22. Parisuhdetavoitteet

”Pääseekö se lähtemään?”

”No ei. Treffit peruttu.”

Näpytin kännykkää sängyllä puolipukeissa. Olin ollut menossa kaverin kanssa kahville siksi aikaa, kun Miss Wienna kävi tanssitunnilla, mutta ystävä joutui peruuttamaan viime hetkellä. Havahduin katsomaan näytöstä ylös, kun Mr. Scot alkoi kiskoa treenihousuja pois jalasta.

”Mitä sä teet?” kysyin hämmentyneenä, miehen kun piti olla niillä näppäimillä lähdössä salille.

”Vaihdan vaatteet.”

”Niin, mutta miksi?”

”Koska lähden sun kanssa kahville.”

Se oli niitä hästäg relationship goals hetkiä, joista olin lukenut sosiaalisessa mediassa. Raskaana oleva nainen itkisi vähemmästäkin, varsinkin kun Mr. Scot lisäsi, ettei halunnut minun joutuvan istuskelemaan yksinään jossain nurkassa.

Olin muutenkin tajunnut viime aikoina niitä pikku juttuja, joista en koskaan muistanut sanoa Mr. Scotille, mutta jotka merkitsevät minulle niin kovin paljon. Minulla on jonkinasteinen kontrollifriikki ongelma, joka ilmenee erityisesti voipurkin kanssa. Suurin osa ihmisistä kaivaa voita veitsellä purkista eikä käytä sitä siististi ja tasaisesti niin, että purkkiin jää aina virheetön pinta. Aikaisemmissa suhteissa tämä on ollut ongelma, sillä voi-raivolla ei ole rajoja kun joku sotkee Oivariinin. Mr. Scotille ei kertaakaan ole tarvinnut edes mainita voista, eikä siihen tökätä veistäkään pystyyn. Samoin kaappien ovet laitetaan automaattisesti kiinni, lasit ovat kaapissa värin ja mallin mukaan järjestyksessä ja vessanpöntön kansi on aina suljettuna.

Kuulostaako minimaalisilta asioilta? Ehkä jollekin toiselle, mutta minulle ne tuovat mielenrauhaa mittaamattomissa määrin. Eikä Mr. Scot edes hätkähdä reviiritietoista käyttäytymistäni ruoan kanssa. Jotkin ruoka-aineet tai herkut ovat vain minulle, ja puolustan omaani kuin villipeto saalistaan. Jos jokin sen hetken ”saalis” on liikahtanut jääkaapissa ja ärähdän miehelle, että menitkö koskemaan minun, minun, minun juttuun, niin hän ottaa sen tyynen rauhallisesti (eikä tietysti ole ottanut sisällöstä mitään). Aikaisemmat puoliskot olisivat saaneet moisesta käytöksestä raivarin, mutta Mr. Scot viittaa kintaalla temperamenttiset purkaukseni (joita sitten jälkikäteen, yleensä kunhan olen syönyt, pyytelen anteeksi).

Hän ei myöskään yleensä päästä riitaa väliimme. Olimme eräs ilta tapelleet, tai rehellisemmin sanottuna minä olin räjähtänyt kuin ruutitynnyri siinä lähempänä keskiyötä, ja koska välit olivat jääneet yöllä selvittämättä pidin mykkäkoulua koko seuraavan päivän. Kunhan olin päässyt töistä kotiin ja olimme syöneet päivällistä (varsin jäyheässä tunnelmassa) ilmoitin Mr. Scotille, että hänen ei tarvitse lähteä mukaan Miss Wiennan ratsastustunnille. Normaalisti istumme tallin kahvilassa tai katsomossa höpöttämässä siitä sun tästä sen aikaa, kun pikkuneiti harrastaa, mutta nyt tein selväksi, että mies voisi jäädä kotiin. Hän teki yhtä selväksi, hyvin rauhallisesti, että oli tulossa mukaan, koska niin oli jo aikaisemmin sovittu ja siitä pidettiin kiinni.

Toissaviikonloppuna meillä oli vapaata, kun Miss Wienna oli biologisella isällään ja olimme suunnitelleet menevämme ulos syömään ja sen jälkeen elokuviin. Jostain syystä raskauspahoinvointini on kuitenkin osittain palannut takaisin kiusaamaan ja noin tunti ennen kuin olisi pitänyt lähteä löysin itseni kippurasta sängyn pohjalta. Hyvin huolestunut Mr. Scot ei ollut moksiskaan leffasuunnitelmien peruuntumisesta. Kun itkeskelin murtuneena, että en voi lähteä suunnitelluille treffeille, hän sai minut vielä tuntemaan, että se on tosi ok (”äh, paljon kivempi köllötellä kotona yhdessä”). Lopulta minä aloin nukkumaan siinä seitsemän aikaan illalla ja mies istui sohvalla sipsipussin kanssa katsomassa stand up komiikkaa, jonka jälkeen hän hiippaili jossain vaiheessa viereeni nukkumaan.

Instagramissa tuli vastaan postaus, jossa joku naureskeli nähneensä ravintolassa, miten erään pariskunnan mies oli antanut oman annoksensa vaimolleen, kun nainen oli pitänyt ukkonsa tilauksesta enemmän kuin omastaan. Minua alkoi hymyilyttää, sillä se voisi olla me. ”That’s the relationship I always wanted” oli se instan tyyppi kommentoinut. En tiedä olenko minä koskaan tajunnut, että juuri tällaisten asioiden takia Mr. Scot ja minä sovimme niin hyvin yhteen ja olemme onnellisia. Hän vain tajuaa minua, kaikkia oikkujani ja ongelmiani (eikä edes koe niitä ongelmana). And let’s face it folks, mies joka antaa minulle oman ruokansa ravintolassa, kun en halua syödä sitä mitä itse tilasin, that’s a keeper!

Toki raskaus tuo omat ongelmansa parisuhteeseen. Mielialan heittelyt eivät tunnu kovin erikoisilta enää hormonihoitojen jälkeen. Jos nyt välillä purskahdan itkuun, mitä siitä? Verrattuna IVF hirviöön olen maailman leppoisin otus nykyään. Toki välillä olen niin väsynyt, että vaikka (kuten arkiintuneen parisuhteen kokeneet voivat samaistua) olisimme aamulla flirttailleet toisillemme ja sopineet, että illalla sitten pannaan oikein kunnolla, niin kunhan kello tulee kahdeksan ja Miss Wiennan saa nukkumaan, kaadun oman sänkyni pohjalle aivan kuolleena. Siinä sitten miehen vieressä yrittää herättää edes jonkinlaista kiinnostusta seksiin ja utelee varovasti mitä toinen haluaisi.

”Mitä sä haluaisit, kulta?”

”Väsyttää aika paljon. Mitä sä haluaisit?”

”Nukkua.”

”Oi hyvä, niin mäkin!”

On kai sekin romanttista, että voi käpertyä sylikkäin, täysin tyytyväisinä, yhdeksältä illalla, ja käydä vain nukkumaan? Vähemmän romanttista on aamupahoinvointini, josta mainitsinkin jo viimeksi, että hammaspesu on sangen hasardia touhua. Torstaina heräsin hiukan nuhaisena ja kylpyhuoneeseen tallustellessani mietin, että pitäisiköhän niistää ennen kuin alan hampaiden harjaukseen. Ei kai sillä voi olla merkitystä, jos nenä on tukossa? ajattelin naiivisti. Joka aamu hammaspesu saa minut kakomaan tyhjän vatsan sisältöä ylös. Yökkimisen takia täytyy aina pitää pieni hengittelytauko ja tällöin juuri kiskon sitä happea nenän kautta. Torstaina kiskaisin siis vain räkää enkä ilmaa kohti nielua ja siitäkös se vatsa riemastui.

Voin kuvitella, että se näytti yhtä ällöttävältä kuin tuntui, kun yökin siinä lavuaariin nojaten, kuin karvapalloon tukehtuva kissa, räkä nenästä kuplien, epätoivoisesti henkeä haukkoen ja keltaista limaa ulos oksentaen. Kunhan kaikki, mitä oli ulos tullakseen, oli ulos tullut (niin nenästä kuin vatsasta) oli pakko mennä kuumaan suihkuun toipumaan järkytyksestä. Tässä vaiheessa Miss Wiennan kultakutrinen pää ilmestyi oven raosta kurkkimaan.

”Mistä vauva ei tykännyt?”

”Hammastahnasta.”

”Ai… No ota äiti ensi kerralla mun hammastahnaa, se on lapsille sopivaa.”

”Kiitos kulta.”

Näin tottunut lapseni on jo äidin oksenteluun. Hän on myös sisäistänyt ajatuksen, että äidin paha olo johtuu siitä, että vauva ei tykännyt jostain mitä mamma söi ja silloin se pitää saada ulos vatsasta. Huolissaan neiti ei enää ole, sen verran monesti asia on hänen kanssaan juteltu läpi, mutta itsestäni tuntuu hassulta, että pahoinvointi on talossamme jo normi tila.

Olipa pahoinvointi millaista tahansa, arki ei odota odottavaa äitiä, vaan se on keep calm and carry on tilanteesta huolimatta. Työvaatteet päälle, lapsi valmiiksi, piikki sormeen ja veren sokeriarvot ylös lomakkeeseen (5.6 tänä aamuna, kirottu, 0.2 yli sallitun). Kunhan olin tiputtanut Miss Wiennan tarhaan en kuitenkaan suunnannut töihin vaan neuvolaan. Olin vartin etuajassa ihan tarkoituksella, jotta ehdin käydä taas pissimässä purkkiin. Vessa tosin oli varattu ihan viime minuuteille asti (muidenkin pitää purkkipissata), mutta ehdin kuitenkin hoitaa tämän ällöttävän vaiheen kunnialla.

Minut vastaanotti oma terveydenhoitajani – tai siis uusi oma hoitsuni, kun vaihdoin siltä ensimmäiseltä pehmopäältä pois. Tästä naisesta olen pitänyt alusta alkaen. Hänellä on ruskea polkkatukka, lukulasit, ikää ehkä 45 ja symppis hymy. Hän on ehkä aavistuksen holhoava, kuin hoitaja, joka haluaa parantaa kaikki maailman sairaat lapset. Hänelle on kuitenkin helppo hymyillä ja kertoa ongelmistaan, ja aloitinkin heti avautumisen pahoinvoinnista että raskausdiabeteksestä. Kumpaankaan neuvolatädillä ei tietysti ollut mitään ihmeparannusta tarjota, mutta kuunteleva korva riitti minulle tällä kertaa.

Sokeriarvoni ovat pysyneet ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta alle viitearvojen, ja silloinkin kun ne ovat kohonneet on nousu ollut aivan minimaalista. Terveydenhoitaja ei siis niistä huolestunut ja kun hemoglobiinini oli noussut (123), verenpaineeni oli laskenut (121/84) ja painokin pudonnut melkein kilon oli hän oikein tyytyväinen. Tällä kertaa sydänäänten kuuntelu kävi helposti. Miss April löytyi nopeasti, potkaisi kerran protestiksi suoraan mikkiin ja jäi sitten nukkumaan paikalleen. Syke oli tasainen 145 (pitäisi sijoittua välille 120-160) ja kaikki oli mitä ilmeisimmin hienosti. Nykyään nuo neidin liikkeetkin tuntuvat aivan selkeästi ja jatkuvasti, vilkas veitikka kun on, niin stressi asian tiimoilta on laskenut huomattavasti.

Kohdunpohjan korkeus oli 21,5 senttiä, joten Miss April jatkaa kasvuaan ylemmällä käyrällä eikä keskiarvolla. Tästäkään ei kuitenkaan neuvolatädin mukaan tarvinnut huolestua, sillä tasaisesti käyrää pitkin mentiin ja kun isäkin on aika pitkä mies voidaan odottaa ihan tervettä, mutta reippaan kokoista pentua. Ylipäätään kaikki oli paremmin kuin hyvin ja mitään estettä Dublinin reissullemme ei löytynyt. Sain oikein kehotuksen nauttia matkasta ja olla miettimättä sokeriarvoja liikaa, joten Irlanti here we come! Viime kuukaudet ovat olleet monella tapaa rankkoja, joten toivon todella, että reissumme onnistuu rentouttamaan ja ilahduttamaan arjen keskellä.

Olen nyt raskausviikoilla 22+4 eli olen ollut kohta puoli vuotta raskaana. Mietippä sitä hetki. Kohta puoli vuotta. Eikä loppusuora tunnu olevan vielä edes lähelläkään! Neuvolatäti lohdutti, että kyllä se sieltä tulee ja aiemmin kuin uskoisikaan, mutta puuh, ihan tosi, Miss April syntyy vasta ensi vuonna (ja parempi olisikin pysyä siellä mahassa uuden vuoden yli, ettäs tiedät neitiseni). Sain nyt sentään sen raskaustodistuksen kun maaginen 154 päivää raskautta on ylitetty. Pääsen siis ilmoittamaan äitiyslomani ja tilaamaan äitiyspakkauksen. Iiiih, saako tästä ihan vähän innostua?