52. Äitiyden kestämätön taakka

@niklasjänttiphotography

Yök, maanantai. Olin nukkunut pommiin ja kun vihdoin pääsin kahden lapsen kanssa ulos ovesta, olivat auraamattomat kadut lumikaaoksessa ja reitilläni oli useampi auto jumissa kinoksissa. En jäänyt edes vakavissani miettimään auttamista, sillä vaikka meillä oli neliveto maasturi, siinä ei ollut koukkua ja minusta ei ollut työntämään pakettiautoa mäestä liikkeelle. Olimme sitä paitsi niin paljon jo myöhässä, että ensimmäisen kerran Mr. Berlinin puolivuotisen tarha uran aikana jouduin lähestymään hoitajia hattu kourassa, että vieläköhän lapseni saisi aamiaista, vaikka virallisesti ruokailu oli juuri loppunut.

Ai että vihasin tätä tunnetta, ja vihasin olla se paska mutsi. Olihan minulla tekosyy, poika oli riehunut yöllä hereillä ja kiukutellut, tuntemattomasta syystä, vaikka kuinka pitkään. Sain hänet takaisin nukkumaan vasta puoli tuntia ennen herätyskellon sointia (tai siis Mr. Scot sai, isukilla on se kultainen kosketus, joka saa Mr. Berlinin rauhoittumaan). Niinpä minä olin ilmeisesti vain lätkäissyt kellon kiinni, kun se oli pärähtänyt, ja kääntänyt kylkeä. Se ei kuitenkaan helpottanut päiväkodin tilannetta, jossa nyt jouduttiin näkemään ekstra vaivaa minun väsymykseni takia.

Yritin sallia itselleni sen, että minäkin olen vain ihminen, ja kaikilla meillä on paskat päivämme, virheemme, ja joskus jonkun muun on tultava vastaan. Mutta kun äidillä ei ole varaa moiseen inhimillisyyteen! Äiti on usein se ratkaiseva tekijä, joka pitää koko palettia kasassa. Mr. Scot lähtee työmaalle niin aikaisin aamulla, että lasten vieminen tarhaan on poikkeuksetta minun vastuullani. Mies oli luonut lumet pihalta ja putsannut auton valmiiksi, käyttänyt koirat ja vienyt roskat, hän oli hanskannut oman leiviskänsä huolimatta paskasta yöstä. Miksen minä onnistunut siinä?

Istuin murheellisena auton rattiin saatuani lapset tarhaan asti. Teki mieli itkeä, kuukautisetkin olivat alkaneet ja mieleni oli yhtä hormoni myrskyä. Vedin syvään henkeä ja kelasin päässäni läpi, että olinhan nyt muistanut viedä päiväkotiin tarpeeksi varavaatteita, villapaitaa ja fleesiä, tossut, unilelun, mitä vielä. Puhelimeen kilahti wilma viesti ja säikähtäneenä avasin sen. Olinkohan unohtanut jotain Miss Wiennan kouluun liittyvää? Minä aina unohdin kaikki erikoistapaukset, jotka osuivat maanantaille. Tuokaa oma muovirasia kouluun, pulkkamäkeen saa ottaa termariin kaakaota, muistakaa nimikoida nokkahuilu – argh, mitähän tällä kertaa oli jäänyt tekemättä!? Oikea maanantain kirous!

Onnekkaasti kyseessä oli ilmoittautumislinkki ylimääräiseen kielten opiskeluun 4.luokalta alkaen, eikä mitään vakavaa. Ajaessani jäin kuitenkin stressaamaan tätäkin. Halutessaan tyttäreni saisi osallistua jo nyt espanjan, ranskan, ruotsin, saksan tai venäjän kielen opiskeluun läpi koko ala-aste/yläaste polkunsa. Ruotsihan aloitetaan nykyään vasta 6.luokalla ja englanti käynnistyi 3.luokalla. Pitäisikö, eikö pitäisi, mikä sitten, jos aloittaa? Kielten opiskelu on sijoitus tulevaisuuteen, sanottiin viestissä. Tottakai minä halusin sijoittaa tyttäreni tulevaisuuteen!

Mutta. Miss Wienna kärsi oppimisvaikeuksista. Hänellä ei ollut lukihäiriötä, kuten minulla, vaan tässä kolme vuotta eli koko koulutaipaleen oli tutkittu ja pohdittu mikä nyt tarkalleen oli vaikeuksien taustalla. Muistiongelmat, hahmotusongelmat, alkoi näyttää yhä enenevässä määrin siltä, että ne olivat perujaan pitkittyneen alatiesynnytyksen aiheuttamasta happivajeesta aivoissa. Eli karmiva synnytykseni, ”olisit tyytyväinen, kun lapsi syntyi elossa” mentaliteetillä maaliin vedetty parin vuorokauden tragedia, oli kantanut seuraamuksensa näinkin pitkälle tyttäreni elämään. Olihan hän teho-osaston kautta selvinnyt hengissä, kuten niukin naukin minäkin, mutta tässä sitä nyt oltiin.

Miss Wiennalla oli motivaatiota opiskeluun yhtä paljon kuin Hermione Grangerillä – eli kuten Harry Potter fanit tietävät – super paljon ja melkein liikaakin. Hän rakasti koulua ja janosi uutta tietoa. Vaikeuksista viis hän viittasi tunnilla ja osallistui tehtäviin palavalla intohimolla. Hän kyllä yritti ihan tosissaan, mutta silti tulokset jäivät keskiverroiksi. Tämä ei tosin Miss Wiennaa haitannut, hän oli ylpeä jokaisesta seiskasta ja kasista, mikä muistutti minua, vanhaa kympin ja ysin oppilasta, siitä että aina ei tarvinnut olla paras, vain yrittää parhaansa.

Suurimmat ongelmat olivat tytöllä äidinkielessä, kirjoittamisessa ja lukemisessa. Tämä luonnollisesti hidasti myös englannin opiskelua. Olisiko siis mitään järkeä lisätä vielä vaikkapa ranskan kielioppi siihen päälle? Olin itse lukenut ranskaa lukiossa, joten pystyisin kaiketi auttamaan tytärtä edes opiskelun alussa. Millä ajalla? Naurahdin itsekseni, ajellessani tuttuja teitä automaatiolla, ajatuksiini vajonneena. Jo nyt aika oli kortilla.

Miss Wienna harrasti ratsastusta ja balettia. Hän oli itse saanut osallistua harrastuksen valintaan ja olimmekin kokeilleet vähän sitä ja tätä tytön ollessa viiden vanha. Eläinrakkaana luonteena Miss Wienna oli välittömästi ihastunut heppailuun, mikä tietysti vanhaa heppatyttö äitiä oli miellyttänyt. Omat kokemukseni baletista eivät olleen yhtä ruusuiset, ja veinkin tytön dance tunneille ensin, mutta hän itse kinusi balettiin, joten sinnehän hänet sitten laitettiin. Jo pari vuotta oltiin menty tällä sabluunalla ja olinkin rinta rottingilla aina, kun lapseni harrastukset tulivat puheeksi.

Mikähän siinäkin on, että muksun tekemiset ovat kuin vanhempien kilpavarustelua? Tärkeintähän on, että lapsi tekee jotain, mistä itse nauttii, ei se, mitä muut siitä ajattelevat. Vaan silti vanhemmuutta ja arvoasi äitinä mitataan tälläkin asteikolla. Nyt olikin jo sen aika, että kaksi harrastusta alkoi tuntua liian vähältä yhdeksänvuotiaalle. Olisin halunnut Miss Wiennan aloittavan pianon soiton, kuten minä, mutta hän ilmoittikin tahtovansa kitara tunneille. No ennen kuin ehdin tämän toteuttaa, kävimme kokeilemassa jousiammuntaa tyttären kummitädin opastuksella ja yllättäen se olikin sitten se voittaja tässä kilpailussa.

Oppimisvaikeuksia koulussa, kolme harrastusta, ja sitten vielä yksi kieli lisää? Rummutin rattia stressaantuneena. Mitä minun pitäisi tehdä? Mikä oli lapselleni parasta? ”Äiti minä haluan harrastaa myös uintia ja kitaran soittoa!” Joo ei, viisi harrastusta on ihan liikaa. Jos ei ajallisesti niin ainakin äidin kukkarolle. Onneksi nuoremmat sisarukset eivät vielä harrastaneet muuta kuin perheuintia kerran viikossa, mutta sekin päivä saapuisi, kun heidänkin pitäisi antaa vapaasti valita joku aktiviteetti omien vahvuuksiensa mukaan. Vai pitäisikö minun sitten kuitenkin yrittää ohjata heitä jonkin harrastuksen pariin? Se ei ollut kyllä toiminut omille vanhemmilleni, minä löysin kamppailulajit vasta, kun sain ihan itse valita harrastukseni.

Ai mikä kauhea puristava tunne rintakehässä. Eikö kellään olisi kristallipalloa? Voisinpa tietää mitkä valinnat johtaisivat optimaalisesti parhaimpiin tuloksiin ja valmiuksiin aikuisuutta ajatellen. Enkä halua lapsieni isona sanovan, että ”miksen minä saanut seurata unelmiani” kun paska äiti ei antanut. Miss Wienna on vieläpä vain ja ainoastaan minun vastuullani, sillä jo ihan pienestä olen ollut hänen yksinhuoltajansa. Toki hän tapaa biologista isää joka toinen viikonloppu, muttei tuo isä edes kysy koskaan, miten lapsella koulu sujuu, tai mitään muutakaan. Vastuu on kokonaan minun.

Tämä on mielestäni se äitiyden kestämätön taakka. Se absoluuttinen vastuu jälkeläisen koko tulevaisuudesta. Hänen elämänsä on minun käsissäni. Jokaisella lapsella on aivan valtava potentiaali, hänestä voi tulla mitä tahansa. Jos hän vaan saa tilaisuuden toteuttaa sen. Joskus tuntuu, että kaikki on kiinni minusta, siitä mihin suuntaan minä tytärtä ohjaan, mitä vahvuuksia minä hänen lapsuudessaan tuen. Onneksi tämä on äärimmäistä itserakkautta ja itsensä huijaamista, sillä eiköhän suurempi merkitys ole kohtalolla, tai sattumalla, tai jollain kolmannella taholla. Se vain tuntuu siltä, kuin valta olisi minulla hyppysissä, mutta se on pelkkä herkullinen illuusio, jota me vanhemmat ruokimme tunteaksemme, että meillä on homma hanskassa.

Tänään minulla tuntuisi muutenkin olevan hanskat ruhtinaallisesti hukassa. Miss Wiennan ensimmäisinä vuosina minulla oli ollut tämä tunne varsin usein. Jatkuvasti se olo, että en tiennyt mitä helvettiä olin tekemässä. Töissä käyvänä yksinhuoltajana olin ollut monta kertaa tarhalla hattu kourassa, myöhässä aamiaiselta, tai pyytämässä hoitajia riisumaan lapsen, jotta ehtisin juosta bussiin, kun oli minuutista kiinni, ehtisinkö enää pysäkille. Vaikka perheeni oli osallistunut lapseni kasvattamiseen niin paljon kuin vain pystyivät olin tuntenut olevani ihan kammottavan yksin.

Harvoin enää muistelin niitä yksinhuoltaja-arjen iltoja, kun lapsi vihdoin oli suostunut nukahtamaan sänkyynsä, ja minä istuin sohvalla tuijottamassa tyhjää seinää. Miten minä ikinä selviäisin tästä ja millaisen elämän minä muka pystyisin tarjoamaan tyttärelleni, kun rahat riittivät vain juuri ja juuri ruokaan? Vaatteetkin oli kaikki saatu jostain, mitään ei ollut varaa ostaa uutena. Minä kuitenkin selvisin, puskin läpi epätoivon ja epävarmuuden aina päivästä toiseen. Ja sitten elämämme muuttui, tapasin Mr. Scotin ja yhtäkkiä kahden ihmisen tuloilla minulla oli mahdollisuus tarjota lapselleni jotain parempaa.

Verrattuna noihin aikoihin elelimme nyt luksuksessa, niin naurettavalta kuin se kuulostikin, kun edelleen oli mietittävä kuinka saisi kaikki laskut maksettua ja budjetissa pysyminen oli yhtä taiteilua. Miten ennen suurin ongelmani oli ollut, että keneltä kehtaan kysyä vähän rahaa ruokaan, tai Miss Wiennalle uusia kenkiä, ja nyt yhtäkkiä ongelma oli siinä, opiskelisiko lapseni ranskaa vai ei kolmen kalliin harrastuksen lisäksi? Nojauduin taaksepäin ratin takana, huokaisin ja rentouduin.

Mielessäni käväisivät sanat ”first world problems” ja “white privilege”. Pandemia riehui valtoimenaan ympäri maailman, ihmisiä kuoli, yrityksiä kaatui, demokratia oli veitsen terällä, ja minä murehdin tällaisia asioita. Olinko tosiaan ajautunut niin kauas noista päivistä, kun ongelmani olivat olleet todellisia, saisiko pidettyä katon pääni päällä ja näkisikö lapseni nälkää, että nyt olin henkisessä hätätilassa jonkun helvetin aamu myöhästymisen ja kielten opiskelun takia? Ajellessani samalla kalliilla maasturilla pientaloalueen lintukodossa. Voi helvetti.

Peruutin autoni parkkiruutuun kahden valkoista lumimöhkälettä muistuttavan ajoneuvon väliin. Taivaalta tuprutti pehmoista pulveria loppumattomalla syötteellä, lunta tulisi ilmeisesti jopa puoli metriä tänään. Tarpoessani tuoreessa hangessa myönsin itselleni sentään sen, että totta kai minun äitinä piti edes vähän stressaantua lapseni elämään pitkällä aikavälillä vaikuttavista asioista ja opiskelu sekä harrastukset olivat tietysti merkittäviä tekijöitä tyttäreni hyvinvoinnin kannalta. Eikä olisi hyväksi pienemmille muksuilleni, jos ”tiputtaisin pallon” useinkin, kuten tänä aamuna oli tapahtunut, nukkuisin pommiin ja antaisin heidän rytmiensä mennä sekaisin.

Minulla oli äidin vastuu, ja kuin jonglööri sirkuksessa, oli minun pyöritettävä palloja hymy naamalla ja saatava se vielä näyttämään siltä, kuin ei se olisi edes vaikeakaan temppu. Ehkei kuitenkaan ollut aihetta paniikkiin, niin kauan kun ne perus palikat olivat kunnossa, ja lapsilla oli ruokaa, vaatteita ja ennen kaikkea rakkautta ja välittämistä kotonaan. Varmaankin onnellisuus ja hyvinvointi jo aika pitkälle riittäisi takaamaan heille ihan tarpeeksi hyvät lähtökohdat elämään.