jo niin ahdistavaa, että pyysin, että isä ottaisi vauvan pois rintakehältäni, jolle joku painoi vain senttien päässä vauvan jaloista kaksin käsin.

”Ei vauvalla siinä ole hätää.” Kätilö lohdutteli, mutta halusin lapsen ehdottomasti pois, ennen kuin hän jäisi väliin tai tippuisi, kun minua heiluteltiin niin voimakkaasti.

Vasta toisella pyynnöllä kätilö totteli ja vauva meni isän rintakehälle ihokontaktiin. Kuulin miten takanani vitsailtiin, että isän oli nyt oltava macho ja revittävä leikkaussalin kaapu edestä auki, jotta ihokontakti voitiin toteuttaa. Minua ei kuitenkaan naurattanut, enkä pystynyt keskittymään lapseni syntymään enää lainkaan. Minuun alkoi sattua. Sanoin sen ääneen, mutta tuntui, että Mr. Scot oli ainoa, joka kuuli minut. Mies kumartui vauvan kanssa lähemmäs varmistamaan, että kuuliko hän oikein. Käskin välittämään tiedon anestesialääkärille, joka oli kuitenkin kadonnut jonnekin. Isä sai yhdelle kätilöistä kerrottua tilanteesta, joka tuli kuitenkin vielä varmistamaan minulta, että minuunko ihan oikeasti sattuu.

Tuntui siltä, että joku repi rintalastaani irti vatsan kautta. Kyllä, minuun sattui. Kätilö totesi anestesialääkärin olevan juuri käymässä jossain, mutta hän antaisi pikaisesti suonensisäistä lääkettä. Huutelin perään, että oli sovittu ennen leikkausta, että selkäydinpuudute olisi se ensisijainen kivunlievitys mitä minulle lisättäisiin, sillä en halunnut taas lääkkeistä, joista pää menee niin sekaisin, etten pysty kommunikoimaan oloani. Ane oli kuitenkin ainoa, joka voisi lisätä selkäydinpuudutetta, joten suoneeni laitettiin se ensihätä lääke. Se ei auttanut. Eikä meno verhon takana helpottanut. Nyt lääkäri etsi jo parempaa tuolia, jonka päältä ylettyisi runnomaan mahaani vielä paremmin. Aloin myös vapista. Yhtäkkiä tärisin ja vapina alkoi levitä kaikkialle yläkroppaan.

Informoin vapinasta heti eteenpäin ja minulle annettiin lääkettä, jonka pitäisi kahdessa minuutissa viedä vapina pois. Tärisin edelleen, kun anestesialääkäri vihdoin palasi paikalle. Valitin kivusta, joka ei ollut kadonnut, vaan jatkui edelleen. Ane informoi leikkaavia lääkäreitä verhon toisella puolella, joista toinen totesi, että no juu nyt voi kyllä tehdä vähän kipeää, kun otetaan niin kovaa kiinni ja vedetään. Tämän jälkeen spinaalipuudutusta sitten lisättiinkin äkkiä ja sain lisää vapinaan auttavaa lääkettä. Kumpikaan ei auttanut. Kyyneleet alkoivat jo valua pitkin kasvojani. Vapisin kuin horkassa. Hampaat kalisivat vastakkain ja sätkin ihan hervottomana, pystymättä kontrolloimaan yläkroppaani ollenkaan.

Olin saanut maksimaalisen määrän tärinä lääkettä ja lääkäri voivotteli, että kylläpä nyt tosiaan vapisee, että varmaan on epämukava olla. Mies yritti silitellä kyyneleitä pois kasvoiltani, mutta oloni oli koko ajan pahempi. Ei siksi, että kipu olisi lisääntynyt entisestään, se pysyi tasaisena, vaan siksi, että kaikki synnytystraumani laukesivat. Nyt kokemani kipu oli hyvin samanlaista kuin käynnistetyssä alatiesynnytyksessä. Avuttomuuteni oli hyvin samanlaista kuin silloin 2018. Pyysin apua, mutta apua ei tuntunut tulevan. Toki nyt sitä yritettiin antaa, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Sätkin siinä leikkauspöydällä, kun kroppaani väänneltiin ja runnottiin, pystymättä näkemään lastani ja miestäni, jotka olivat pääni takana, ja vain nyyhkytin.

Lopulta anestesialääkäri konsultoi toista lääkäriä ja minulle annettiin vielä yksi annos selkäydinpuudutetta ja parin minuutin päästä kipu vihdoin katosi. Makasin hiljaa paikallani, vapisten ja peloissani, kun mies yritti jostain takaa näkymättömistä kysellä, oliko yhtään parempi. Myöhemmin hän kertoi kauhuissaan tuijottaneensa niitä monitoreita, jotka tarkkailivat elintoimintojani, että koska tilanne romahtaa ja henki lähtee. Tässä vaiheessa erikoislääkäri oli kuitenkin saanut osuutensa valmiiksi, kohdun vuoto oli saatu loppumaan 1700 millilitraan verta, suonet suljettua ja itse kohtu parsittua kiinni. Jälkikäteen sain tietää, että istukka oli tässä raskaudessa kasvanut poikkeuksellisen suureksi ja oli ollut 25% isompi kuin vauva itse. Sen myötä myös kohtu oli levinnyt poikkeuksellisen suureksi ja tämä oli tehnyt kohdun seinämästä ohuen, niin ohuen, että sen ompeleminen oli ollut vaikeaa ja seinämät olivat aluksi vain repeilleet kun niitä yritettiin sulkea.

Siitä, että vauva oli ulostanut lapsiveteen, ei kukaan kertonut, vaan näin sen synnytyskertomuksen kirjauksista. Kukaan ei myöskään kertonut, että napanuora oli ollut kertaalleen vauvan kaulan ympäri ja siinä oli ollut solmu. Ulosauton yhteydessä, kun lapsi oli siis otettu kohdusta ulos, napanuora oli revennyt solmukohdasta, johon oli tullut pulppuava haava. Lapsi olikin ollut väriltään vähän huono maailmaan tullessaan ja saanut vain 8 pistettä, mutta jo minuutissa väri oli muuttunut normaaliksi ja tytön pisteiksi tuli täydet kympit kaikesta. Mitään apuja hän ei tarvinnut vatsasta ulos pääsyn jälkeen. Sen sijaan äiti kyllä tarvitsi, sillä suuri istukka jätti suuren haavauman jälkeensä eikä isoksi levinnyt kohtu halunnut lähteä supistumaan, joten senpä takia minuun tungettiin sitä oksitosiinia että cytotekkia, joiden jälkeen kohtu vihdoin alkoi toimia kuten pitikin.

Erikoislääkärin poistuttua paikalta alkuperäinen leikkaava lääkäri jäi vielä sulkemaan haavani. Tässä vaiheessa kipu oli onneksi kaikonnut, ja vaikka pystyin tuskin puhumaan vapinan ja hampaiden kalinan läpi, olin sen verran paremmassa kunnossa, että isä ja vauva lähtivät kätilön kanssa mittauksiin. En laittanut vastaan, sillä halusin ajatella, että nyt kaikki oli jo kunnossa, kun kerran erikoislääkärikin päätti poistua paikalta. Mutta kylläpä oli surkea ja yksinäinen olo, täristessäni siinä kuin jossain sairaskohtauksen sätkyissä. Eikä puolisoa tosiaan päästetä takaisin saliin enää kun loppuviimeistelyt tehdään, joten lojuin sitten vaitonaisena pöydällä ja yritin hymyillä kaikille hoitajille ja lääkärille, jotka vuorollaan kävivät onnittelemassa perheenlisäyksestä.

Leikkaava lääkäri kertasi vielä pikaisesti missä ongelma pääpiirteittäin oli ollut, eli että kolme suonta jäi vuotamaan, kohtu ei lähtenyt supistumaan ja oli poikkeuksellisen iso, kuten myös istukka oli ollut suuri ja jättänyt jälkeensä ison vuotavan haavan. Mutta että nyt oli kaikki ommeltu kiinni ja verenmenetys jäi vähän alle kahteen litraan, johon veriplasmaa minulle tiputettiinkin jo leikkauksen aikana. Että nyt näytti hyvältä. Paitsi se minun vapinani, jonka todellinen laajuus taisi lääkärille paljastua vasta kun hän tuli sermin toiselle puolelle, sillä sätkin siinä pöydällä kuin juuri pyydystetty kala. Kätilön kanssa sitten totesivat, että tämä ei ollutkaan spinaalipuudutuksen aiheuttamaan tärinää, joksi sitä oli epäilty ja johon lääke olisi auttanut, vaan cytotekin sivuoire.

Heräämöön siirtymiseni viivästyi lääkärin lähdettyä sitten vielä jonkin aikaa, kun kätilöt yrittivät kiinnittää pico laitetta leikkaushaavan päälle. Alipaineimuhoitolaite eli pico minulla oli viimeksikin haavan päällä ollut ja se toimi silloin oikein hyvin, mutta tällä kertaa tarralappujen asentaminen ei vain ottanut onnistuakseen. Kätilöt kiroilivat tilannetta yhdessä, turhautuen jo aikamoisesti, ennen kuin tuli hälytys, että sali pitää saada tyhjäksi mahdollista hätäsektiota varten, sillä jossain synnytyssalissa sikiön sydänäänet olivat romahtaneet. Niinpä minua päätettiin lähteä kärräämään heräämöön ennen kuin pico laite oli ehditty saada kunnolla kiinni.

Olin huojentunut, että pääsin pois salista, mutta heräämön kätilö puolestaan oli repiä pelihousunsa, kun minut tuotiin hänelle ja hänen perehdytettävälle oppilaalleen hoitoon ennen kuin leikkaussalin viimeistelyt oli tehty loppuun. Niinpä seurasi vähän lisää kiroilua pico laitteen ääressä, nyt eri kätilön toimesta, joka alkutervehdyksekseen haukkui kollegoitaan kansaan, kun tällä tavalla tuotiin potilas paikalle ennen kuin omat työt oli hoidettu. Hän myös ihmetteli, että miten en pystynyt liikuttamaan jalkojani lainkaan, että yleensä tässä vaiheessa varpaat kyllä liikkuivat jo leikkauksen jälkeen. Kerroin hampaat toisiinsa kalisten, että johtui varmaan siitä, että selkäydinpuudutetta oli lopulta annettu kolmeen kertaan. Sen jälkeen kätilö menikin vähän tarkemmin tutustumaan leikkauksen kulkuun.

Heräämössä minut onneksi peiteltiin todella lämpimästi, tai no, sen jälkeen, kun pico laite oli tuplateipattu ja saatu toimimaan, sen taistelun sain vielä palella. Viereeni laitettiin myös jokin puhallin, jonka lämpöisessä tuulessa vapinani alkoi hieman hellittämään ja kun pikkuhiljaa rentouduin myös henkinen oloni alkoi kohenemaan. Parhain helpotus tuli tietysti siitä, kun Mr. Scot saapui kätilön ohjaamana luokseni, kantaen edelleen ihokontaktissa pientä tytärtämme. Kaipasinkin jo lasta syliini ja pyysin melkein heti vauvan itselleni, mitä en olisi uskaltanut tehdä, jossei se hemmetinmoinen vapina olisi lähtenyt niin nopeasti laantumaan lämpöpeitteiden saattelemana. Pääsimme myös vihdoin miehen kanssa kunnolla katsekontaktiin ja ottamaan toisiamme kädestä kiinni. Vähän kuin olisimme monta tuntia olleet hukassa.

Kummallekaan ei jäänyt hyvä mieli sektiosta. Huoneessa leijunut paniikinomainen tunnelma jäi painamaan mieltä. Miehelle jäi olo, että hän oli vain odottanut ja tuijottanut hyödyttömänä sivusta, kun minulla oli hengenlähtö lähellä. Minulle jäi olo, että olin jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, mitä oikeasti tapahtui, kuinka vaarallinen tilanne oli ollut. Mietin siinä leikkauksen aikana monta kertaa, että olenko nyt kuolemassa? Ja että jos olen, niin miksei minusta tunnu siltä? Jälkikäteen, kun puhuin kokemuksesta eri lääkärin kanssa, hän vakuutteli, ettei tilanne ollut edes ollut niin kaoottinen tai minulla niin iso hätä, kuin miltä se oli meistä tuntunut. Että tässä tapauksessa kommunikaatio meille päin oli falskannut pahasti ja epätietoisuus oli sitten lisännyt meidän pelkojamme turhaan, kun tilanne oli kuitenkin ollut koko ajan hallinnassa.

Heräämössä saimme edes toisillemme jaettua kokemaamme pelkoa ja ahdistusta, mutta ongelmat eivät minun osaltani valitettavasti siihen loppuneet. Onneksi tyttäremme syntyi terveenä ja hyvinvoivana, eikä hänen voinnistaan tarvinnut huolia, sillä minun jaksamiseni kanssa oli ihan tarpeeksi tekemistä. Kun puudutus alkoi hävitä, alkoi sen tilalle tulla tietysti kipua. Minulla ei ollut sitä pitkäkestoista morfiinia alla, joten heräämön kätilöt, oppilas ja opettaja, sitten pähkäilivät pitkään ja hartaasti mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Ensin annettiin kipupiikkiä suoraan lihakseen ja kun se ei riittänyt yltyviin kipuihini niin sitten haettiin jo anestesialääkärin konsultaatiota ja alettiin tunkea tavaraa suoneen. Tuo aika, jonka perehdyttävä kätilö sai sekoilla tietokoneen kanssa ja harjoitella potilaan hoitamista, kun jälkisupistukset kiduttivat minua sisältä päin, ei jäänyt kovin valoisana mieleen. Vasta kolmannella lääkintäkerralla homma saatiin sen verran kasaan, että pääsimme osastolle heräämöstä.

Mr. Scot ei ollut malttanut koko päivänä väistyä rinnaltani kuin pakon sanelemana, joten hänkään ei ollut syönyt mitään siinä vaiheessa, kun meidät kärrättiin synnyttäneiden osastolle omaan huoneeseemme. Onneksi olimme juuri päivällisaikaan paikalla, eli vauvamme syntymästä oli jo yli kuusi tuntia, kun vihdoin pääsimme omaan rauhaamme ja ruokapöytään. Kätilö naureskeli, että oli hyvä merkki, että ruoka maistuu, että sitten ei varmaan minuun satu. Se ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa ja kipuni, jotka eivät kunnolla olleet kadonneetkaan, palasivat kyllä vauhdilla. Onneksi ehdin syödä ennen kuin ne alkoivat taas lähteä hanskasta. Olimme nopeasti taas siinä tilanteessa, etten kyennyt keskittymään vauvaan, joka pysyi isänsä hoidettavana ja jolle tuotiin luovutettua äidinmaitoa.

Kätilö raportoi tilani eteenpäin ja minua kävi lääkäri tunnustelemassa ja katsomassa. Kohdun painelu sattui niin, että huusin. Mitään huolestuttavaa ei kuitenkaan löydetty ja kuulemma kohtutulehdus tai infektio ei aiheuttaisi näin nopeaa reaktiota. Syylliseksi arvioitiin jälkisupistuksia. Sain lääkettä, joka ei riittänyt. Monta tuntia vaadin koko ajan lisää lääkkeitä, mutta sympaattinen iltavuoro ehti vaihtua yövuoroksi ja meille osui virolainen kätilö, joka ei oikein ymmärtänyt kaikkea mitä hänelle sanoin ja toiseksi väitti, että minun nyt on vain pärjättävä. Kun soitin kelloa taas kuinka monetta kertaa, että tilanne ei nyt helpota ja minä haluan lisää lääkkeitä, niin kätilö ilmoitti iloisesti, että hän sai lääkäriltä luvan antaa minulle buranaa.

Pillahdin itkuun, kello oli lähemmäs kaksi yöllä. Olin niin vihainen, etten pystynyt edes puhumaan kätilölle, joka tyrkytti minulle panadol-burana komboa ja sanoi, että odotetaan nyt tunti vielä, että jos nämä nyt kuitenkin auttaisivat, vaikka opiaattipohjainen aikaisempi lääke tai suonensisäinen lääke eivät kumpikaan olleet auttaneet. ”En voi nyt mitään muuta tehdä.” Hän sanoi käsiään levitellen kyyneleilleni, mutta käänsin vain pääni pois enkä vastannut. Söin lääkkeet ja päästelin jotain vihaisia kirosanoja, minkä aikana kätilö sitten poistui paikalta.

Puoli tuntia myöhemmin, edelleen itkien, painon taas kelloa ja aioin vaatia kätilön vaihtamista, lääkäriä paikalle, ihan mitä vaan. Se ei kuitenkaan ollut kätilö, joka tuli ovesta koputellen sisään vastaamaan kutsuuni, vaan paikalle oli jo onneksi pyydetty gynekologi, jolla oli ultralaite mukana. Vatsan ultraaminen niissä kivuissa oli ihan hirveää, mutta itkeskellen ja irvistellen sinnittelin tutkimuksen läpi. Vatsasta ei löytynyt mitään epäilyttävää, ei ollut vuotoja eikä nesteitä väärissä paikoissa, kohtu oli supistunut ja hyvän näköinen. Päällisin puolin siis kaikki oli erinomaisesti, minulla vain oli helvetilliset kivut. Varmuuden vuoksi otettiin myös verikokeita, mutta lääkärin alustava tuomio oli, että kipujeni taustalla oli se oksitosiini, josta oli jäänyt supistukset päälle. Ja siltähän se tuntui, samalta kipuhelvetiltä, jota käynnistyksessä oli ollut 2018.

Lääkäri määräsi tuplasti isomman annoksen oxynorm opioidia ja vihdoin kivut hävisivät. Sivuoireena hikoilin kuin pieni sika ja pääni oli aivan sekaisin, mutta sain nukuttua horkkaista opioidi unta nelisen tuntia. Kaiken tämän ajan Mr. Scot hoiti lähes 100% vauvamme ja vielä seuraavan aamun ja aamupäivän, kun kiskoin oxynorm kapseleita kuin karkkeja. Ja sitten, onneksi, ne helvetilliset, epäluonnolliset kivut olivat poissa ja todellinen toipuminen sektiosta pääsi alkamaan. Samoin todellinen tutustuminen tyttäreeni alkoi vihdoin, toisena päivänä hänen syntymästään. Pääsin ylös sängystä vasta 20 tuntia sektion jälkeen. Virtsakatetri otettiin pois melkein 24 tuntia sektion jälkeen. Tippa otettiin pois kädestä vasta 36 tuntia sektion jälkeen. Mutta pikkuhiljaa olo alkoi kohentua, ja sitten se lähtikin onneksi harppauksin eteenpäin.

Kolmantena päivänä sairaalassa pärjäsin ihan hyvin sillä burana-panadol yhdistelmällä, kävin suihkussa, kävelin lastenlääkärin huoneeseen. Leikkauspäivää seuranneena yönä ajattelin, että elämäni oli tuhottu ja en ikinä selviäisi niistä kivuista, mutta 48 tuntia myöhemmin halusin jo lähteä kotiin. Ehkä myös osittain siksi, että halusin paeta sairaalasta, mutta pääasiassa siksi, että oloni parani niin nopeasti. Kokemuksena tämä sektio oli kuitenkin hemmetin paljon huonompi, kuin edeltäjänsä kaksi ja puoli vuotta sitten. Ei se toipuminen ollut silloinkaan ihan aluksi mitenkään ruusuisesti mennyt, mutta nyt jäi jotenkin todella paha mieli kokemuksesta. Kipuni ja oloni olivat olleet liian lähellä aikaisempaa, traumaattista synnytystä ja minulle varattiinkin heti ylimääräinen keskusteluaika uuden kokemuksen purkamiseksi. Lisäksi tosiaan kirurgi ja kätilö kävivät tapahtumia kanssani läpi jo sairaalassa ennen kuin sain kotiutua.

Mutta tämä blogi alkaa olla jo niin pitkä, että loput alkutaipaleestamme kerron teille myöhemmin!