Selasin kalenterini sivuja huolestuneena. Jokaisen päivän sarakkeessa oli kuulakärkikynällä kiireisesti sutaistuja merkintöjä. Myös lasten omissa sarakkeissa oli värikoodattuja muistutuksia kellonaikoineen.

”Milloin me pidämme Miss Mirumin synttärit?” Huikkasin miehelle toiseen huoneeseen, jossa hän leikki kahden nuorimman kanssa.

”Ennen tai jälkeen!” Mr. Scot huusi takaisin.

Kääntelin sivuja edes takaisin.

”Edellisenä viikonloppuna on serkun synttärit ja sun ammunta harjoitukset, jälkeisenä viikonloppuna on Miss Aprilin tarhakaverin synttärit, Mr. Berlinin jumppa, Miss Mirumin uimakoulu ja lupasimme lähteä mun siskon kanssa – ”

”Ai niin, ai niin! No ööö… Tiistaina?”

”Ei kukaan tule tiistaina ja silloin on Miss Wiennan kitaratunti!”

Raavin päätäni kuin jokin elokuvahahmo. Kalenteri oli jo kuukautta etukäteen aivan täynnä. Pelaamme tätä nykyään aikataulutus tetristä, jossa yritämme survoa erimittaisia tuntilaatikoita kunkin päivän lokeroon – ongelma vain on, että palikoita on enemmän kuin päivissä tilaa. Nytkin jotain oli otettava pois, jotta syntymäpäivät saatiin mahtumaan. Hetken aikaa olin tyytyväinen, ettei meidän tarvinnut uhrata kuin yksi vauvauinnin tunti ja yksi taistelulaji tunti, jotta saimme synttärit sunnuntaille. Tilasin kakun saman tien luotto leipuriltamme ja lähetin virtuaaliset kutsut vieraille, minkä jälkeen ajattelin iloisesti, että kaikki on hienosti hoidossa.

Vasta kun juhlapäivä alkoi lähestyä tajusin, että kalenteriin ei oltu jätetty yhtään palikkaa valmisteluille. Tajusin tämän istuessani kotimme kaaoksen keskellä, vauva sylissä, tarhaikäinen sälässäni kiipeilemässä, kun isä ja isommat tytöt olivat tallilla ratsastus hommissa. Kukahan siivoaisi koko kämpyysimme juhlakuntoon? Töiden, harrastusten ja velvollisuuksien jälkeen minulla ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi aikaa, ei vapaita käsiä. Ainoa ratkaisu oli kutsua paikalle lisää käsiä. Tuntui lähes porvarilliselta palkata joku siivoamaan omaa kotiasi! Olen joutunut turvautumaan tähän apuun nyt jo useamman kerran sen jälkeen, kun neljäs lapsukaisemme syntyi. Oikeastaan idea kylläkin syttyi jo viime vuonna, kun mursin jalkani ja olin kyvytön hoitamaan kotia. Sen yhden kerran, kun joku muu laittaa kaiken puts plank, sitä tajuaa, että hitto miten helppoa siisteys voikaan olla!

Jos vain on rahaa, siis. Ja sitä meillä ei kyllä puissa kasva. Muuten Mr. Scot palkkaisi erään ystävämme vakituiseksi siivoajaksemme hetkeäkään epäröimättä. Tällä hetkellä turvaudumme häneen ”suuressa hädässä” tai niin minä tätä itselleni perustelen. Ketään ei kuitenkaan voi kutsua kotiisi siivoamaan ilman, että siivoat ensin itse. Tiedätte mitä tarkoitan. Tavarat pitää laittaa edes suunnilleen paikoilleen, koska ei kukaan ulkopuolinen voi tietää minne pöydillä lojuvat laskut kuuluvat, mitkä olohuoneen lattian leluista ovat kenenkin lapsen ja mihin lastenhuoneen laatikkoon mikäkin pitäisi viedä, mitkä lastenvaatteet ovat kokoa liian pieniä ja mihin pahvilaatikkoon ne säilötään ja niin edespäin. Piti siis pyytää myös mummi paikalle, auttamaan järjestelyissä.

Miss Wienna ja Miss April osoittautuivat hurmaaviksi pikku apulaisiksi, kun saivat järjestellä jaetun huoneensa kaaosta isoäidin kanssa ja jaksoivat vielä avittaa veljen huoneen raivaamisessakin. Sen sijaan Mr. Berlin oli kuten tavanomaiset kolmevuotiaat, ja kulki sotkemassa sitä mukaan, kun muut siivosivat, ja minä tulin epätoivoisena perässä (samoin myös Miss Mirum, mutta hän auttoi enemmänkin veljeään kuin minua). Jonkin ihmeen kaupalla saimme yhden perjantai-illan aikana asunnon siihen kuntoon, että ystävämme pystyi lauantaina imuroimaan kaikki huoneet sekä pesemään lattiat, portaat ja kuuraamaan vessat sillä aikaa, kun me olimme siskonpoikani juhlissa ja talo tyhjillään. Juhlapäivän aamuna isäntä hoiti sitten lapset (ja yhdessä heidän kanssaan haki kakun sekä ilmapallot että kaupasta tarjottavat), kun minä ensin siivosin keittiön, sitten sotkin sen leipomalla suolaista ja makeaa piirakkaa, paistelin pasteijoita ja siivosin taas uudestaan.

Kamala duuni järjestää juhlat! Tuntuu myöskin jokseenkin järjettömältä nähdä niin paljon vaivaa, kun synttärisankari ei itse tule muistamaan yksvee bileistään yhtään mitään. Ehkä yksivuotisjuhlat ovatkin enemmän vanhempia varten? Juhlitaan sitä, että selvittiin vauvavuodesta ja päästiin yli ”imeväiskuolleisuus” riskeistä. Ja kun lapsi sitten on isompi voimme näyttää hänelle kuvia synttäreistä ”katso, tuossa kaivat nenää ja tuossa aloit parkumaan mummon sylissä”! No jos nyt ollaan ihan tosissaan, niin minusta syntymäpäivien viettäminen on hieno tapa, jolla osoitetaan kiitollisuutta elämän ihmeestä, arvostetaan yksilöä ja toivotaan hänelle monen monta vuotta lisää elämää. Vaikka juhlien järjestäminen on ehkä raskasta, niin en kadu pätkääkään, että osoitan niillä lapsilleni joka vuosi rakkauttani sekä sitä suunnatonta kiitollisuutta, jota tunnen heidän olemassaolostaan.

Ilahduin myös siitä, että tälläkin kertaa ihanat sukulaiset ja ystävät jaksoivat tulla paikalle viettämään tyttäremme juhlaa kanssamme. Pieni olohuoneemme oli taasen tupaten täynnä ihmisiä, joista kaikista välitän niin kovasti! Harmi vain, että synttärijuhlissa en pääse oikein koskaan keskustelemaan kenenkään kanssa! Aina kun aloitin keskustelun jonkun kanssa, niin joko Miss April ja Mr. Berlin tappelivat keskenään, tai sitten jompikumpi huusi täyttä kurkkua, kun joku vieraista leikki heidän lelullaan, tai jokin muu hoidettava asia ilmestyi minun tehtäväkseni. 5-3-vuotiaista oli enemmän vaivaa kuin päivänsankarista, mutta Miss Mirum onkin vähän poikkeuksellinen yksivuotias. Hän ei vierastanut ketään, viihtyi sylissä jos toisessa, leikki tyytyväisenä itsekseen vieraiden jaloissa ja ei ollut ollenkaan sellainen takiainen, kuin esimerkiksi Miss April saman ikäisenä.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Neitimme oli puettu siniruusuiseen mekkoon, jonka kävin saalistamassa outletista. En oikein tiedä vielä, mikä lapsen oma lempiväri on tai mistä hän pitää, joten valitsin jotain, mikä sopi hiusten- ja silmienväriin. Kakun tilauskin oli haastavaa, kun Miss Mirumilla ei ole lempi lelua tai muuta, mistä voisin ottaa inspiraatiota. Niinpä kakun teemaksi muodostui kevät. Maaliskuu pitäisi olla jo alkukevättä, vaikkei sitä ehkä uskoisi, kun katselee lumikinoksia ulkona. Tyttäremme on luonteeltaan yhtä säteilevän valoisa kuin kevätaurinko, joten sillä nyt kuitenkin mentiin. Ja saipa äiti myös huomata, että tuli kiehtoo tätä pientä oikein erityisesti, neiti nimittäin yritti napata kiinni sen ainokaisen kynttilänsä liekistä.

Hän olisikin onnistunut siinä, jos en olisi puhaltanut liekkiä sammuksiin refleksinomaisesti samalla sekunnilla kuin pieni käsi puristui nyrkkiin, ja nyt onnekkaasti tyhjän ilman ympärille. Yritimme yhdessä puhaltaa kynttilän uudestaan, mutta Miss Mirum hyökkäsi ihan samalla tavalla kohti tulta ja totesimme, että ehkä harjoitellaan tätä jossain toisessa yhteydessä. Neiti nykäisi sitten kynttilän käteensä ja suuttui kun ei saanut syödä sitä, vaan äiti ilkiö vei ryöstösaaliin suusta. Saimme sitten ensimmäiset krokotiilin kyyneleetkin synttäripäivälle (vaan emme onneksi palovammaa). Kohta kuitenkin maisteltiin porkkanakakkua jo paremmilla mielin ja vieraatkin pääsivät vihdoin apajille. Miss Mirum katseli hyörinää ja pyörinää yhtä kiinnostuneena kuin aina, eikä malttanut keskittyä ruokailuun, vaan tahtoi takaisin lattialle.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Ei siis ihme, että väsymys iski parin tunnin kuluttua juhlien alusta, jolloin neiti tarrautui äidin lahkeeseen ja huusi non-stop, kunnes sai maitoa. Maitokoomassa jäätiin sitten äidin syliin pötköttämään eikä Miss Mirum suostunut enää olemaan missään muualla kuin sylissä, tutti suussa, pää hartiaa vasten nuokkuen. Vieraat ottivat kiinni hienovaraisesta vinkistä ja lähtivätkin sitten kaikki melkein yksissä tuumin kotiin. Talo tyhjeni melkein yhtä nopeasti kuin se oli täyttynyt ja yhtäkkiä huomasimme istuvamme keskenämme, kuuden hengen perheenä, ruokapöydän ääressä, kaikki aivan uupuneina juhlista. Isä hoiti lasten iltapalan sillä aikaa, kun minä keräilin serveettejä, mukeja, lautasia ja kuppeja sieltä täältä ja siivosin – kolmannen kerran saman päivän aikana – keittiön. Ehkä yleinen uuvahtaminen oli osittain selitettävissä silläkin, että olimme tosiaan vasta edellispäivänä olleet lasten serkun juhlissa ja kahdet bileet peräkkäin taisivat viedä mehut joka iikasta.

Synttärisankari nukahti sillä aikaa, kun isommat sisarukset olivat kylvyssä, puoli tuntia ennen normaalia nukkuma-aikaa. Eikä isompiakaan lapsia tarvinnut kauheasti komentaa, että he suostuivat kömpimään sänkyihinsä. Meillä vanhemmilla oli paljon enemmän vaikeuksia nukahtaa, kävimme vieläkin ihan ylikierroksilla aktiivisen päivän jälkeen. Kuiskutellen pimeässä makuuhuoneessa kävimme hiljaa läpi tulevan viikon aikataulun, kuten meillä sunnuntaisin oli tapana. Lista kaikesta mitä pitäisi hoitaa oli taas käsivarren mittainen. Kysyin mieheltä pitäisikö meidän oikeasti yrittää karsia menoja vähän ja vain ”olla” välillä. Mutta emme kumpikaan keksineet mistä päästä alkaa vähentämään kalenterin täytettä.

Kaiketi näitä ei turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi. Enkä yhtään ihmettele, että moni parisuhde on todella kovilla sen ajan, kun lapset ovat ihan pieniä. Meidän ainoa pelastuksemme on varmaan se, että olemme tehneet vanhemmuudesta sen meidän ”yhteisen jutun”. Kun lapset ovat molemmilla se ykkösprioriteetti niin asiat sujuvat vähemmän kivuliaasti. Me myös muistamme kuulostella toisiltamme esimerkiksi tällaisten juhlien jälkeen, että ”miten jaksat” ja ”miten sinun mielestäsi sujui”, mikä antaa molemmille mahdollisuuden purkaa fiiliksiään rankkojen rupeamien jälkeen.

”Nyt kun ei enää oleta, että asiat menevät tietyllä tavalla, tästä on tullut helpompaa.” Mr. Scot totesi juhlista.

Ja niinhän se tosiaan on! Yksi tärkeimpiä opetuksia lasten kanssa elämisestä on ollut se, että ei kannata olettaa, että asiat menevät kuten sinä haluaisit ja olet suunnitellut. Asiat eivät koskaan mene niin. Lasten kanssa tulee aina jotain muuttujia. Joku kiukkuaa, joku heittää ruoat päälleen ja vaatteet pitää vaihtaa lennossa, tulee riitoja, itkua ja huutoa. Niin kauan, kun ei odota, että lapset käyttäytyvät nätisti ja kiltisti ja tekevät juuri niin kuin sanotaan, niin niin kauan ei tule karvaita pettymyksiä! On paljon helpompi olla vanhempi, jos voi ilahtua hyvästä käytöksestä kuin harmitella sitä, miten ei nyt mennyt niin kuin piti. ”Menee miten menee” on nykyään meidän motto. Ja mitä paremmin olemme valmistautuneet, sitä parempi lopputulos silti kuitenkin yleensä on.

Näin Miss Mirumin yksi veen kunniaksi laitan tähän loppuun vielä useampia kuia matkan varrelta. On aina hauska kerrata vähän taaksepäin ja jakaa joitain suloisimpia hetkiä lapsen kanssaan. Synttäripäivästä jäi paljon hyviä muistoja, kuten se miten valoisa, avoin ja peloton tyttäremme oli. Aika samanlainen hän tosin oli jo ihka ensimmäisissä juhlissaan, ristiäisissä. Miss Mirum hurmasi kaikki nauramalla papille, kun hänet kastettiin. Papilla ei pitänyt pokka, kun neitimme rupesi kikattamaan hänelle siunauksen aikana. Pään kasteleminen oli vallan hupaisaa neitimme mielestä ja kaikki juhlavieraatkin hykertelivät huvittuneena vauvan reaktiosta. Eikö sitä yleensä itketä ristiäisissä? Ei tämä lapsi, hän nauroi ja hymyili ja simmahti sitten tyytyväisenä syliin.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Miss Mirumin ensimmäinen kesä oli lämmin ja pääsimme tekemään hänen kanssaan paljon kaikenlaista! Suurimpia suosikkeja oli kotipihalle kasattu uima-allas. Pergolan alla terassilla oli mukava pulikoida kesähelteissä, varsinkin kun laitoimme pikkuista varten vain vähän vettä altaaseen, jottei sinne voinut upota. Miss Mirum ei tosin aluksi oikein tiennyt oliko tämä vesi nyt hänen juttunsa vai ei ja suhtautui sangen epäileväisesti ja varautuneesti uintihetkiin. Kesäiset lillumiset kuitenkin valmistelivat häntä niin hyvin, että kun syksyllä aloitimme vauvauinnin tyttömme sopeutui isoon altaaseen heti ja liikkuu vedessä kerta kerralta luonnollisemmin.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Ehkä kuopuksestamme on tullut niin avomielinen kaikkeen tekemiseen ja menemiseen osittain sen takia, että roudasimme häntä alusta asti mukana joka paikkaan. Olimmepa sitten Linnanmäellä riehumassa tai piknikillä Håkansbölen kartanolla, niin vauva kulki mukana matkassa. Vaunuissa tai kantorepussa, Miss Mirum viihtyi mukana, olipa reissumuoto mikä tahansa. Mökille mennessä pidempi automatkakin taittui suht kivuttomasti, selvisimme yhdellä ekstra pysähdyksellä joka kerta. Eikä ole väliä ollaanko oltu Sipoonkorvessa, Kuusijärvellä vai Slåtmossenin suojelualueella, kunhan saa olla mukana niin tämä neiti on tyytyväinen.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Vielä syksylläkin olimme paljon ulkona, missä nuori neitimme viihtyykin hyvin. Keinuminen oli aluksi kovin jännää, samoin liukumäessä laskeminen, mutta kumpikaan ei varsinaisesti pelottanut Miss Mirumia, toisin kuin vanhempia lapsiamme, joista kaikilla on ollut paljon enemmän opettelemista leikkipuiston laitteisiin. Kuten sanottu, tämä tyttö on peloton. Talvesta hän ei tosin ole erityisemmin välittänyt. Ehkä se johtuu siitä, että kun vaatteita on niin paljon päällä niin ei pysty liikkumaan, ja kädetkin ovat piilossa paksuissa rukkasissa, niin mistään ei saa kiinni. Voi vain nököttää paikallaan ja katsella kun muut menevät ja tekevät.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Ensimmäinen joulu sujui vähän eri tavalla kuin olimme suunnitelleet, koko perheemme kun sairastui norovirukseen eikä Miss Mirumkaan välttynyt vatsataudilta. Vasta joulupyhien loppupuolella olimme siinä kunnossa, että pääsimme vähän sukuloimaan. Kävimme myös traditionaalisella hautausmaa visiitillä ensimmäisen kerran pikkuneidin kanssa. Kuten kaikessa, näissäkin uusissa jutuissa kuopus oli mukana kuin vanha tekijä. Hän valittaa vain ani harvoin, ja silloinkin syy on nälässä, väsymyksessä tai vaipassa. Miss Mirum on helpoiten mukana kuskattava lapsi, jonka olen koskaan tavannut!

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Ei kai siis pitäisi olla mikään yllätys, että hän ei älähtänyt edes siitä, että äiti meni töihin joulun jälkeen ja isä jäi kotiin tyttösen kanssa. Miss Mirum ja Mr. Scot viettivät seitsemän viikkoa yhdessä kotoilemalla ennen kuopuksen tarha uran alkua. Sittenkin kun tämä muutos tuli eteen, emmekä edes saaneet tarhapaikkaa sisarten kanssa samasta päiväkodista, vaan joudumme roudaamaan hänet eri hoitopaikkaan, niin se ei nuorimmaista ole vaivannut. Toivoin niin kovasti, että isommat sisaret olisivat Miss Mirumin tukena tarhan aloituksessa, mutta meille vain leviteltiin käsiä, että täynnä mikä täynnä, ja lapsi tungettiin vahaa 10 minuutin ajomatkan päässä olevaan tuplasti isompaan päiväkotiin. Vaan miten reagoi pienokaisemme? No ei mitenkään. Hän jää hyvillä mielin tarhaan, eikä ole moksiskaan muutoksesta.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Miten voikin olla, että jokainen lapsi on niin erilainen, omanlainen? Vaikka tekee ihan ”samoista jauhoista” kuten äidilläni on tapana sanoa. Ihanaa, että näin on! Tämä neljäs lapsi on tehnyt meidän perheestämme jotenkin kokonaisen. Erityisesti veljelleen uusi tulokkaamme on tehnyt hyvää. Mr. Berlin ei ole koskaan ollut mikään hoivaaja, mutta nyt pikkusiskon kanssa hänestä on pikkuhiljaa puhjennut esiin huolehtivainen isoveli. Aluksi näin ei suinkaan ollut, vaan veli ei huomioinut uutta tulokasta olleenkaan, ohittaen hänet olan kohautuksella. Mutta mitä enemmän Miss Mirum on kehittynyt, mitä enemmän hän on alkanut kommunikoimaan ja ottamaan yhteyttä muihin lapsiimme, sitä enemmän velikin on häneen rakastunut. Ja tällä hetkellä nuorimmainen on Mr. Berliinin lempi perheenjäsen, jota viihdytetään, jonka kanssa leikitään ja jolle osoitetaan hellyyttä.

Mikä onnenkantamoinen se olikaan, että tämä pieni tyttö saapui maailmaan!

Monesti kuulee ihmisten väittävän, että he tekevät jotain 24/7 365. Eli vuoden joka päivä, päivän joka tunti. Mutta kukaan ei oikeasti ole ”on duty” aina, ikuisesti, joka hetki. Paitsi ehkä äiti. Vaikka äiti olisi nukkumassa, niin hän on silti ”töissä”, sillä lapsen ei tarvitse kuin rääkäistä ja kuin automaattiohjattu robotti, äiti nousee zombina ylös suorittamaan äitiyden vaatimuksia. Joka päivä, joka hetki. Tämä pätee erityisesti vauvavuoteen, siksi se onkin niin helvettiä. Äitinä oleminen ei lakkaa lasten kasvaessakaan, mutta mahdollisuus ratkaista lastensa ongelmat katoaa, kun heistä tulee täysi-ikäisiä. Ei se toki estä yrittämästä. Minun äitini naureskeli aina sille, että hänen äitinsä, eli mummini, soitteli kylmillä keleillä varmistaakseen, että äidilläni oli kaulahuivi ja hanskat ulos lähtiessä. Äitiys moodi siis jatkuu vielä sittenkin, kun olet iso-iso-äiti.

Työpaikalla sinulla on kahvitauko, lounastauko, kesäloma, talviloma ja sairasloma. Kuuntelen huvittuneena lapsettomien tuttujeni riemua, kun he sanovat ottaneensa helatorstain jälkeisen perjantain vapaaksi ja viettävät pitkän viikonlopun. Olemme mekin ottaneet, mutta lasten kanssa. Viiden päivän viikonlopussa ei tule olemaan mitään ”vapaan viettoa”, vaan sitä ollaan työvuorossa 24/7. Siinä missä lapsettomat odottavat leppoisia aamuja, kun saa nukkua niin pitkään kuin haluaa, pitkiä iltoja, kun voi valvoa niin myöhään kuin haluaa ja jättävät ohjelman spontaanien mielihalujen varaan, ei meidän ”pitkän viikonlopun” aikataulu muutu arjesta mihinkään. Lapset heräävät 06:15, plus miinus puoli tuntia suuntaansa. Heille on tarjottava ruoka kahdeksalta aamulla, yhdeltätoista päivällä, kahdelta iltapäivällä, viideltä päivällä ja seitsemältä illalla – plus miinus puoli tuntia, jos olet rohkealla tuulella.

Ei nukkumaan meno taistelu katoa mihinkään viikonloppuna tai lomalla, se saattaa olla jopa vaikeampaa, kun päivällä on tehty jotain jännää ja uutta, mikä saa lapsen ylikierroksille sekä aiheuttaa mahdollisesti painajaisia ja heräilyä pitkin yötä. Vaikeinta on kuitenkin, että äiti ei myöskään voi olla ”poissa töistä” edes silloin, kun on sairaana. Itse sairastuin äitienpäivänä flunssaan ja maanantai aamuna olo oli poikkeuksellisen kurja. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö minun olisi pitänyt nousta ylös hoitamaan lapsia siksi aikaa, kun Mr. Scot käytti koirat ulkona. Ihan samalla tavalla oli neuvoteltava keskimmäisen kanssa siitä, mitkä vaatteet hän suostuisi pukemaan päälleen, vaikka kuume sai pään pyörälle. Oli estettävä nuorimmaista vetämästä siskoaan tukasta ja vastattava vanhimman kyselyihin open lähettämistä wilma viesteistä. Äitiys ei lopu vain siksi, että yskittää ja nenä vuotaa.

Jos olisin vielä yksinhuoltaja olisi tämä aamu ollut karmeaa kärsimystä. Olimme Miss Wiennan kanssa neljä vuotta ihan kahdestaan, ennen kuin minä ja Mr. Scot tapasimme. Ehdin sen neljän vuoden aikana kokea, millaista on olla yksin vastuussa lapsesta silloin, kun tulee itse kipeäksi. Tietysti oli pyydettävä apua, omat vanhempani riensivät paikalle, kun en enää selvinnyt. Eivät he kuitenkaan voineet siinä koko ajan olla, vaan hoitivat lapsen pahimman yli. Oli sitten kyseessä angiina tai keuhkoputkentulehdus, norovirus tai kausiflunssa, oli aamuja, iltoja, öitä, jolloin löysin itseni hoitamassa äitiyden velvollisuuksia oman sairauteni sivuuttaen. Erityisen hyvin jäi mieleen se, kun saimme Miss Wiennan kanssa molemmat tarhassa kiertävän vatsataudin ja oksensimme yhdessä kylpyhuoneen lattialla, minä vakuutellen lapselle, että kaikki on hyvin ja kohta on parempi olo, yrittäen epätoivoisesti viestitellä lapsen isälle, että tule nyt helvetti apuun.

Kun sanoin Mr. Scotille mistä aion kirjoittaa, vähän kuin äitienpäivän kunniaksi, että vain äiti voi sanoa olevansa 24/7 valmiudessa, hän katsoi minuun kylmästi ja kysyi ”eikö isä sitten voi?”. Hymyilin hänelle, muistellessani edellä mainittua tapausta, kun hoidin sairasta lasta yksin, ollessani itse ihan yhtä kipeä, ja lapsen isällä oli tärkeämpää tekemistä (töitä) eikä hän voinut tulla apuun.

”Jos on sellainen isä kuin sinä, niin sitten voi.”

On isejä, jotka ovat ”äitejä” siinä mielessä, että he tosiaan hoitavat tonttinsa 24/7 365. Mr. Scotilla olisi ollut tärkeitä asioita hoidettava työmaalla heti kello 07 aamulla, sen takia minun olisi pitänyt viedä lapset tarhaan. Häntä ärsytti, vaikkei hän sitä sanonut, että yhtäkkiä työt saivat kärsiä ja hänen piti hoitaa lapset. Siitä huolimatta hän meni kuitenkin vielä kauppaan hakemaan minulle keittoa lounaaksi ja ajoi ylimääräisen mutkan kotiin ennen kuin vihdoin pääsi lähtemään töihin.

Oikea puoliso on vanhemmuuden kannalta kultaakin kalliimpi. Se, kenen kanssa kasvatat lapsiasi, määrittää hirvittävän suuren osan siitä, millainen on vanhemmuutesi kokemus. Voin sanoa, että yhdessä on rutkasti helpompaa, kuin yksin (ja yksin voi joutua kaiken hoitamaan, vaikka se toinen asuisi saman katon alla). Siksi se tuntuukin niin pahalta, jos toinen vanhempi yhtäkkiä sairastuu. Me olemme vielä Mr. Scotin kanssa hyvin samanlaisia ihmisiä, emme voi sietää heikkoutta. Emme siedä sitä itsessämme, emmekä muissa. Tähän on poikkeuksena käytännössä kaikki, jotka koemme ”pienemmiksi”, eli lapset, koirat, pikkusisaret jne. Parisuhteessamme olemme kuitenkin tasa-arvoisia, joten puolisolla ei aivan kuin ole oikeutta olla yhtäkkiä heikko.

Mr. Scot on tässä joustavampi kuin minä ja hän yrittää aina ”fiksata” tilanteen. Migreeni? Tässä lääke ja mene nukkumaan. Polvessa haava? Anna minä putsaan ja sidon sen. Hän on ratkaisukeskeinen ihminen ja niin kauan, kuin hänen keksimänsä ratkaisu toimii, eli lääkkeen ja nukkumisen jälkeen migreeni on poissa tai paikatun polven kanssa päästään jatkamaan matkaa, niin kauan kaikki on hyvin. Mutta jos yritetty fiksaus ei toimi, sairastelu jatkuu ja jatkuu, hän hermostuu. Sektion jälkeen olin monta viikkoa todella kipeä, eikä mikään tuntunut auttavan, mikä oli kova paikka Mr. Scotille, kun hän ei voinut ratkaista tilannetta, minä olin poissa pelistä ja koko arki kaatui hänen niskaansa. Meillä on hyvin selkeät vastuualueet jokapäiväisessä elämässämme ja jos toinen ei pysty niistä suoriutumaan koko pakka kaatuu.

Toisin kuin Mr. Scotin, minun ei tarvitse odottaa viikkokausia, ennen kuin menetän hermoni, hyvä jos maltan edes kahta päivää miehen sairastelua, niin pinna palaa jo. Omaksi puolustuksekseni väitän, että Mr. Scot on klassinen ”manflu” sairastaja, eli siis täysin kykenemätön mihinkään, jos on kipeä. Siinä mielessä hän ei mene siihen ”äiti” määritelmään, koska me äidit pakotamme itsemme raatamaan läpi velvollisuutemme, ihan sama mikä keuhkokuume meitä vaivaa. Toki rajansa kaikella, olen minäkin joutunut sairaalasängyssä toteamaan, että nyt ei enää voi. Ja tänäänkin sanoin miehelle, että nyt on se hetki, että voisitko sinä? En tiedä miten ”korona maailmassa” hoidetaan tilanne, jossa yh-äiti on kipeä, mutta lapset eivät, ja hänen pitäisi saada jälkikasvunsa tarhaan? Pitäisi saada lapset hoitoon, että voi parannella kotona, mutta ei saa viedä lapsia itse tarhaan, koska korona?

Täytyy sanoa, että onneksi en ole enää yksin. Jännästi se yksinäisyys tuntui ennen hyvin vahvasti juuri äitienpäivänä. Luulisi, ettei äitienpäivään puolisoa tarvitse, silloinhan juhlitaan sitä, että sinulla on lapsi, ei mies! Mutta yh-äitinä tuossa juhlapyhässä oli pieni katkeruus taustalla ja se liittyy siihen MITEN äitienpäivää juhlitaan. Tänä vuonna Mr. Scot nousi silloin kuuden pintaan lasten kanssa ylös ja minä sain jäädä sänkyyn. Sillä aikaa, kun minä sain torkkua, hän teki munavoita, paistoi karjalanpiirakoita sekä kinkkupasteijoita, siivosi ja kattoi pöydän ja sitten teki yhdessä tytärten kanssa minulle kakun. Heräilin tietysti meteliin ja lähettelin jo kohta viestiä, että saako tulla alas – vastaus oli ei, että Miss April haluaa tulla herättämään minut, että esitä nukkuvasi.

Keskimmäinen lapsista sitten kiipesi sänkyyn innoissaan, herättämään äidin ja paljastamaan, että alakerrassa odottaa kukkia ja lahjoja, ja selitti ylpeänä, että oli itse omin käsin tehnyt kortin. Parastahan äitienpäivässä on se, että lapset ovat niin innoissaan, kun pääsevät tekemään jotain erityistä äidille. Kaikki olivat askarrelleet lahjan ja kun Miss April tuli herättämään minut kävi Miss Wienna sillä aikaa keräämässä valkovuokkoja ja ojensi nuupahtaneet kukkaset punastellen minulle. Mr. Berlin on vielä niin pieni, että kiukutteli vain, kun ruoka oli myöhässä eikä osallistunut vielä juuri mitenkään. Ihan kohta tulee kuitenkin se päivä, kun hänkin pomppii silmät säihkyen jaloissani ja yrittää näyttää millaisen hienon avaimenperän on päiväkodissa askarrellut. Pian hänkin haluaa osallistua aamiaisen tekoon tai olla se, joka saa tulla herättämään äidin.

Ja kaiken tämän mahdollistaa isä. Jos puolisoa ei ole, ei kukaan ole hoitamassa aamuhommia lasten kanssa ja siten valmistelemassa yllätyksiä. Ilman Mr. Scottia kukaan ei olisi ostanut minulle ruusuja, ei tilannut uusia kenkiä enkä minä todellakaan olisi saanut nukkua aamulla pitkään. Yksinhuoltajana piti palkita itse itseään, auttaa itse lasta paistamaan munakas, tai vohveleita, mitä nyt teki mieli, sekä ostaa ja kerätä omat kukkansa – tai olla ilman. Äitienpäivä on toki sellainen päivä, jonka lapset voivat itse hoitaa sitten isompana, mutta jos he eivät ole oppineet siihen, että jotain erityistä pitää äidille tehdä, tuskin he näkevät vaivaa sitten kapinallisina teineinäkään. Puoliso ratkaisee sen, millainen äitienpäivästä tulee, ellet sitten tee kaikkea itse.

Tänä vuonna mietin turhankin pitkään, millaisen kakun haluan, vaikka Mr. Scot sitä jo aikaisin alkoi kysellä. Lopulta päätin liian myöhään, eikä pavlova kakkuja enää saanut lempi leipomostani. Olin hiukan pettynyt, vaikka myöhästyminen oli omaa syytäni, mutta ongelmanratkaisija kun on, ensimmäisen kerran suhteemme aikana, Mr. Scot teki minulle pavlova kakun sitten itse. Se olikin sitten paras äitienpäivälahja kaikista, sillä se osoitti, miten paljon koko perhe välitti, ja he tekivät sen vielä yhdessä. Koska sitähän äitienpäivä on, päivä jolloin osoitetaan arvostusta kaikkea sitä kohtaan, mitä äiti tekee 24/7 365.

Vaikka olen kyllä kuullut valituksia (miehiltä) siitä, että onpa tyhmää juhlia äitiä niin, että yhden päivän äiti ei sitten tee mitään! Että mitä äitiä siinä on? Niin, onhan se toki huonompi juttu, jos äiti on ”töissä” vain 364 päivää vuodessa. Että yhtenä päivänä vuodesta hänelle joutuu sanomaan, että hei, sä teet tosi hienoa työtä ja me arvostetaan sua sen takia näääääääin paljon. Minusta on ainakin todella kiva osoittaa vastaavaa arvostusta isälle isänpäivänä ja muistuttaa häntä siitä, että minulle ja lapsilleen hän on korvaamaton. Toiset taas valittavat, ettei isän- tai äitienpäivää saisi juhlia ollenkaan, koska joillain meistä ei ole isää/äitiä. Mikä on tietysti ihan höpö höpöä, kukaan meistä ei olisi olemassa ilman molempia. He eivät ehkä ole mukana elämässämme, mutta kaikki rakennuspalikkamme, perimämme, olemassaolomme on peräisin isältä (siittiö) ja äidiltä (munasolu).

Karkeimmillaan isä on joillekin vain se henkilö, jonka siittiöstä he ovat kehittyneet. Äiti ei kuitenkaan ole vain munasolun luovuttaja, vaan se nainen, joka on kantanut vauvaa yhdeksän kuukautta ja synnyttänyt sinut. Toki nykylääketieteen vuoksi munasolu saattaa olla yhdestä ”äidistä” ja se, joka sinut on kantanut ja synnyttänyt taas toinen äiti. Mutta ennen kuin meitä ihmisiä aletaan kasvattamaan kapseleissa tai ties missä kohdun korvikkeessa, niin kauan jokaista meitä on yhdeksän kuukautta hoitanut, ruokkinut, suojellut ja kantanut sisällään äiti, josta olemme lopulta syntyneet. Elämämme on kiinni siitä, että joku on tehnyt sen raskaan työn ja uhrannut kehonsa meille.

Se, että onko meillä syntymän jälkeen rakastava ja hoivaava äiti, joka omistaa olemassaolonsa hyvinvoinnillemme, niin se on kohtalosta kiinni, eivätkä kaikki ole niin onnekkaita. Samoin toiset meistä itkevät äitienpäivänä menetettyä vanhempaamme ja toiset sitä lasta, jota emme saaneet, tai jonka menetimme. Äiti ja äitiys on joko poissaolollaan tai läsnäolollaan meitä ihmisiä määrittelevä tekijä. Se muokkaa jokaista naista, joka äidiksi tulee, enemmän kuin voisimme ikinä kuvitella ja niin monilla tavoilla, että niitä on mahdotonta luetella. Eikä lopulta mikään vuosittainen brunssi, lahja ja kortti oikeasti edes kuvasta sitä merkitystä, joka äideillä on, työstä, jonka koko ihmiskunta ottaa itsestäänselvyytenä.