50. Pojan äiti

”Okei, pitäisikö sen näyttää tuolta?”

”Niin minkä?” mieheni kysyi.

”No tuon, tiedätkö…”

Osoitin sormella. Vastasyntynyt vauva makasi hoitopöydällä selällään, jalat ihan kippuralla. Mies harkitsi hetken.

”Ai pippelin?”

”Niin. Tai siis, että kassit näyttää aika isoilta, verrattuna, ja sitten kun se on tolla tavalla, näetkö noin?”

”Ihan normaalia.”

”Okei. Mitä sille pitäisi tehdä?”

Kyllä, tämä oli ihan oikea keskustelu, jonka kävimme sen jälkeen, kun Mr. Berlin oli syntynyt. Kolmas lapseni, kolmas! Ja seisoin paljaan pyllyn edessä vaippa kädessä hämilläni. Niin siis miten tämä homma menee? Laitetaanko kassit ja keppi jotenkin tiettyyn asentoon vaipan sisään? Ai alaspäin, jotta poika ei pissi vaipasta yli, okei. Ja mitenkäs tämä uloke putsataan?

Sitähän voisi ihan kuvitella, että kun elää hetero suhteessa, niin on kuitenkin ”käsitellyt” tuollaista vehjettä ainakin jollain tasolla, ja tietää mitä sille pitää tehdä. Mutta naiset käsi pystyyn, kuka teistä tiesi miten vaihdekeppi putsataan, ennen kuin saitte pojan? Muistan puistelleeni päätäni, kun Mr. Scot pyyhki ensimmäisen kerran Miss Aprilin alapäätä.

”Aina edestä taakse, rakas. Ei koskaan ylöspäin, menee bakteereita virtsaputkeen.”

Mr. Scot oli hämmästynyt tätä kovin, ei hänelle ollut tullut mieleenkään. Meidän tietomme vastakkaisen sukupuolen laitteistosta rajoittuu omaan käyttökokemukseen, eikä luonnollisestikaan tyttöystävä yleensä kerro miehelle, miten pyyhkii haarojaan.

Senpä takia minäkin nyt seisoin hämmentyneenä vauvani edessä, pohtien onko tässä jotain sääntöjä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Huomasin kyseleväni varsin kummallisia yksityiskohtia vaivaantuneelta puolisolta. Tavallaanhan vauva-arki on aivan samanlaista, oli sitten kyseessä poika- tai tyttövauva, mutta lapsen fyysinen rakenne on kuitenkin erilainen, ihan sama vaikka kasvattaisit hänet ”sukupuolettomana”, hän nimikkeellä ja pukisit aina neutraaleihin väreihin. Eivät ne haarojen välit siitä miksikään muutu.

Pojan saaminen oli ollut monella tapaa hyvin erilainen kokemus, kuin tytön. Molempien tytärteni kohdalla olin kokenut traumatisoivan alatiesynnytyksen ja esikoisen kanssa olimme aluksi monta päivää eri osastoilla erossa toisistamme, lisäksi olin hänen kanssaan yksinhuoltaja. Tällä kertaa, kolmannen lapsen kohdalla, lapsen syntymisestä puuttui täysin shokki. En ollut joutunut synnytysväkivallan kohteeksi, en ollut kuoleman kielissä tiputuksessa kohtutulehduksen ja raskausmyrkytyksen takia, en ollut kokematon ensikertalainen, ei kerrassaan mitään järkyttävää.

Rauhallinen ja onnistunut sektioni takasi sen, että heti kun poikani, kolmas lapseni syntyi, rakastuin häneen, toisin kuin oli tapahtunut tyttöjen kanssa. Minulla oli pitkään kiintymisen kanssa ongelmia esikoisen aikana ja synnytyksenjälkeistä masennusta. Toisen kanssa koin jopa mustasukkaisuutta, kun jouduin jakamaan mieheni huomion, ja olin toki psyykkisesti aivan rikki synnytystraumasta. En siis oikeastaan tiedä, johtuuko alusta asti erilainen suhteeni poikani kanssa monen tekijän summasta, vai olisinko tuntenut näin joka tapauksessa, sillä häneen rakastuminen oli äärimmäisen helppoa.

Äidinrakkaus, minä aina oletin, että se on joka kerta samanlaista. ”Ihan samalla tavalla sitä rakastaa jokaista lastaan” minulle sanottiin, mutta huomaan nyt olevani erimieltä. Yhtä paljon, kyllä, sen allekirjoitan, mutta ei se samalta minusta tunnu. Rakastan jokaista lastani eri tavalla. Minusta tuntuu niin kovin erilaiselta olla pojan äiti. Sitä on vaikea oikein edes määritellä, että miksi, tai että mikä siinä on erilaista. Mutta on siinä.

Onko tämä taas joku tabu, mistä ei saa puhua, vai olenko ihan yksin ajatusteni kanssa? Ainakin italialaiset äidit tuntuisivat ymmärtävän, että side poikaan on jotain erityistä ja erilaista. Enkä missään nimessä sano, että parempaa tai tärkeämpää, vaan nimenomaan erityistä. Minun poikani. Väitän, että ihan samalla tavalla isällä on erityinen suhde tyttäreensä, isin tyttöön, ovathan kirjat ja kannet täynnä sitä! Ja hämmennyksekseni se mustasukkaisuus, jota minä tunsin Miss Aprilin syntyessä, puhkesi Mr. Scotille poikamme astuessa maailmaan.

Katsellessani The Crown sarjaa pohdin mahtaako se mustasukkaisuus johtua vähän samasta, kuin kuningattaren kokemasta ”perillinen-syndroomasta”? Sarjassa ristiriitaiset tunteet kohdistuivat nimenomaan esikoispoikaan, koska Charles tulee aikanaan syrjäyttämään äitinsä. Hän edustaa sitä jatkumoa sukupolvesta toiseen, mutta myöskin sitä kuningattaren kuolevaisuutta, tekee hänestä ensimmäisen kerran elämässään korvattavan. Ja jotenkin vedin tästä punaisen langan omaan elämääni. Tyttäreni korvaa minut ajan virrassa, hänen tyttärensä hänet, ja vastaavasti poika on isänsä perillinen ja suvun jatkaja, hänen korvaajansa.

Kenties kyse ei ollut näin syvällisestä alitajunnan ymmärryksestä, vaan jostain paljon eläimellisemmästä ja olin vain mustasukkainen, kun toinen naissukupuolinen vei kumppanini huomion, ja miehen kohdalla toisin päin. Niin tai näin kiehtovaa se kuitenkin minusta oli, meidän vastaavanlaiset reaktiot Mr. Scotin kanssa. Sekä se, että vastaavaa ei sitten tapahtunut, kun lapsen sukupuoli oli vastakkainen. Mr. Berlinin kanssa minusta tuntui välittömästi, kuin minun ja poikani välillä olisi jokin maaginen side.

Jopa Mr. Scot ihmetteli parin kuukauden ikäistä vauvaa suukotellessani, että onko poika suosikki lapseni, kun vaikutan niin ihastuneelta. Nauroin, että ei suinkaan siitä ole kyse! Hän vain oli uusi. Ihan niin kuin silloin, kun rakastut uuteen puolisoon, niin samalla tavalla minusta tuntuu, että käy uuden vauvan kanssa. Sitä hullaantuu ihan täysin ja näkee lapsen vaaleanpunaisten lasien läpi (syytän tästä evoluutiota, joka varmaan tekee epätoivoisesti kaikkensa, jotta äiti ei nirhaisi öitä läpensä huutavaa vastasyntynyttä). Oma vauva on maailman suloisin otus! Vaikka todellisuudessa hän näyttää vanhalta ja äkäiseltä papparaiselta, joka kusee, paskoo ja puklaa koko ajan. Ihana, virheetön, täydellinen! Niin väittää äiti, jonka lähimmäiset ihmettelevät, pitäisikö hommata uudet silmälasit.

Elin pitkään jonkinlaisessa epäuskossa, että minulla ihan oikeasti on nyt poikalapsi. Poika. Hän tuntuu kaikin tavoin niin erilaiselta kuin sisaruksensa, vaikka muut huomauttelevat minulle erityisesti Miss Aprilin ja Mr. Berlinin samanlaisuuksista. Kaksikko kyöhnää toisissaan kiinni kuin pari kissoja. Jos sisko alkaa huutamaan (siis ihan huvikseen ääntään availee niin, että ikkunat helisevät) niin poika intoutuu välittömästi matkimaan ja sitten he ovat kuin sademetsän äänekkäimmät papukaijat samalla orrella. Siinä on kyllä puolensa, että tekee lapsia nopealla aikavälillä, sillä nämä kaksi ovat ainakin ihan hirmu läheisiä.

Ihan erilaisia he kuitenkin minun silmääni ovat. Mr. Berlin on pieni insinööri sielu, hän rakastaa vipuja, nappeja, kääntää, vääntää, avata, sulkea ja tutkia sitä, miten mikäkin toimii. On selvitettävä mistä ääni ja valo tulee ja miten, ja sitten laitetaan kaikki järjestykseen. Siinä missä sisko levittää kaiken sinne tänne on poika järjestelmällinen ja tarkka. Palikat on oltava rivissä ja pallot kerättävä koreihin, ruoka otetaan pois lautaselta ja järjestellään pöydälle hienosti riviin ennen kuin se syödään.

Ja auta armias, jos joku menee koskemaan Mr. Berlinin järjestelyihin niin siitä seuraa järjetön raivari. Poika heittäytyy kaaressa lattialle raivoamaan eikä huudolle, jalkojen polkemiselle, käsien huitomiselle ja huudolle ole tulla loppua. Paitsi ehkä, jos joku alkaa laulamaan, tai telkasta lähtee musiikki pyörimään. Sitten sitä noustaan salamana ylös ja riennetään kuuntelemaan/katselemaan kuin ei koskaan mistään olisi suututtukaan. Nollasta sataan sekunnin murto-osassa kuin parhaimman luokan urheiluauto konsanaan.

Huomaan pohtivani, että mitkähän luonteenpiirteistä määrittää lapsen sukupuoli ja mitkä perimä. Miss April oli jo hyvin varhain vakavailmeinen ja teräväpäinen, iloinen ja itsekseen hassutteleva neito täynnä määrätietosuutta ja herkkyyttä, joten hän loukkaantuu heti, jos häntä komentaa. Mr. Berlin on oikea vintiö, melkeinpä ilkikurinen humoristi, joka nauraa ja hymyilee paljon, mutta raivoaa ja huutaa yhtä lailla. Tulinen tuittupää, joka on niin kovapäinen, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa, vaikka häntä komennetaan.

Johtuuko tyttären herkkyys ja helppoitkuisuus siitä, että hän on tyttö? Johtuuko pojan kovuus ja välinpitämättömyys komentelusta siitä, että hän on poika? Miss April rakastaa leikkiä nukeilla, hän alkoi hoivaamaan vauvoja ollessaan itse vielä vauva, mutta onko se luonteenpiirre vai osa naisen evoluution luomia valmiuksia? Mr. Berlin leikkii palloleikkejä ja rakastaa teknisiä leluja että vilkkuvaloisia autoja, mutta miksi? Varsinkin pojalla olisi nimittäin ollut mahdollisuus leikkiä kaiken maailman barbeilla, poneilla ja glitter pinkeillä tavaroilla, sillä niitä siskolle on hommattu kasoittain, kun eivät mitkään muut ole kelvanneet, ja Mr. Berlin on kasvanut niiden keskellä.

Miten voi samoista geeneistä saada kaikin puolin niin erilaisia lapsia? Tyttärellämme on suora, hunajan kultainen tukka ja jäänsiniset silmät, pojalla on ruskea, kihartuva tukka ja tumman harmaat silmät. Kasvonpiirteiltään Miss April näyttää minulta ja Mr. Berlin isältään. Oliko se sattumaa, kolikon heittoa, vai sukupuoleen sidonnaista? Mikä on määritellyt sen, että heistä on tullut niin erilaiset, ja nimenomaan tytär kuin äitinsä, ja poika kuin isänsä? Olisipa mukava, kun voisin antaa sinulle vastauksen, enkä vain kysymyksiä. Onko muillakin niin, että olette saanet ihan on tosi tyttömäisen tytön ja poikamaisen pojan?

Lasten selkeä erilaisuus varmaan lisänneekin sitä minun tunnettani, että pojan äitinä oleminen on niin erilaista ja erityistä. Onneksi hyvällä ystävälläni ja siskollani on vain vähän vanhemmat poikalapset, joten voin aina heiltä mennä kysymään viisauksia ja kokemuksia. En aikaisemmin ymmärtänyt lainkaan, miksi ”poikien äideille” oli omia keskusteluryhmiäkin, mutta nyt ymmärrän. Se vain on ihan eri juttunsa. Ja naisena sitä on välillä ihan hukassa tämän poika jutun kanssa. Oletan hämmennyksen ja epävarmuuden vain lisääntyvän, jahka lapsi tästä vielä kasvaa ja murrosikä lähenee.

Miten ihmeessä minun pitäisi osata neuvoa lasta, kun hän siirtyy sukupuolikypsyyden kynnykselle? Miten osaan olla tukena, kun kehossa alkaa tapahtua hormonaalisia muutoksia? Vaikka olen Mr. Scotille todennut, että hän saa sitten opettaa pojan pissaamaan seisaaltaan ja käymään läpi nuo ylimääräisen ulokkeen käyttöohjeet lapsensa kanssa, niin en haluaisi kuitenkaan olla se vanhempi, jolta ei voisi kysyä mitä vain. Jos iskä ei ole saatavilla täytyyhän minunkin voida olla täyspäinen vanhempi, siinä missä miehenkin on taklattava kuukautiset ja rintojen kasvu Miss Aprilin kanssa.

Jonkin verran silti pelotti, kun googletin ”vauvan kivekset” ja muita yhtä herkkiä aiheita hakukoneesta. Vakuuttelin hiljaa mielessäni, että ihan varmasti muutkin poikien äidit tekevät samaa, eikä heidän ovelleen ilmesty poliiseja syyttelemään pedofiliasta. Tyhjensin silti välittömästi hakuhistoriani, kunhan olin löytänyt oikean tiedon, enkä uskaltanut vilkaistakaan kuvahaun tulosta. Tämä on ihan luonnollista, sanoin itselleni. Ja tulen varmasti sanomaan monesti vielä tulevaisuudessa. Minä vain yritän olla paras äiti pojalleni.

Nykyään olen hurjan onnellinen, että kohtalo oli erimieltä kanssani ja siunasi meitä poikalapsella, eikä pelkästään tyttärillä. Nyt tuntuu siltä, että olisin jäänyt jostain paitsi, jos en olisi joutunut hyppäämään tähän pikkuautojen ja ninjaturtles paitojen maailmaan. Samalla tavalla kuin esikoisen kanssa, kun kaikki on suurta seikkailua tuntemattomaan, eikä koskaan oikein tiedä mitä seuraavan kulman takaa tulee, niin siltä tuntuu tämä pojan äitiyskin. Olen vasta aloittanut matkani kartoittamattoman erämaan läpi, joten jännityksellä odotan mitä kaikkea vielä mahtaakaan itsensä muinoin ”tyttöjen äidiksi” tituleerannut monitoimimamma kohdata ja kuinka siitä selvitään.