100. Palmusunnuntai

 

Radiosta oli soinut peräkkäin jo kolme hyvää kappaletta ja huomasin jammailevani viimeisimmän rallatuksen tahdissa, kun ajoin maanantai aamuna kohti työpaikkaa. Olin vartin etuajassa suunnitelmastani ja kuten joka maanantai ruuhka alkoi muutenkin tavallista myöhemmin, joten pääsin risteilemään kaistalta toiselle ja purjehtimaan ohi muiden autojen ilman minkäänlaista päänvaivaa. Ei minulla tosin mikään kiire ollut, kaasujalka vaan painoi reippaammin hyvän musiikin tahdissa ja huomasin hymyileväni, kun lauloin kertsin mukana.

Miksi joku on niin hävyttömästi hyvällä tuulella heti maanantai aamuna, ja vielä etuajassa, vaikka on neljän lapsen äiti? Koska vihdoin olen taas terve! Onpa ollut muuten sangen kurja viime viikko. Sunnuntaina yli viikko sitten heräsin jo aamuyöllä siihen, että nyt ei ole kaikki kuten pitäisi. Siitä alkoi sitten seitsemän päivää kestänyt kärsimys jonkin hemmetinmoisen viruksen kourissa. Tajusin vasta taudin loppupuolella, että oireet olivat aivan samat, kuin koronassa, jonka podin reilu vuosi sitten. Tein reippaasti testinkin, johon tuli positiivinen viiva, ja muutama ylimääräinen viiva sen lisäksi. Heitin viallisen testin roskiin ja tein pari lisää, mutta ne olivat negatiivisia. Joten ehkä se ei sitten kuitenkaan ollut ’ronaa’?

Joka tapauksessa olin ihan vuodepotilas, yskin kaikki yöt pystymättä nukkumaan, aluksi menetin ääneni kokonaan, kurkku oli kutiseva ja kipeä, yskiminen aiheutti hengenahdistusta ja kuumettakin oli ensimmäiset kolme päivää. Kuumeen väistyttyä tuli tilalle sellainen räkämäärä, että nenäni iho meni ihan ruvelle jatkuvasta niistämisestä. En ole ollut yhtä kipeä sitten sen viimevuotisen koronan ja viikon sairasloma töistä tuli todellakin tarpeeseen. Olin jopa hiukan epätoivoinen, kun aluksi tuntui, että en vain millään lähde paranemaan. Siksipä siis tällainen normi maanantai tuntui aivan ihanalta, kun ylipäätään pystyin menemään töihin!

Onneksi oloni parani jo eiliseksi niin paljon, että pystyin käymään äänestämässä että lasten kanssa virpomassa. Sattui vielä aivan ihana sääkin, kun aurinko porotti siniseltä taivaalta, ja jos olikin vähän kylmää että tuulista, niin kaunista. Emme ole vielä ehtineet mitenkään valmistautua pääsiäistä varten, ei ole istutettu raeruohoa ajoissa tai kaivettu esiin pääsiäsliinoja. Olen ollut niin rikki ”mikälie viruksesta”, että isä on saanut hoitaa lapset, koirat ja kämpän aamusta iltaa. Mr. Scot olikin suunnattoman huojentunut, kun sain nukuttua lauantai-sunnuntai välisen yön (sen mitä Miss Mirum ei minua herätellyt) ja nousin palmusunnuntaihin hyvillä mielin ja hyvällä voinnilla ylös.

Paranemiseni tulikin viimetingassa, sillä sunnuntai-iltaan mennessä aviomies oli kuumeessa ja yskässä. Oletan, että maailmankaikkeus vähän sääli meitä, eikä antanut meidän sairastua yhtä aikaa, koska en kyllä tiedä miten olisimme selvinneet lasten kanssa, jos olisimme molemmat olleet vuodepotilaina. Onneksi niin ei käynyt ja sunnuntaina aamulla ehdimme elää ”normia” sen pienen hetken lasten kanssa askarrellen ja ulkoillen. Elättelin toiveita, että Mr. Berlin olisi halunnut maalata pääsiäismunia ja tehdä virpomisoksia kanssani, mutta hän heitti mignonmunat lattialle ja isän sekä Miss Wiennan poimimiin pajunkissoihin hän ei suostunut koskemaankaan ollenkaan. Oh well, ehkä ensi vuonna… Enkä ollut tajunnut hankkia sormivärejä lisää, ne kun loppuivat viime askartelu kerralla, joten myöskään Miss Mirun ei voinut osallistua, sillä vesiväreillä siveltimen kanssa maalaaminen on vähän liikaa pyydetty yksivuotiaalta.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Onneksi isommat tytöt ovat ihan hirmuisen reippaita tekemään! Miss Wienna on toki jo niin iso, että alkaa olla taitavampi kuin äitinsä eikä juurikaan kaipaa edes ohjaamista, mutta olin yllättynyt, että myös Miss April toimi niin omatoimisesti maalaamisen että virpomisoksien kanssa! Maalaamiseen oli turha edes antaa vinkkejä ja ideoita, kun molemmat tytöt lähtivät välittömästi toteuttamaan omaa visiotaan. Virpomisoksien kanssa sai näyttää kerran, kuinka sulat saa kiinnitettyä ja sitten äidin oli parempi olla häiritsemättä keskittynyttä touhuilua. Isompien lasten kanssa on ihana tehdä kaikenlaista, kun kaikki ei ole väittelyä, tappelua, huutoa, suostuttelua, hermojen kiristelyä ja kyyneleitä.

Ja jos et yhtään ymmärrä mistä puhun niin sitten sinulla ei ole lapsia. Se harhakuva kuplan, että taaperon kanssa askarteleminen ei olisi mieluisaa, sotkuisaa ja kamalaa, että hän ei kaataisi maalia tai liimaa pitkin poikin, kilju ”minä itse” aina kun yrität auttaa, selittää tai näyttää, sohi saksilla minne sattuu, heitä glitteriä naamallesi tai itke kun piirsit tipulle vääränlaisen nokan, niin sen voit puhkaista saman tien. Kaikille korkeammille voimille kiitos, että päiväkodissa harjoitellaan askartelua niin paljon! Koska ihan suosiolla jätän kyllä kotona kaikki yritykset minimiin! Leivomme yhdessä suunnilleen kahdesti vuodessa (pipareita jouluna ja pullaa isänpäivänä), askartelemme vain pyhinä sekä juhlapäivinä ja muovailuvahojakaan ei saa käyttää kuin rajoitetusti.

Miksi näin? Koska minulla eivät hermot vain kestä! En kestä sitä sotkua ja kaaosta! Tottakai sitten joskus annan lasten luvalla sotkea, levitän lattialle isot paperirullat, riisun lasten vaatteet, annan pienille sormivärit käteen ja päästän pedot irti. Mutta joka kerta kun he saavat liimailla ja maalailla, leikellä ja muovailla, niin minun täytyy henkisesti olla valmistautunut siihen sotkun ja epäsiisteyden määrään. Olen aivan liian järjestelmällinen, ja joskus mietin kärsinkö OCD:stä, kun voitakaan ei voi purkista ottaa kuin tietyllä tavalla ja leivälle se pitää levittääkin oikeaoppisesti (minun tavallani). Pystyn kyllä tahtoessani päästämään irti pakkomielteestäni ”tämä pitää tehdä näin!”, mutta vain hetkellisesti. Tulen aivan liian stressaantuneeksi, jos asiat ympärilläni ovat jatkuvasti epäjärjestyksessä.

Toki mikään ei ole opettanut joustamaan tässä enemmän kuin lapset. Vanhemmuus pakottaa sinut jatkuvasti ulos omalta mukavuusalueeltasi ja toisinaan se on ihan hirveää. Monesti on vaikea hillitä omia reaktioitaan, kun lapset eivät vain yksinkertaisesti suostu tottelemaan, toisinaan ihan vain siksi, että eivät ymmärrä tai osaa vielä. Yritin esimerkiksi ensin pukea kaikki neljä lasta noidiksi, mutta Miss Mirum ei voinut sietää noitahattua eikä edes huivia päässään. Onneksi hän on jo neljäs lapseni, joten minulla oli plan B, plan C ja plan D kaikki takataskussa. On helpompi muokata omia suunnitelmiaan kuin yrittää pakottaa pieni lapsi omaan tahtoosi. Lopulta harmaa kissapipo sentään pysyi neidin päässä ja pääsimme lähtemään virpomis reissulle kolmen noidan (tai no kai Mr. Berlin on käytännössä velhon?) ja yhden pienen kissan kanssa.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

En tiedä onko täällä muita ”päästään vähän höperöitä”, jotka rakastavat kaikkia juhlapyhiä? Eikä varsinaisesti niiden uskonnollisen aspektin takia, vaan kaiken sen tradition! Teemavärit ja hahmot, kausiherkut ja koristeet! Pääsiäinen tulee niin sopivasti tähän kevään alkuun keltaisena piristysruiskeena pitkän talven jälkeen. On pörröisiä tipuja, söpöjä pupuja, kirjavia munia, valkoista, keltaista ja kirkkaan vihreää. Ja entä kaikki rahkat, pashat, suklaat ja karkit? Mämmiä ja kermaa pöytään, nam nam! Eikä ole edes pakko paistaa lammasta, pääsiäiseen ei ole vakiintunut mitään ehdotonta pääruokaa (toisin kuin jouluna), joten voi huvitella millä vain sunnuntai ”paistilla” josta sattuu eniten pitämään.

Kaiketi suurimmassa osassa kristillisiä pyhiä ”hartaus” on se, mitä pitäisi harrastaa. Itselläni nämä kaikki kuitenkin kallistuvat enemmänkin herkuttelun, hassuttelun, yhdessä olon ja nautinnon puolelle. Pääsiäinen on hyvä lähtölaukaus kaikille kevään ihanille kekkereille, sillä sitä seuraavat vappu ja äitienpäivä, joista ensimmäinen se vasta hulluttelua onkin! Niiden jälkeen kesän alkuun mahtuu monesti jonkun lakkiaiset, valmistujaiset tai häät, joiden jälkeen vietetäänkin jo juhannusta. Kevät ei voisi tulla yhtään liian aikaisin tänä vuonna, lumisen, kylmä ja pimeän talven jälkeen. Jos sitä tässä vielä pitkäänkin odotellaan niin onneksi meillä on reissu varattuna etelän lämpöön!

Mitä mitä, kysyt, että neljän lapsen kanssa etelään? Haha, jep. Siitäpä vasta hauskaa tuleekin! Stressitasoni on nyt jo huipussa kuin vain ajattelenkin asiaa. Perhelomat kun tuppaavat vanhemmille olevan tuplatyötä, mutta sentään lapsille kaikki reissut yleensä ovat ikimuistoisia ja rakkaita. Vaikka yritän kyllä pitää positiivisen asenteen matkamme suhteen. Voihan se olla, että kaikki menee paremmin kuin kauhukuvissani, hotellimme on kuitenkin all-inclusive eli ihan hirveästi ei ole pakko nähdä eforttia jos ei halua. Pyrimme jatkamaan aktiivista uintiharrastusta pienimpien kanssa kuukauden päästä olevaan reissuun asti, niin ehkä lapset eivät myöskään heti ole hukkumassa… Mitä minä lupailinkaan siitä positiivisuudesta?

Silloin kun meillä oli vain Miss Wienna kävimme Kanarialla hänen ollessaan 5,5-vuotias. Yhden lapsen kanssa reissu meni todella hyvin! Ja Miss April on nyt aikalailla saman ikäinen kuin isosiskonsa päästessään ensimmäiselle rantalomalle. Hetken mietimme, että olisimme lykänneet kaksi nuorimmaista hoitoon isovanhemmille matkan ajaksi, että olisimme menneet vain isojen tyttöjen kanssa, sillä eihän Mr. Berlin tule muistamaan matkasta juuri mitään, Miss Mirum nyt ei ainakaan. En tiedä olisivatko isovanhemmat edes olleet suostuteltavissa moiseen, mutta lopulta emme hennonneet jättää pieniä jälkeen. Siispä syteen tai saveen, lähdemme koko konkkaronkka!

Tässä vielä kuva vuoden 2017 matkastamme, ihan vain koska haluan takaisin noihin fiiliksiin.