98. Paluu takaisin

Voi hyvänen aika, minne kokonainen vuosi on kadonnut?! Viime elokuussa ajattelin, että pidän ”pienen tauon” tästä blogista, vähän kuin äitiysloman. Oli omia terveysongelmia, vauva, joka ei nukkunut, pojan terveysongelmat ja kädet aivan liian täynnä. Simsalabim hypätään tähän päivään. Tämän viikon sunnuntaina vietämme Isabelin ensimmäisiä synttärijuhlia! Hän on vuoden ikäinen alle viikon päästä! Enkä minä ole kirjoittanut blogia yli puoleen vuoteen. Haha, hupsista…

Päädyin tähän koneen äärelle tänään, kun sormeni syyhysivät kirjoittamaan jotain, mutta inspiraatio ei vain millään kohdentunut kumpaankaan kahdesta käsikirjoituksesta, joita olen rustaillut, eikä kumpaankaan novelleista, joita olen kirjoittanut. Miksi niin monta päällekkäistä projektia? Koska sellainen kirjoittaja minä vain olen. Aivoni harhailevat ideasta ja maailmasta toiseen. Pääkoppani pursuaa tarinoita, jotka vaativat ulospääsyä ja aina kun tulee joku kuoppa matkassa yhden tekstin kanssa huomaan loikkaavani toiseen, sen sijaan, että työskentelisin ongelman yli. Välillä onnistun pakottamaan itseni rakentamaan sen sillan yli kuohuvan veden, mutta useammin löydän itseni uuden, kiiltävän, helpon kirjoituksen parista.

Viime vuonna lähetin yhden novelleistani (jonka jopa sain kirjoitettua valmiiksi) kustantamoihin ja jokainen niistä ilmoitti, että ei kiitos. Tämän jälkeen päätin vaihtaa kirjoituskieleksi englannin. Fantasia tai scifi eivät ole genrejä, joita on helppo saada myytyä suomalaisille kustantajille, joten aion nyt yrittää kansainvälisille markkinoille. No sen päätöksen myötä jouduin kohtaamaan faktan siitä, että ulkomailla tarvitaan agentti. Ei se sinänsä haittaa, toivon saavani kirjallisuus agentin, joka kauppaisi niin novellejani kuin käsikirjoituksiani. Muistatte varmaan, että yhden käsikirjoituksenkin ja tv-sarja pilotin pistin tuotantoyhtiöille tarjoukseen viime vuonna eikä sitäkään kukaan ottanut.

Kamalan lannistavaa! Mutta siitä huolimatta olen jatkanut kirjoittamista aina kun pystyn. Se vain on yksinkertaisesti se ainoa asia tässä elämässä mitä minä HALUAN tehdä. Niinpä aloin siis etsimään agenttia ja lähetin englanninkielisen käsikirjoituksen, jota olen itseasiassa kirjoittanut viimeiset kohta 3 vuotta (kaiken muun lomassa) suomalaisille että pohjoismaisille agentuureille. Neljästä ulkomaalaisesta odottelen vielä vastausta, suomalaiset lafkat kirjoitukseni jo torppasivat – paitsi yksi, hetkellisesti. Pääsin muutaman kerran tapaamiseen erään agentin kanssa, joka alkuinnostuksen jälkeen ilmoitti ”kiitos, ei kiitos”. Niin lähellä! Että harmittaa!

Kirjoittajan uran luominen on jotain aivan kammottavan vaikeaa. Se, että tulee jatkuvasti torjutuksi, riipaisee todella syvältä. Nytkin sain hyvää palautetta ja kehuja, mutta silti ovi vedettiin naaman edestä kiinni. Olen taas aloituspisteessä ja sehän se vasta masentaakin, kun tuntuu, ettei tästä ikinä tule mitään! Parikymmentä vuotta olen haaveillut siitä päivästä, että joku jossain vihdoin tunnistaa kirjoittajan taitoni, rakastaa tarinoitani ja ottaa minut siivelleen. Oh well, on tässä puolet elämästä vielä edessä (sormet ristissä). Ja koska en vastoinkäymisistä huolimatta näköjään osaa lopettaa kirjoittamista niin ei auta muu kuin jatkaa yrittämistä.

(blogi jatkuu kuvan jälkeen)

Palasin äitiyslomalta tasaisen tappavaan toimistotyöhön siksi aikaa, että Mr. Scot oli isyyslomalla. Taloutemme ei olisi pysynyt pystyssä pelkällä kelan maksamalla vanhempainrahalla, joten minä en voinut ottaa hyppyä tuntemattomaan ja ryhtyä hakemaan media-alalta ominaisempaa duunia. En ennen kuin nyt! Miss Mirum nimittäin aloitti tarhassa pari viikkoa sitten ja isukki palasi töihin, joten nyt kun meillä molemmilla normi palkka pyörii ja lapset ovat päivähoidossa voin ryhtyä suuntaamaan katseeni ura asioihin. Mutta minun uraani kiinnostavampi asia (varsinkin kun edellä mainittu ei juuri nyt etene mihinkään suuntaan) on teidän mielestänne varmasti tuo nuorimmaisemme.

Miss Mirumin vauvavuosi oli rankka. Sitä toki osasimme odottaa, hän kun on jo neljäs lapsi kuitenkin, joten mikään tässä ei enää tule yllätyksenä. Vähän elättelin toiveita, että pikkusisko olisi sattunut olemaan samanlainen kuin Miss April, ainoa ”helppo” vauva, joka meille on siunaantunut. Vaan ei. Ensin imettäminen epäonnistui, neiti totaali kieltäytyi rinnasta, ja mitkään imetystukiohjeet eivät toimineet. Kahden kuukauden imetystaival oli pelkkää taistelua ja päättyi karvaaseen tappioon, joka sai minut potemaan todellista ”paska mutsi” syndroomaa. Kuvittelin, että kyllä minä tämän osaan, olinhan imettänyt edellisiä lapsia sen 4-6kk per muksu. Ei näköjään. Onneksi se pulloruokittu lapsikin ihan hyvän alun elämälleen saa, ja asia on ollut pakko vain hyväksyä.

Uniongelmat ovat osoittautuneet kaikkein haastavimmaksi osaksi taivaltamme. Ensin herättiin 3 tunnin välein joka yö, sitten 2 tunnin välein, tunnin välein ja sitten tuli pätkä, kun Miss Mirun heräsi 20 minuutin välein koko helvetin yön läpensä. Se oli kyllä jo sellaista kidutusta, että tuli elävästi mieleen Miss Wiennan vauvavuosi, jolloin aloin kärsimään insomniasta, synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja koko elämä veti sellaista alamäkeä, että oksat pois. Haimme apua neuvolasta ja yritimme unikoulua, mutta koska syksy, niin kaikki lapset olivat vuorotellen kipeänä, eikä unikoulua voi toteuttaa kipeänä. Jokainen sairastuminen tarkoitti myös, että kaikki edistys mitä oli ollut, katosi ja pudottiin aloituspisteeseen.

Epäilin, että Miss Mirumin uniongelmat voisivat johtua raudanpuutteesta (koska hän kärsii motorisesta levottomuudesta, levottomista jaloista ja yöheräilyille ei ollut mitään selkeää syytä), ja neuvola suostuikin verikokeisiin, mutta koska neidin hemoglobiini oli sallitun rajoissa niin matalahkoa ferritiiniä ei alettu hoitamaan (kyseessä ei siis ole anemia, vaan korkeintaan lievä raudanpuutos). Seuraavaksi tulivat ensimmäiset hampaat ja niiden aiheuttamien kipujen takia yövalvominen ja noh, uniongelmat sen kuin jatkuvat ja jatkuvat. Tälläkään hetkellä ei ole yhtään yötä, jolloin ei tarvitsisi herätä Miss Mirumin itkuun. Joskus harvoin se on vain herätys on kahdesti yössä, yleensä se on sen 6-8 kertaa. Nyt kun olemme Mr. Scotin kanssa molemmat töissä tämä syö meidän jaksamistamme aikamoisesti.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Aluksi Miss Mirum nukkui kehdossa ja yöllä heräillessä siirtyi jossain vaiheessa aina perhepetiin minun ja miehen väliin. En oikein enää muista missä välissä meidän viereemme siirtyminen alkoi vähentyä, mutta teimme sitä tietoisesti, sillä minä olen herkkä nukkuja ja pikkuneiti taas kauhea pyörijä (levottomuus edelleen kielisi siitä raudanpuutteesta). Hän myös tuppasi repimään isää parrasta ja rintakarvoista, minua hiuksista, ja potki sekä huitoi meitä molempia. Eipä siinä siis kauheasti vanhemmat saaneet unta, joten oli vain järkevämpää pitää lasta omassa sängyssä. Pinnasängyssä hän nukkuukin nykyään meidän kanssamme samassa huoneessa, viereen hänet otan vasta aamulla, jos neiti herää ennen kello viittä, kuten hän usein tekeekin, ja sitten viimeiset puoli tuntia hän nukkuu sylissäni.

Kohta alkaisi olla se hetki, kun meidän pitäisi siirtää Miss Mirum pois huoneestamme, mutta koska rivitaloasunnossamme on liian vähän huoneita, että kaikki saisivat omansa, niin siirto olisi sitten veljen kanssa samaan huoneeseen. Enkä minä vielä henno siirtää pikkusiskoa Mr. Berlinin kanssa samaan, kun sittenhän hän pitää myös poikaa hereillä kaiket yöt! Veljen nukkuminen on muutenkin alkanut mennä paremmaksi vasta kolmen ikävuoden jälkeen (aivan kuten Miss Wiennalla) ja nyt kun Mr. Berlin vihdoin nukkuu kokonaisia öitä (ainakin 80%) en millään haluaisi rikkoa hänen unirytmiään vauvan kitinöillä. Sitä paitsi pojan terveyshuolet eivät ole minnekään kadonneet.

Mr. Berlin tarvitsee unta toipuakseen jatkuvista nenäverenvuodoistaan. Hänelle on syksyn ja talven aikana tehty jo kaksi operaatiota nukutuksessa. Ensimmäisessä, suunnitellussa tähystyksessä yritettiin selvittää, onko lapsella jotain rakenteellisia vikoja, kasvaimia tai muuta vastaavaa, mikä selittäisi jatkuvat verenvuodot. Mitään sellaista ei löytynyt ja kaikki vuotokohdat nenäonteloissa poltettiin kiinni. No verenvuodot eivät siitä huolimatta ole loppuneet ja soitimme jo kertaalleen ambulanssinkin, kun verta eräs iltapäivä valui tuntitolkulla eikä mikään sitä tyrehdyttänyt. Mr. Berlin operoitiin päivystyksellisesti (aikamoisen vääntämisen jälkeen), jotta saatiin taas poltettua suonet kiinni. Ensi viikolla meillä on nenä-, korva-, nieluklinikan ylilääkärin kanssa tapaaminen, jossa selvitetään mitä ihmettä tälle voisi tehdä.

Joten, rautalääkityksestä ja verenvuotolääkityksestä huolimatta Mr. Berlin kärsii edelleen anemian ja raudanpuutteen oireista. Hän tarvitsee lepoa, eikä pikkusiskoa voi vain lykätä hänen kanssaan samaan huoneeseen. Poika parka sai myös enterorokon todella pahana loppusyksystä ja hirveät rakot jalkoihin ja käsiin, jotka sitten repeilivät ja puhkeilivat, sitä seurasi norovirus jouluna ja seuraavana streptokokki. Lisäksi anemia aiheuttaa hänelle atooppisen ihottuman, mikä saa sormenpäät halkeilemaan ja haavautumaan, sen lisäksi, että tulee varsinainen ihottuma pitkin jalkoja ja käsiä. Meillä on kaiken maailman rasvat ja voiteet käytössä, nenäsumutteiden, ilmankosteuttajien sun muun lisäksi. Puheterapia jatkuu myös edelleen, sillä pitkäaikainen raudanpuute jarruttaa kehitystä silläkin saralla, tosin nyt kun lääkitys on olemassa, tässä osuudessa on sentään otettu suuria harppauksia eteenpäin!

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Omat terveysongelmani ovat kulkeneet näiden lasten tuomien ongelmien rinnalla. Se hormonikierukka, joka minulle asetettiin, poistui omia aikojaan kohdusta. Vatsasta otettiin röntgenitkin, kun etsittiin, että minne helvettiin se hävisi. Minähän siis jatkoin veren valumista puoli vuotta synnytyksestä. Puoli vuotta. Yhtään liioittelematta. Verta joka päivä. Hoh hoijaa. Mitään vikaa ei kyllä löydy yhtään enempää kuin sitä kierukkaakaan. (Jahka kohtuni söi sen? Vaiko sylkäisi vain ulos?) Minut laitettiin kohdunpoiston jonoon, kun eivät lääkärit enää keksi mikä juttu tässä on, mutta ottamalla kohtu pois se ei enää vuoda (näin he siis järkeilivät). Ehkä kohtu siitä sitten säikähti ja vihdoin lopetti jatkuvan valumisen. Huraa! Elimistöni on palannut takaisin ”normi tilaan”.

No, eihän tämä ihan niin helppoa ole, kuukautiset kun tulevat edelleen, ja hurmaavasti 24-25. päivän välein, ja kestävät sen reilu viikon, niin verenvuodosta ei olla päästy eroon kokonaan. Rauta-arvot ovat missä lie pohjalla, mutta se ei lääkäreitä kiinnosta, kas kun minulle ilmoitettiin, että rautainfuusiota en saa (öö, siis vaikka olen menossa leikkaukseen ja minulla on suuri vuotoriski?) ja pakko olisi nyt syödä rautaa suun kautta, vaikka vatsani ei siedä sitä ollenkaan. HUSsin yleinen linja on, että infuusio on vain raskaana oleville, piste. Lääkäri myöskin ilmoitti, että minun pitää laihtua vähintään 10 kiloa ennen leikkausta (noin 5kk aikana). Olisi varmaan helpompi urheilla ja keskittyä laihduttamiseen, jos A. ei kärsisi raudanpuutteen aiheuttamasta väsymyksestä, hengästymisestä ja huimauksesta B. ei olisi kotona vauvaa, joka pitää hereillä kaikki yöt. Mutta näihin ongelmiin ei saa mitään apua, joten oh well.

Huvittavinta oli käydä ravintoterapeutilla hakemassa laihdutus vinkkejä ja hän sanoi minun syövän liian vähän. Syö lisää! Ihan tavallista ruokaa! Siinäpä se mahtava anti ravintoterapeutilta. Terveyskeskuslääkäri määräsi minulle sitten osempic diabetes lääkettä, sitä samaa mikä on nyt kaikkialla uutisissa jenkkien laihdutuslääkkeenä. Ainoa vaan, että lääkkeelle on niin kova kysyntä tämän boomin takia, että olen ollut yli 2kk apteekin jonossa enkä vieläkään ole saanut ko ruiskua (ensi viikolla pitäisi tulla, kerron teille sitten millaista sen ottaminen on). Palasin kyllä takaisin vanhan taistelulaji harrastukseni pariin jo syksyllä, toiveenani kasvattaa kuntoani ja saada jotain irtautumista arjesta, että pääkoppa pysyisi kasassa. Treeneihin pääsen kerran viikossa (niitä olisi kolmesti viikossa) kun ihana isäni hoitaa kaikki muksut parin tunnin ajan. Käymme treeneissä yhdessä Mr. Scotin kanssa, eli hoidamme samalla parisuhdetta (ei, emme mätki toisiamme tainnoksiin), muuten sille ei juuri ole aikaa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Mutta takaisin Miss Mirumiin! Hänestähän minun piti teille kertoilla, kun puoli vuotta olette olleet pimennossa. Aluksi pelkäsin, että vauvamme on kauhean vaisu ja hiljainen. Pikkutyttö oli alkuun sellainen tarkkaileva ja tasainen, ei ollenkaan samaa riehakasta ja itsepäistä kastia, kuin muu perhe. Olin tästä hyvin, hyvin huolissani, koska oletin lapsukaisen jäävän kaikkien jalkoihin hiljaisena hissukkana. Noh, neiti täytti puoli vuotta ja löysi yhtäkkiä äänensä. Tänä päivänä Miss Mirum on kaikkein äänekkäin perheenjäsenemme. Hän suorastaan karjuu. Eikä hän ujostele tippaakaan! Lyhyen vierastus pätkän jälkeen kuopuksestamme on kuoriutunut peloton neitokainen, joka menee minne vaan ja ilmaisee tahtonsa sellaisella vimmalla ja päättäväisyydellä, että olisin voinut luulla jonkun yhden yön aikana vaihtaneen vauvani toiseen, jossei hän näyttäisi edelleen täsmälleen samalta.

Hän ei myöskään nirsoile ruoan kanssa vaan on kuin tipun poikanen, joka odottaa suu auki, että sapuskaa tänne ja nyt. Jos hänellä olisi supervoima se olisi syöminen. Ihan sama onko vauvan ruokaa vai äidin lautaselta tai koirankarvoja lattialta taikka jopa kiviä päiväkodin kuramatolta – KAIKKEA voi syödä. Miss Mirum ehtikin kasvaa aika pullukaksi, kun ei lähtenyt liikkeelle aluksi millään, köllötteli vain selällään tai istui sylissä tyytyväisenä. Neuvolassa ahdisteltiin jatkuvasti fysioterapeutilla käymisestä, mutta kieltäydyimme siitä kerta toisensa jälkeen Mr. Scotin kanssa. Jos mitään opimme Mr. Berlinistä, niin sen, että kyllä se lapsi sitten itse lähtee liikkeelle, kun sen aika on. Uskomattoman paljon painetta neuvola kyllä laittaa vanhemmille, jos lapsi ei kehity täsmälleen kuten oppikirjassa on sanottu.

Toki Miss Mirum lähti liikkeelle myöhään, eikä hän vieläkään konttaa kunnolla, vaan vetää itseään käsillä eteenpäin estehyppääjä asennossa. Sellaista peppukiitoa tavallaan, mutta hirmuista vauhtia pingotaan eteenpäin tälläkin tyylillä. Seisominen ilman tukea ei tule vielä, koska neiti jatkuvasti varvastaa. Polvillaan tukea vasten ollaan sitten ihan mallikkaasti. Hienomotoriikka on myös hyvin kehittynyt, sillä pienimmätkin asiat saadaan näppärästi otteeseen, kuten äidin yksittäinen hius noukitaan hartialta ja sitten nykäistään. Kovaan ääneen myös raivotaan, jos jokin asia ei mene kuten haluttu, ja tämä lapsi osaa kyllä osoittaa mielipiteensä mitä moninaisimmin ääntein ja äänenpainoin, vaikkei vielä oikeita sanoja puhukaan. Hän saattaa myös suuttua meille vanhemmille tai sisaruksilleen, jos emme ymmärrä mitä hän halusi tapahtuvan ja antaa kaikkien kuulla kunniansa (nalkuttamisen jalo taito on jo nyt hallussa).

Erikoisinta on, että Miss Mirumista välittyy jotenkin super älykäs mielikuva. Hän on äärimmäisen tarkkaavainen ja hoksaa heti, miten jokin asia toimii, vaikkei esimerkiksi motoriikka riittäisi sitä käyttämään. Olen kuullut nyt jo useammasta suusta ihmettelyä, että ”onpa jotenkin todella älykäs vauva”. On vaikea osoittaa sormella mikä se on, mikä antaa sen fiiliksen, että tämä lapsi on terävä päästään, ja aluksi ajattelinkin vain katsovani häntä vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta kun muut ihmiset itse tulevat sanomaan minulle tätä samaa. Mr. Scot pyörittelee vähän väliä päätään lapsellemme, mutisten, että ”ihan kuin hän tajuaisi mitä tarkoitan” tilanteissa, joissa alle vuoden vanhan vauvan ei tosiaan pitäisi vielä mitään tajuta. Noh, aika näyttää onko Miss Mirum niin viisas kuin meistä tuntuu.

Tyytyväinen hän ainakin on. Aivan hämmästyttävän tyytyväinen, iloinen ja leppoisa. Hän leikkii paljon itsekseen, keksii omia juttuja ja viihdyttää itseään mielellään. Sen lisäksi hän kuitenkin osaa myös todella hienosti olla interaktiivinen sisarustensa kanssa, nauraa katketakseen heidän temppuiluilleen ja selvästi nauttii seurasta. Tarhassa hän myös ottaa kontaktia hoitajiin ja muihin lapsiin eleillä ja äänteillä, osallistuu ja on läsnä. Miss Mirumilla on selkeä läheisyyden tarve ja hän kikattelee ilahtuneena aina kun saa suukottelua, kiipeää syliin, jos tarvitsee huomiota ja kiehnää päällään kuin kissa, mikäli tarvitsee hellyyttä. Kun joku tulee kotiin hän nostaa aina kädet kohti tulijaa ja huutelee jotain tervehdykseksi, monesti myös kiskoo itsensä tulijan luokse ja sitten jalkojen juuressa nostaa taas kädet pystyyn (notice me senpai!).

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Pyytäessäkin Miss Mirum ymmärtää, että hänen halutaan tulevan luokse ja hän hilaakin itsensä kutsusta minne vain, luottavaisesti ja iloisesti hymyillen, kun saapuu perille. Suurimman osan ajasta hän on tuollainen suloinen, hurmaava neitokainen, joka on valmis aikalailla mihin vain. Kun muu perhe on lähdössä jonnekin tai alkaa tekemään jotain niin ”mukana” on Miss Mirumin motto. Poikkeuksena se, kun yrität saada hänet tekemään jotain, mitä hän ei halua tehdä (jos sellainen päätös on jostain syystä muodostunut). Tai hyvänen aika, pidät häntä väkisin paikoillaan! Ei, ei, kukaan ei väkisin laita tätä tyttöä tekemään yhtään mitään! Yhteystyöhalu loppuu kuin seinään, jos pidät käsistä kiinni ja syvältä sisältä nousee sellainen raivopää peto, että siinä on vanhemmilla pitelemistä. Lääkärireissulla korvien putsaus oli hikinen operaatio, kun neiti 11kk pisti vastaan kaikella tahdonvoimalla. Jopa lääkäri oli sangen otettu.

Eli ihan sukuunsa tulee tämäkin lapsi! Ei niin, että meidän sakissa mikään seinäruusu pärjäisikään. Oppiko hän vain talon tavoille? Vai onko tämä verenperintöä? Vaikea sanoa. Joka tapauksessa neidin kiinalainen horoskooppi ”tiikeri” osuu kuin nenä päähän. Niin ja länsimaalaisten horoskoopissa hän on oinas, että voisi senkin sanoa aika päteväksi (vai oletko koskaan saanut yhtään oinasta tekemään jotain, mitä he eivät halua?). Kaikkein suloisimmillaan Miss Mirum on hurmaavin lapsi, jonka ikinä olet tavannut, ja tuittupäisimmillään hän on raivoisin vauvaikäinen, jonka voit kuvitella. Ihanasti tässä on kohta vuoden aikana saanut tutustua uuden perheenjäsenemme luonteeseen. Tosin tiedän kyllä, että tästä meno vielä toisen vuoden aikana muuttuu ja sen ihan oikean ihmisen, keneksi Miss Mirum kasvaa, oppii tuntemaan vasta muutaman vuoden päästä.

Ehkä siitä kolmevuotiaasta eteenpäin lapset pysyvät luonteeltaan samanlaisina aina kouluikään asti, ennen kuin tulee seuraava muutos. Alakouluikäinen on sitten taas oma aikakautensa, ennen kuin teini-ikä iskee. Vielä ei siis pysty kovin selkeästi sanomaan kuka on tämä pieni ihminen, jota olen vuoden kasvattanut. Se kuitenkin on vanhemmuuden parhaimpia puolia, oppia tuntemaan omat lapsensa, seurata heidän kasvuaan, sitä miten he puhkeavat kukkaan, kehittyvät omiksi itsekseen. Ensimmäinen vuosi on monelta osalta vain suurta kärsimystä vanhemmalle, jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Palkinto uurastuksesta tulee sitten pikkuhiljaa myöhemmin. Odotankin suurenna innolla tulevia vuosia Miss Mirumin kanssa!