16. Raskausoireita

Pilvet ryöppysivät vettä kohti maankamaraa ikkunalasin toisella puolella. Venyttelin haukotellen ja nojauduin taaksepäin työtuolissa. Normaalisti niin hektinen työtahti oli pysähtynyt kuin seinään juhannusviikon kunniaksi. Vaikka olin nukkunut 11 tuntia viime yönä minua väsytti ja ulkoa tulviva hopeinen harmaus ei piristänyt oloa lainkaan. Kuinkahan paljon pitäisi nukkua, jotta ei olisi ihan kuitti koko ajan? Toinen kahdesta selkeimmästä raskausoireistani oli ehdottomasti tämä jatkuva väsymys.

Ensimmäinen onkin sitten se kuuluisa pahoinvointi. Heti maanantai aamu oli alkanut sillä, että olin koko ajomatkan töihin miettinyt mihin pysäytän auton, jotta voin oksentaa. Vellova tunne oli ihan sietämätön, mutta jotenkin selvisin töihin asti. Ehdin ottaa takin pois päältä, kun totesin, että nyt on pakko mennä. Onneksi ennen seitsemää aamulla ei ole juuri todistajia paikalla, kun juokset vessaan. Vedin oven kiireesti kiinni, mutta sormet lipsuivat lukolla ja paniikissa yritin toisella kädellä lukita ovea ja toisella kurkottaa kohti pöntön kantta, jotta saisin sen ylös ennen kuin yrjöäisin päälleni.

Ehdin juuri ja juuri kipata itseni kontilleni ennen kuin aloin kakomaan sisuskalujani ulos. Olin syönyt pelkästään mansikoita noustuani ylös, koska kuvittelin niiden olevan turvallinen vaihtoehto. Ilmeisesti olin erehtynyt ja tyhjensin nyt kirkkaan punaista limaa ulos vatsastani niin pitkään, että pelkäsin oksentavani itse vatsalaukun ulos. Tahdonvoimalla lopetin yökkäämisen ja huojuin pöntön laitaa vasten hetken, varoen koskemasta limaisilla käsilläni mihinkään, ennen kuin sain haparoitua itseni takaisin pystyyn kymmenen sentin koroilleni. Roiskin kylmän veden kanssa useita minuutteja ennen kuin olo alkoi olla sen verran tukeva, että saatoin alkaa kuvittelemaan, että palaisin työpisteelle.

Ensimmäinen raskausoksennus, mahtavaa. Yritän selittää itselleni, että se on merkki terveestä raskaudesta, mutta ei kyllä siltä tunnu, kun pahoinvointi on läsnä melkein 24/7. On helpompi laskea ne hetket tässä viimeisen kuukauden aikana, kun EI ole ollut paha olo, kuin ne ajat milloin oksettaa, närästää, vatsassa kiertää ja kipristää. On myös helpompi käydä läpi yhden käden sormin ne kerrat, kun ei ole tullut (yleensä ennemmin, joskus myöhemmin) paha olo kesken syömisen. Ne aniharvat kerrat, kun on voinut syödä vatsansa täyteen, eikä laskea lusikkaa lautaselle viidennen suupalan kohdalla, ovat tosin kostautuneet sillä, että pienentynyt vatsalaukku on sitten tunnin tai pari kirkunut vastalausetta kapasiteetin ylityksestä.

Ruokailun päälle on lähes pakko päästä sänkyyn makaamaan tunniksi tai kahdeksi, riippuen vatsakivuista tai huonosta olosta. Lounas on onnekkaasti se vähäongelmaisin ruoka, ja sen jälkeen ei tule yleensä niin paha olo, kuin päivän aikana muuten (vaikka ei pystyisi syömään paljoa). Siinä klo 11-15 onkin näköjään se ”kultainen hetki” päivässä kun voin kaikkein parhaiten. Siihen ei siis Mr. Scot pääse osalliseksi kuin viikonloppuisin. Arkisin hänellä on kotona väsynyt ja huonoa oloaan puuskutteleva puoliso, josta ei ole mitään iloa kenellekään.

Miss Wienna on edelleen pimennossa raskauden suhteen, vaikka pyytääkin meiltä sisarusta päivittäin ja ei malta odottaa sitä, että ”lääkäri laittaa vauvan äidin mahaan”. Pahoinvointiini tyttö ei ole reagoinut mitenkään, sillä olin jo hormonihoitojen takia harvasen ilta sänkypotilaana, eli Miss Wiennalle tämä on ihan normi settiä. Kunhan olemme käyneet seuraavassa ultrassa uskaltaa tyttärellekin ehkä jo kertoa raskaudesta. Hän tulee innostumaan niin paljon asiasta, etten halua sanoa mitään ennen kuin voin olla vähän varmempi siitä, ettei tarvitse heti tuottaa pettymystä keskenmeno uutisella.

Nyt täytyy koputtaa puuta, kun kerron tästä, mutta tiputteluvuoto vaikuttaa vihdoin loppuneen. Edellisestä kerrasta on melkein viikko jo. Silloin toki tuli vähän reippaammin kirkasta verta, mistä lie sekin johtunut, mikä sai minut hermostumaan ihan tosissani, mutta sittemmin tilanne on täysin rauhoittunut. Olinkin jo ihan kypsä siihen mämmipillu meininkiin. Onko mitään seksikkäämpää kuin sellainen tummanruskea lima valumassa haarojen välissä? Välillä se toki oli kuin kermaa ja mämmiä, kun vuoto oli sekoittunut kapseleiden valkoiseen mössöön.

Kapseleista en vieläkään ole päässyt eroon, mutta niihin on jokseenkin tottunut jo, eikä ajatus valkoisesta mällistä reisillä ole yhtään niin puistattava kuin tuo ruskea verimössö, mistä ollaan nyt (kop kop) päästy eroon. On kuitenkin edelleenkin jotenkin outoa kaksi kertaa päivässä tunkea sormet vaginaan. Tai en tiedä onko muilla naisilla jokin rutiini, että he tökkivät itseään päivittäin, mutta minä en muista koko elämäni aikana sörkkineeni sisuksiani niin paljon kuin nyt. On myös vaikea tehdä empiiristä tutkimusta näin herkästä aiheesta. En oikein voi töissä mennä vain kysymään: ”Hei Miss Avocado, kuinka usein sinä tunget sormet pilluusi?” tai ”Mrs. Citrus, onko sinulla tapana sormeilla itseäsi joka aamu ja ilta?”. Vedän siis kylmästi johtopäätöksiä ilman sen suurempaa taustatietoa. Väitän, että näin jatkuva huomio kololle ei ole normaalia.

Toisaalta, jos nyt ei olisi väsymystä, pahoinvointia, vatsakipuja, vuotoja ja kapseleita, eli olotila olisi ihan normaali, niin en tuntisi raskautta ollenkaan. Nyt en voi olla muistamatta, että kannan lasta sisälläni, niin kurjaksi pentu oloni fyysisesti tekee. Tiedänpähän ainakin, että toukka on edelleen mukana matkassa. Välillä alan myös spontaanisti tihrustamaan kyyneleitä ilman sen selkeämpää syytä. Toisaalta olen myös hurjan onnellinen, että olen raskaana. Varovaisesti uskallan jo haaveilla ensi tammikuuhun asti (hyvin tietoisesti hyppään päässäni synnytyksen yli ja siirryn suoraan vauva sylissä vaiheeseen) jolloin unelmamme perheenlisäyksestä konkretisoituu.

On kamalan vaikea olla hissukseen uskomatta siihen, että tämä tapahtuu, minusta tulee toistamiseen äiti, ihan oikeasti. Vuotojen loputtua olen rentoutunut huomattavasti ja vaikka tiedän meidän olevan edelleen vaaravyöhykkeellä, löytyy jo luottoa tulevaan. Otan kaiken tämän kärsimyksen ilolla vastaan niin kauan kun lopputuloksena on terve lapsi. Mr. Scot on sitä mieltä, että odotamme tyttöä. Pojat eivät kuulemma laita äitiään kärsimään tällä tavalla. Minä en vielä allekirjoita tätä, eikä minulla ole vielä tuntumaa siihen kumpi on tulossa. April on vielä ihan yhtälailla Mr. että Miss Huhtikuu minulle. Ensi viikon ultrassa ei vielä paljastu sukupuolta, eikä vielä seuraavassakaan, mutta sitten siitä seuraavassa saamme ehkä vastauksen jo siihenkin. Toivottavasti saamme nyt ensin vihreän valon sille, että kaikki on niin kuin pitääkin.