47. Sektiosta toipuminen

Liike on lääke. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa ja kuinka monelta eri taholta kuulin tuon tokaisun. Heti vain sektion jälkeen liikkeelle. Se tuntui olevan yleismaailmallinen tosi, jota toitotettiin. Jopa Espoon sairaalan ohjeistuksessa luki, että liikkeelle lähtöä suositeltiin jo saman vuorokauden aikana leikkauksesta.

Makasin heräämössä sairaalasängyssäni ja hoin päässäni ”liike on lääke” mantraa, yrittäen kovasti ohittaa keskivartalostani säteilevän kivun. Olin saanut vihdoin sen burana-panadol combon, jolla minun odotettiin pärjäävän tästä eteenpäin. Se ei tuntunut paljon olotilaa muuttavan.

”Haluatko yrittää nousta istumaan?”

”Kyllä.”

”Oletko ihan varma? Vaikutat aika kipeältä.”

Kätilö näytti epäileväiseltä. Jalkani olivat liikkuneet lähes normaalisti jo jonkin aikaa, tunto oli palautunut ja nilkat pyörivät hyvin. Vauva oli Mr. Scotin sylissä ja mies seurasi hiljaa vierestä. Hänellä ei ollut tapana puuttua tällaisiin asioihin. Olin valinnut kumppanin, joka luotti siihen, että tiedän itse rajani ja teen itse omat päätökseni. Pokerinaamasta oli vaikea lukea mitä mieltä hän oli.

Sen sijaan, että olisin jäänyt väittelemään kätilön kanssa, ryhdyin punkemaan itseäni kyljelleni. Tuskan hiki tulvahti iholleni, mutta kipu oli oudolla tavalla kokonaisvaltaista eikä terävää tai kohdistunut mihinkään tiettyyn kohtaan, mikä helpotti sen sietämistä. Vedin monta kertaa syvää henkeä, muistaen lukeneeni jostain, että hengityksellä pystyi kontrolloimaan kipua liikkeelle lähtiessä. Kätilö häsäsi ympärilläni, muttei hänestä juuri apua ollut. Loppupeleissä olin nopeasti sängyn laidalla kiikkumassa ja kipu laimeni heti kun vaan pysähdyin paikalleni.

”No, en olisi uskonut, kun olet niin kipeä, mutta hyvinhän se meni.”

Minulla ei ollut mitään vastattavaa kätilön kommenttiin. En pitänyt hänestä. Jos en suoraan kysynyt jotain hän ei puhunut meille. Olin olettanut, että leikkauksen jälkeen joku olisi käynyt kanssani läpi, miten operaatio oli sujunut, mikä oli minun tilanteeni, kuinka vauva voi jne. Tämä eukko vain meni huoneen nurkkaan tietokoneelle eikä sanonut mitään. Jouduin huutelemaan hänelle huoneen toiselta puolelta, jos oli asiaa. Ainoa informaatio vauvan voinnista oli mieheltäni. Yritin lisäkysymyksiä esittää kätilölle, mutta vastaukset olivat luokkaa ”kaikki on ok”.

Nyt kun olin kammennut itseni istumaan (ja kohta kiroilin itseni takaisin makuulleen) totesi tättähäärämme, että hänpä voisi soittaa jonkun hakemaan meidät pois heräämöstä ja häipyi huoneesta. Seuraava kätilö, joka meidät sitten varttia myöhemmin nouti, oli parikymppinen, peurasilmäinen nainen, jota meinasin koko ajan kutsua tytöksi, niin teinin oloinen hän oli. Hän ei tuntunut hallitsevan sairaalasänkyä lainkaan ja käskytti koko ajan Mr. Scottia vetämään tai työntämään tai ohjaamaan. Ja jos mies hetkeksikin päästi irti niin saman tien tuli valitusta, että isä voisi nyt hoitaa tätä työntämistä, kun nämä vuoteet olivat niin hankalia.

Pääsimme seiniä ja karmeja raapien perhehuoneeseemme. Meille oli kehuttu, että Espoon sairaalassa oli uudet, hienot huoneet sektio potilaille. Käytännössä niissä ei kuitenkaan ollut mitään erikoista ja isän ”vuode” oli taitettava divaani-nojatuoli, joka oli juuri ja juuri tarpeeksi pitkä Mr. Scotille, kunhan ei ojentanut jalkojaan suoraksi. Kova, nahkainen ja jatkettava ”sänky” oli ehkä astetta lattialla nukkumista parempi, muttei kovin paljoa. Toki saimme olla omassa rauhassamme ja ikkunasta oli kiva näkymä medihelin laskeutumispaikalle sekä sen takaiselle metsikölle. Jos alkaa vertaamaan edelliskerran potilashotelliin, oli kokemus kuitenkin todella karu. Huoneessamme ei ollut yhtään peittoa, nukuimme ohuiden lakanoiden alla, ja saimme Mr. Scotille tyynyn vasta toisena yönä, ensimmäisen hän joutui olemaan ilman, pyynnöistä huolimatta.

Tämä nuori kätilö, joka hoiti kaikki sairaalassaolomme iltavuorot, osoittautui ihan mukavaksi, mutta aika tietämättömäksi. ”Ehkä” ja ”varmaan” kuuluivat hänen yleisimpään sanavarastoonsa, mikä sai minut muutaman kerran hermostumaan ja hänet tarkistamaan asiaa kokeneemmilta kollegoiltaan, kun en hyväksynyt ”luulisin niin” vastauksia vaan halusin ihan oikeasti tietoa. Häntä seurannut yökkö kätilö oli kuitenkin vielä ärsyttävämpi, rampaten huoneessamme jatkuvasti pitkin yötä, herättäen meidät joka kerta kun saimme edes hetken unta vauvan nukkuessa.

Ensimmäinen yö oli muutenkin haastava, kun Mr. Berlin alkoi välillä yhtäkkiä oksentelemaan lapsivettä ja heräsimme tukehtumisen ääniin. Minulta ei myöskään tullut maitoa, joten lapsi huusi nälkäänsä. Saimme hänelle sentään korviketta hoitajilta, mutta se taas aiheutti lapsiparalle ilmavaivoja. Huutamista ja rupsuttelua siis riitti, unta ei niinkään. Samaan aikaan minä kärvistelin kipujeni kanssa ja hälyttelin lisää lääkettä vähän väliä. Sain oxynormia, joka aiheutti hikoilua ja kuumia aaltoja sivuoireena. Morfiini, jota olin saanut leikkauksen yhteydessä taas aiheutti jatkuvaa kutinaa ja vaikka olin saanut jo yhtä lääkettä tähän oireeseen yritin repiä naamaani irti koko yön. Erityisesti silmäluomet olisi voinut raastaa rikki. Vasta seuraavana päivänä, kun kätilö oli taas vaihtunut, suostui hän konsultoimaan lääkäriä ja sain antihistamiinia, joka teki olosta vähän siedettävämmän.

Morfiinissa oli kyllä se hyvä puoli, että kivut tuntuivat lähinnä pahoilta kuukautiskrampeilta ja poltteluilta. Mutta kun morfiinin vaikutus lakkasi (ja lopetin kroppani jatkuvan raapimisen) muuttui myös kivun kärki teräväksi ja olotila paskemmaksi. Olin kävellyt osastolla jo ensimmäisenä päivänä, mutta toisen päivän koittaessa kaikki sattui enemmän ja kaikki oli kamalampaa. Yritin liikkua, mutta helvetti, että se teki pahaa. Iltapäivällä oli taas eri kätilö kuvioissa. Tämä keski-ikäinen nainen ei tehnyt kovin hyvää vaikutusta ensikohtaamisella. Ilmoitin kipujeni olevan nyt sellaiset, että jotain pitää tehdä ja hän tuntui vähättelevän koko tilannetta. Toiseksi valitin, että Mr. Berlinin hengitys kuulosti katkonaiselta ja halusin, että se tarkistetaan. Sain taas ”ehkää” ja ”katsotaan” vastaukseksi, mutta kipu-vitutuksessa olin niin kylmä ämmä takaisin kuin osasin.

Ilmoitin, että kätilö voisi sitten hakea paikalle jonkun sellaisen henkilön, jolla on sanavarastossaan sellaisia sanoja kuin tiedän, teen, onnistuu. Tai sitten lääkärin suoraan, jos kätilöillä ei kenelläkään ollut osaamista asian tiimoilta. Kätilö taisi lähteä huoneesta aikamoiset herneet nenässä. Minä istuin pöydän ääreen kiehumaan hiljaa kivuissani ja Mr. Scot lähti hakemaan meille ruokaa, joka oli säälittävästi laadultaan juuri sitä mitä sairaalassa voisi olettaa. Mies näki kätilömme lukevan nippua papereita huolestuneesti otsa kurtussa. Kun hän kohta ilmestyi takaisin keskeyttämään ruokailumme, olikin yhtäkkiä ihan eri ääni kellossa.

”Ajattelin, että voisimme katsoa hoitosuunnitelmaasi uudestaan yhdessä.”

”…okei?”

”Haluaisin kuulla tarkemmin, miten voisimme mielestäsi paremmin hoitaa tilanteen ja mitä ongelmia olet kokenut tässä.”

Tämä kääntynyt kelkka sai minut aivan hämilleni. Äsken huoneessa oli ollut koppava ”minä tiedän, sinä vikiset” tyyppi ja nyt yhtäkkiä kätilö oli pelkkää sympatiaa ja ”haluan auttaa sinua” asennetta. Ei siis mennyt kauaakaan, kun aloin vollottaa valtoimenaan ja kätilö taputteli lohduttavasti selkään ennen kuin lähti hakemaan lääkkeitä ja soittelemaan lääkäriltä konsultaatiota.

”Hän luki sinun potilaskertomuksesi” Mr. Scot sanoi kun minä kuivasin silmiäni niiskuttaen.

”Mitä?”

”Ihan selvästi. Hän luki tiedoistasi, että olet traumapotilas ja kaikista aikaisempien synnytysten virheistä. Näin, kun hänellä oli paperisi.”

Räpyttelin silmiäni ja tajusin, että mies oli aika varmasti oikeassa. Jos kätilö oli katsonut tietojani, siellä lukisi sellaisia mukavia lauseita, kuin ”menetetty luottamus hoitohenkilökuntaan tulee pyrkiä korjaamaan”, ”on tärkeää rakentaa hoitosuunnitelma potilaan kanssa yhteistyössä”, ”kivunhoitoon kiinnitettävä erityistä huomiota korjaavan synnytyskokemuksen luomiseksi”, ”aiempien synnytyskokemusten traumatisoivia tekijöitä pyrittävä välttämään uuden trauman estämiseksi ja jottei vanha syvene”. Kätilö oli marssinut huoneeseen aivan eri ihmisenä ja eri asenteella, vaikka aikaa oli kulunut käyntien välissä ehkä 20 minuuttia. En keksinyt mitään muutakaan syytä miksi hän olisi toiminut niin.

Tämä päiväkätilö jatkoi samalla ”olen täällä vain sinua varten, voidaanko jutella tunteista?” linjaa koko sairaalassa vietetyn aikamme ja kävi melkein ahdistavaksi leikkiessään psykologia ja parasta kaveria. Mutta ainakin hän hyvin hanakasti oli tarjoamassa mitä tahansa vain keksin pyytää. Se ei tosin muuttanut sitä tosiasiaa, että kakkospäivä osastolla oli ihan helvettiä. Mietin jo siinä kurjuudessa, että jos elämäni sektion jälkeen olisi tätä, niin olin tehnyt väärän valinnan. Tosin, yöunille ryhtyessä muistin, että tällä kertaa ei kuitenkaan tarvitsisi herätä omaan kirkumiseen tai itkuun, ja totesin, että oli tämä silti edelleen parempi kuin alatiesynnytys.

Uusi yö, uusi kätilö, ja tämä versio kävi kerran esittäytymässä ja ilmoitti, että häntä ei sitten näy eikä kuulu koko yönä, jos emme paina nappia, niin voimme nukkua rauhassa. Loistava asenne. Pari kertaa kyllä painoimme nappia, sillä vauva jatkoi oksentelemista ja ilmavaivojen kanssa painimista yöllä. Lastenlääkäri oli nähnyt hänet illalla ja todennut pientä katkonaisuutta hengityksessä ja pienen sivuäänen sydämessä. Nämä kuulemma saattoivat olla täysin normaaleja aivan vastasyntyneellä, joka vielä opetteli elämää kohdun ulkopuolella ja poistua itsekseen. Varmuuden vuoksi tohtori määräsi kuitenkin verikokeita ja seuraavan päivän uuden tsekkauksen. Verikokeiden tulokset saimme jo yöllä ja ne olivat kaikki erinomaiset.

Kolmantena päivänä, kun takana oli ehkä 5 tuntia unta edeltävältä yöltä, parissa pätkässä, oli olotila ehkä pienen prosentin parempi. Pakotin itseäni edelleen liikkeelle, vaikka aloin jo olla sitä mieltä, että ”liike on lääke” oli vittuilua ja valheita, se ei todellakaan lääkinnyt vaivojani. Maito ei myöskään ollut vielä noussut, vaikka niin odotin, koska kolmantena päivänä se oli noussut Miss Aprilin syntymän jälkeen. Tapasimme taas uuden kätilön, tällä kertaa sijaisen, joka oli hälytetty tuuraamaan toiselta osastolta.

”Sairaala on ympäristönä todella huono maidon nousun kannalta. Tämä on liian stressaava paikka. Kunhan pääset kotiin, syöt vähän suklaata, juot mehua, teet jotain mistä tulee hyvä mieli ja vähän rentoudut, niin kyllä se maito sieltä nousee.”

Pidin naisesta välittömästi. Hän oli korkeintaan nelikymppinen ja ihanalla asenteella liikenteessä. Ja hänellä oli vastaus jokaiseen asiaan, mitä kysyin. Hän ei myöskään ollut sitä mieltä, että rintojen pumppaus kivuliaalla koneella (jota minut oli ylipuhuttu kokeilemaan) auttaisi ainakaan siinä rentoutumis- ja mielihyvä taktiikassa, jonka hän uskoi avittavan maitobaarin aukeamisessa. Huomasin haaveilevani, että tämä nainen olisi ollut kätilöni koko ajan, olisin viihtynyt sairaalassa paljon paremmin. Hän kuitenkin katosi takaisin omalle osastolleen turhan pian ja sain psykologia leikkivän kätilöni takaisin, joka välttämättä halusi jutella aikaisemmista synnytystraumoistani.

Kolmantena päivänä saimme kuitenkin onneksi Mr. Berlinin lääkärintarkastukseen ja elättelimme toiveita kotiutumisesta. Poikamme saikin täydet pisteet kaikilla asteikoilla – paitsi yhdellä. Bilirubiiniarvo oli juuri ja juuri yli 200, mikä tarkoitti verikokeita. Meille luvattiin, että saisimme paeta kotiin, JOS verikoe näyttäisi vihreää valoa. Onneksemme tämän uutisen saimmekin illalla ja pakkasimme kamamme kuin maailmanloppu olisi ollut ovella – sen verran ahdistava paikka synnytyssairaala osaa olla.

On vaikea jälkikäteen muistaa mikä päivä ja mikä hetki tapahtui mitäkin niiden valkoisten seinien sisällä. Kipu ja unettomuus sekoittavat pään. Pelkäsin monia leikkauskomplikaatioita, kuten spinaali päänsärkyä, jota en missään vaiheessa joutunut kärsimään. Sen sijaan sain vaivakseni sellaisia, joita en edes osannut ajatella kokevani. En esimerkiksi pystynyt aluksi pissaamaan lainkaan enkä tuntenut pissahätää ollenkaan. En kuitenkaan halunnut, että minut katetroitaisiin uudestaan rakon tyhjentämiseksi, sillä katetria oli ronkittu ennen leikkausta vaikka kuinka pitkään ja jos/kun pissaa tuli ulos se sattui jo valmiiksi niin perhanasti. Niinpä pyysin rakon ultrauksen toisena päivänä varmistaakseni tilanteen.

Kätilö oli ensin ultrausta vastaan, mutta kun vaadin hän sanoi kutsuvansa paikalle jonkun, joka osaisi sen tehdä. Kun ultrauksen aika sitten tuli, ei ketään muuta sitten tullutkaan, vaan kätilö ilmoitti saaneensa ohjeet ja koittaisi niiden avulla tehdä ultran itse. No yllättäen hän sitten ei saanut sitä tehtyä kunnolla, sai lopulta kolme aivan eri arvoa laitteella ja oli sitä mieltä, että vain ihan vanhanaikainen katetrointi selvittäisi rakon tilanteen. Lopulta suostuin sörkittäväksi, vaikka parhaimmillaan laite oli ilmoittanut rakossa olevan vain 8ml nestettä. Pahimmillaan toki 600ml ja kätilö pelotteli minua, että sellainen määrä venyttäisi rakon ja saisin elinikäisiä vaurioita. Teki mieleni potkaista kätilöä päähän, kun ulos tuli se 8ml.

Sanomattakin selvää, että uusi katetrointi ei auttanut pissaamiskipuun, joka on helpottanut vasta paljon myöhemmin kotona (juo paljon vettä ja pissaa paljon, se puhdistaa virtsaputkea, jos siellä on haavaumia ja ruhjeita). Yhtä ongelmallinen on tietysti ollut ulostaminen. Suolisto lamaantuu keisarinleikkauksen aikana ja minun vatsani ei toiminut sitten millään sairaalassa ollessa. Vaikka söin ulostemassaa pehmittävää lääkettä, suoliston toimintaa vauhdittavia tippoja, ilmaa pilkkovia pillereitä ja lopulta tuikkasin peräruiskunkin sisään. Ei mitään vaikutusta, vain vatsakipuja. Tämäkin osuus toimi vasta toisena kotiutumispäivänä. Viisi päivää maha jumissa? Ai, ai, ai.

Jatkuvan suolistomuljahtelun ja jumissa olevan ilman pyörimisen aiheuttaman kivun lisäksi sain sellaisen mukavan oireen kuin hartiapistos. Heti kun menin vaakatasoon eli yritin nukkua, alkoi oikeaa hartiaa pistää niin julmetusti. Ilmoitin oireesta heti, mutta tähän kullanmuruun kaikki kätilöt yksimielisesti sanoivat – ei voi tehdä mitään. Ei ollut mitään pilleriä, litkua tai liikettä, jolla kipua olisi voinut helpottaa. Mikä tarkoitti katkonaisia unenpätkiä, joista heräilin vaihtelevasti kivusta toiseen.

Eikä nyt olla puhuttu lainkaan leikkaushaavan kivusta. Minulle asennettiin PICO eli alipainepumppu haavan päälle, mikä ilmeisesti jollain tapaa vauhdittaa haavan paranemista. Sen takia kanniskelen mukanani nyt pientä, välkkyvää laitetta pitkä piuhan päässä. Eikä siinä tietenkään ole mitään klipsiä tai koukkua. Kun haava on lakannut vain infernaalisesti sattumasta, se on puolestaan alkanut kutista, ja tietysti picon alta, eli en voi mitenkään rapsuttaa kutisevaa kohtaa paksun kankaan läpi. Välillä haavaa myös pistelee, vihloo, kuumottaa tai kiristää, riippuen asennosta.

Eipä siis varmaan yllätä, että kun tuo keskivartalon seutu jo valmiiksi aiheuttaa jatkuvaa kärsimystä, ei yhtään huvittaisi piikittää itseään joka ilta mahaan. Mutta näinpä vain on tehtävä, lykittävä verenohennuslääkettä joka ilta navan korkeudelle. Tämä lääke on vielä sellaista mukavaa, joka kirveltää ja aiheuttaa pitkään kestäviä, aristavia mustelmia. Ja sitä täytyy piikitellä 12 päivää. Toki otan nämä kivut ja ruhjeet mieluummin kuin veritulpan, mutta… En jotenkin henkisesti osannut valmistautua siihen, miten paljon kaikkea inhottavaa ja kivuliasta leikkauksen jälkeen tapahtuu.

Tänään Mr. Berlin on 5 päivää vanha. Imetin hänet unten maille nojaillen uudella sohvallani (hankimme ekstra ison kasvavalle perheelle) ihanan pehmoisen imetystyynyn tukemana. Tuijotin täydellisiä kasvoja jonkin aikaa, huomaamattani hymyillen, ja silittelin suklaanruskeaa tukkaa hellästi. En olisi hennonnut laskea poikaa sylistäni, mutta vilkaistuani kelloa totesin Mr. Scotin tulevan kohta tyttöjen kanssa sisälle. He olivat ulkona leikkimässä ennen kuin päivä kääntyisi liian kuumaksi. Niinpä laskin vauvan sitteriin ja peittelin ohuelti, ettei hän läkähtyisi.

Nousin hiukan kumarassa ylös, mutta vatsan polttavat vihlaisut katosivat, kun olin pystyssä. Kävelin lähes normaalisti, hiukan hitaammin vaan keittiöön ja aloin kaivella kattilaa ja pannua kaapista. Ryhdyin siinä pico laite rintaliiveihin tungettuna keittämään vettä ja valmistella ruokaa. Pörräsin keittiössä tottuneesti ja huomasin kohta yllätyksekseni hyräileväni. Ja sillä hetkellä tajusin, että olin hetkellisesti ollut kuin mitään leikkausta ei koskaan olisi tehtykään. Ihan pysähdyin ja tuijotin tyhjää, kun jäin miettimään eroa toisen päivän ja viidennen päivän välillä.

Leikkausta seuraava päivä oli ollut aivan karmea, mutta nyt, näin nopeasti, alle viikossa, minulla oli ihan okei olo. Olo, kuin olisin melkeinpä oma itseni. Aluksi luulin, että kärsisin loputtomalta tuntuvan ajan hirveitä tuskia ja kaikki olisi vaikeaa ja kamalaa vaikka kuinka pitkään. Olin järkyttynyt, kun tajusin miten nopeasti ja miten isoin harppauksin oloni oli kohentunut kotiin päästyäni. Toki maidon nousu oli laittanut pääni aivan sekaisin ja tunteeni sekä käytökseni heittelivät nyt laidasta laitaan, kuin minulle olisi kehittynyt skitsofrenia. Siitäkin huolimatta päivissä oli nyt iloa, vitsailua, läheisyyttä, toivoa – kaiken sen itkemisen, kiukuttelun ja suoranaisen epätoivon lisäksi. Ensin kun oli tuntunut, että en enää koskaan olisi onnellinen elämässäni ja kehossani.

Jäin miettimään miten kauan oli kestänyt alatiesynnytyksen jälkeen, että olin päässyt tähän olotilaan. Tai, että olin pystynyt nukkumaan ilman painajaisia. Entäpä puhumaan synnytyskokemuksesta itkemättä hysteerisesti. Kauan, kauan… Nyt, minua ei itkettänyt lainkaan. Sektio itsessään oli ollut helppo. Seuraavat päivät siitä, eivät niinkään. Silti, nyt jo, ihan vain viisi päivää myöhemmin, alkoi tuntua siltä, että hei, tämähän oli aika hyvä diili. Ei niin, ettenkö vetäisi buranaa ja panadolia kuin karkkia pitääkseni kivut hallinnassa, ja niistäkin huolimatta vatsassa on jatkuvasti jotain vihlontaa, polttelua ja särkyä. Mutta kun vertaa alatiesynnytykseen ja mitä kaikkea se jätti jälkeensä niin voi että, tämähän on helppoa!

Kahden päivän päästä pico-laite poistetaan ja neuvolatäti tarkistaa haavan tilanteen. Sittenhän se vasta todella selviää, että miten on mennyt. Vaikka mitä komplikaatioita voi vielä ilmetä, mutta juuri nyt, kun saan nukkua (niitä harvoja ja muutamia tunteja) omassa sängyssä (ja viime yönä kyljellään nukkuminenkin jo onnistui!), syödä omia kokkauksia, päättää itse aikatauluista ja tekemisestä, niin vaikea enää ajatella, että tämä huonommaksi tästä enää kääntyisi. Uskotaan siihen, että tästä se toipuminen alkaa!