48. Kuka huusi äiti?

Hei siellä ruudun toisella puolella. Tervetuloa blogiini! Täältä löydät läjän tekstejä vuosilta 2017-2019. Siltä varalta, että et halua kahlata läpi parin vuoden verran kirjoitteluja tässäpä pieni kooste!

Ennen sitä halua kuitenkin valottaa vähän blogini nimeä. Tiedättekö sen fiiliksen, kun olette ruokakaupassa ja joku huutaa ”äiti”? Väitän, että suurimmalla osalla kanssaäideistäni pongahtaa pää pystyyn kuin peuralla rasahduksen kuullessaan. Äiti? Minä täällä! Kuka siellä? Aika nopeasti aivot rekisteröivät oliko ääni oman lapsesi, ja sitten muisti tekee raportin siitä voiko se edes olla, lapsenhan pitäisi olla ihan jossain muualla.

Sama reaktio tulee kotonakin. Jos yläkerrasta kuuluu jommankumman tyttären äänellä tekoitkua ja ”äitiii” niin välittömästi vastaan ”mitä?”.

”Argh, äiti, me leikitään! Mä olen vauva ja sisko on äiti!”

Siitä huolimatta joka kerta, kun muissa huoneissa pyörivät perheenjäsenet sanovat ”äiti”, niin vaistomaisesti kurkkaan kulman takaa ”kutsuiko joku minua?”. Sanaan äiti on hyvin vahvasti kietoutunut tarve. Sitä ei sanota turhaan. Äiti, äiti, äiti, äiti annan huomiota. Äitiiiii muhun sattui! Äiti mua pelottaa! Äiti, annan ruokaa! Äiti, mulla on kysymys. Jos joku sanoo äiti, se vaatii toimintaa, reaktiota, oman asian keskeyttämistä ja siirtymistä muiden palvelukseen.

Tämä kuulosti nyt ehkä turhaan negatiiviselta, koska onhan se myös aivan ihana ja paras sana maailmassa! Nuorin lapseni ei vielä puhu, tai no omaa höpölöpö kieltään, mutta edes sana ”äiti” ei vielä irtoa ja odotan sitä niin innoissani! Kun tyttäret ovat oppineet sanomaan sanan ”äiti” se on ollut valtavan maaginen hetki. Hetki, jota olen odottanut siitä asti, kun itse olin pieni tyttö, joka leikki nukeilla ja haaveili omasta perheestä. ”Äiti” on kutsumus, siunaus ja tehtävä, se kiteyttää ison osan minua, sitä kuka olen ja määrittelee elämäni tarkoitusta.

Palataanhan siihen kertaukseen. Perheessäni on kaksi tytärtä, 9-vuotias Miss Wienna ja 3-vuotias Miss April, sekä tuo ainoa poika Mr. Berlin, vasta 1,5-vuotias taapertaja. Isosta ikäerosta voisi hypätä johtopäätökseen, että kyseessä on uusioperhe, ja osuisi aivan oikeaan. Miss Wienna on joka toinen viikonloppu biologisella isällään, mutta muuten hän kutsuu isäkseen Mr. Scottia. Mr. Scot ja minä tapasimme kun Miss Wienna oli 4-vuotias ja olin ollut yksinhuoltajaäiti jo kolme vuotta. Hän saapui elämääni sellaisena aikana, kun olin vihdoin kasvanut vanhemmuuden saappaisiin varsin kivikkoisen alun jälkeen ja olin itsevarma, onnellinen ja kaikki oli hyvin.

En voi tähdentää sitä tarpeeksi, kuinka tärkeä pohja tämä on ollut meidän suhteellemme. Olen aikaisemmin yrittänyt korjata omaa elämääni tai hakea elämälleni jotain sisältöä parisuhteesta. Se on kamalan huono pohja lähteä rakentamaan tervettä suhdetta. Onnellisuutesi ei voi olla riippuvainen toisesta ihmisestä, vain itsestäsi. Mutta kun minä ja Mr. Scot tapasimme olin oppinut elämään ja pärjäämään itse, tiesin etten tarvitse ketään muuta pelastamaan minua. Niinpä, kun tuo pari vuotta minua nuorempi komistus marssi elämääni, hän teki kaikesta parempaa, toi elämääni vain tuplasti hyvää ja tiesin heti, että tässä se vihdoin on, se oikea, ei mikään laastari.

Muutamassa kuukaudessa asuimme yhdessä ja emme ehtineet olla vuottakaan saman katon alla, kun totesimme haluavamme lapsen. Olin aina toivonut voivani joku päivä antaa Miss Wiennalle sisaruksen, sillä tiesin millainen rikkaus he ovat oman siskoni ja veljeni myötä. Pikku tyttönä, kun leikin niillä nukeilla, haaveilin seitsemästä lapsesta, mutta esikoisen synnytyksen jälkeen tuo haave oli tipahtanut kolmeen tyttäreen (en hemmetissä suostuisi synnyttämään seitsemää kertaa!). Mr. Scot oli neljästä veljeksestä vanhin ja hyvin lapsirakas ihminen, joka oli haaveillut omista lapsista suunnilleen yhtä kauan ja hartaasti kuin minä.

No kuten kaikki tiedämme, elämä ei mene niin kuin haluaisi. Mr. Scot oli lapsuudessaan kärsinyt kivestulehduksen ja vielä teininä lisäkiveksen kiertymän. Kun vauvaa ei heti alkanut kuulua kävimme varmuuden vuoksi tsekkaamassa, että eiväthän nämä nuoruuden vaivat vaikuttaisi asiaan mitenkään. Valitettavasti uutiset olivat huonoja, ja meidän mahdollisuutemme saada lapsia luomusti putosivat alle prosenttiin.

Kuten missä tahansa parisuhteessa myös meillä tällaiset uutiset pistivät suhteemme kovalle koetukselle. Olin kuitenkin vuosikausia odottanut sitä oikeaa, ollut niin kranttu miesten suhteen kuin olla saattaa ja tunsin hyvin vahvasti, että nyt minulla oli jotain erityistä, enkä ollut valmis siitä luopumaan. Lääkärin mukaan minun hedelmällisyyteni antaisi meille oikein hyvät mahdollisuudet onnistua lisääntymisessä lääketieteellisin avuin, joten sille tielle lähdimme. Emme täyttäneet kaikkia julkisen puolen vaatimuksia hedelmöityshoitojen osalta, joten pysyimme yksityisellä Felicitas klinikalla ja maksoimme kaikki viulut itse.

Voisinpa sanoa, että siitä eteenpäin asiat menivät kuin Strömsöössä, mutta ei. Ensimmäiset hormonihoitomme epäonnistuivat. Munasolujen keräyksessä paljastui, että suurin osa munasoluista oli alikehittyneitä ja huonolaatuisia. Vain kaksi munasolua hedelmöittyi ja vain toinen alkio selvisi siihen asti, että se voitiin siirtää kohtuun, mutta sekään ei kiinnittynyt eli en tullut raskaaksi. Tuhansia euroja kankkulan kaivoon. Meidän oli aloitettava uudestaan. Seuraavalla kierroksella piikitin enemmän hormoneja, tuotin enemmän munasoluja, ja kärsin ihan helvetillisistä tuskista. Sain vakavia jälkioireita, hyperstimulaatio-oireyhtymän, ja kirosin koko paskan syvimpään helvettiin.

Saimme kuitenkin läjäpäin parhaimman tason munasoluja, joista kymmenen onnistuttiin hedelmöittämään, sillä jostain syystä myös miehen tämänkertaiset siittiöt olivat laadukkaampia. Nimesin kaikki kymmenen alkiota seuraavasti: Teini, Mutantti, Ninja, Kilpikonna, April, O’Neil, Athos, Porthos, Aramis ja D’Artagnan. Vähän nörttiä, tiedän. Komplikaatioiden takia yhtään ei voitu heti siirtää kohtuuni, vaan minä jäin sairaslomalle ja alkiot pakastettiin. Vain puolet alkioista selvisivät jäihin laittamisesta: Ninja, Kilpikonna, April, Athos ja Aramis.

Suurta jännitystä on turha pitää yllä, sillä te tiedätte jo, kuinka sitten kävi. Onnistuimme vihdoin, vuosi hedelmöityshoitojen aloittamisesta, saamaan tyttären. April alkio siirrettiin toukokuussa 2017 ja tammikuussa 2018 meille syntyi täydellinen pienokainen. Tuohon yhdeksään kuukauteen mahtui suuri määrä epätoivoa ja kärsimystä, huipentuen käynnistettyyn synnytykseen, joka oli niin karmea kokemus, että se rikkoi minut henkisesti että fyysisesti, ja jouduin käymään yli vuoden psykologilla hoitamassa PTSD-oireitani.

Tästä huolimatta, niin minä kuin Mr. Scot, toivoimme saavamme ainakin yhden lapsen vielä. Onnekkaasti Miss April oli helppo vauva ja arki hänen kanssaan oli ihanaa. Tämän hämäämänä päädyimme toiseen alkionsiirtoon, ja tällä kertaa vuorossa oli Ninja alkio. Hän ei meinannut tulla edes putkesta ulos, eikä siirto ollut onnistua, minkä lääkäri lohdutti viittaavan vain siihen, että tämä yksilö tarrautuu kiinni ihan mihin vaan. Ja näin kävi myös kohdussa. Olin taas raskaana vain puoli vuotta Miss Aprilin syntymän jälkeen.

Tämä kolmas raskauteni oli omalla tavallaan vaikea, mutta se kulminoitui heinäkuussa 2019 elektiiviseen sektioon, josta minulla kesti vain kaksi viikkoa toipua. Olin niin totaalisen traumatisoitunut kahdesta alatiesynnytyksestäni, että ainoa vaihtoehto mitä kykenin edes harkitsemaan, oli keisarinleikkaus, ja onnekseni sen myös sain. Leikkauspöydälle jäivät kaikki PTSD-oireeni, aivan kuin olisin kokenut ihmeparantumisen, enkä ole sen koommin tarvinnut psykologin apua.

Kolmas lapseni oli suureksi hämmennyksekseni poika. Mr. Berlin tupsahti maailmaan muuttamaan jo pienestä pitäen luomani kuvitelman siitä, että saisin kolme tytärtä. Hän oli myös vaikea vauva (aivan kuten esikoiseni), huutaen öitä, kärsien vatsavaivoista ja oireillen ruoka-aineita. Elämää ei helpottanut pieni aviokriisi, mustasukkainen puolitoistavuotias tai koulunsa aloittanut esikoinen. Kun päälle vielä kaadettiin koronakriisi, niin johan oli vaikea vauvavuosi. Kaikesta tästä kirjoittanen myöhemmin, sillä nyt liikutaan jo alueella, jolloin laitoin blogini suosiolla ”mammalomalle”.

Siitä on ihan kohta puolitoista vuotta, kun olen kirjoittanut viimeksi. Kolmannen lapsen saaminen osoittautui sellaiseksi haasteeksi, että elämäni yhtälöstä oli hetkellisesti poistettava jotain muuta. ”I’m back, bitches!” voisin kai heittää tähän väliin, sillä nyt kun pienet lapset ovat tarhassa ja minä jatko-opiskelen töiden lomassa, on niin paljon enemmän aikaa (hah!), että olen päättänyt palata bloggaamaan. Ei niitä turhaan sanota ruuhkavuosiksi, nyt on meinaa miljoona rautaa tulessa!

Tervetuloa siis seuraamaan uusioperheen kommervenkkejä, kun yritän epätoivoisesti pitää tätä palettia kasassa. Kolme lasta, yksi kai joskus hamassa tulevaisuudessa vielä toiveissa (kolme alkiota pakkasessa), avioliitto, pari koiraa, kissa, opiskelu, työt, pitäisi oma firma laittaa pystyyn ja mitähän muuta tässä vielä keksitään. Mutta nyt pitää lopettaa, joku huusi ”äiti”, ja velvollisuus kutsuu.