@niklasjänttiphotography

Yök, maanantai. Olin nukkunut pommiin ja kun vihdoin pääsin kahden lapsen kanssa ulos ovesta, olivat auraamattomat kadut lumikaaoksessa ja reitilläni oli useampi auto jumissa kinoksissa. En jäänyt edes vakavissani miettimään auttamista, sillä vaikka meillä oli neliveto maasturi, siinä ei ollut koukkua ja minusta ei ollut työntämään pakettiautoa mäestä liikkeelle. Olimme sitä paitsi niin paljon jo myöhässä, että ensimmäisen kerran Mr. Berlinin puolivuotisen tarha uran aikana jouduin lähestymään hoitajia hattu kourassa, että vieläköhän lapseni saisi aamiaista, vaikka virallisesti ruokailu oli juuri loppunut.

Ai että vihasin tätä tunnetta, ja vihasin olla se paska mutsi. Olihan minulla tekosyy, poika oli riehunut yöllä hereillä ja kiukutellut, tuntemattomasta syystä, vaikka kuinka pitkään. Sain hänet takaisin nukkumaan vasta puoli tuntia ennen herätyskellon sointia (tai siis Mr. Scot sai, isukilla on se kultainen kosketus, joka saa Mr. Berlinin rauhoittumaan). Niinpä minä olin ilmeisesti vain lätkäissyt kellon kiinni, kun se oli pärähtänyt, ja kääntänyt kylkeä. Se ei kuitenkaan helpottanut päiväkodin tilannetta, jossa nyt jouduttiin näkemään ekstra vaivaa minun väsymykseni takia.

Yritin sallia itselleni sen, että minäkin olen vain ihminen, ja kaikilla meillä on paskat päivämme, virheemme, ja joskus jonkun muun on tultava vastaan. Mutta kun äidillä ei ole varaa moiseen inhimillisyyteen! Äiti on usein se ratkaiseva tekijä, joka pitää koko palettia kasassa. Mr. Scot lähtee työmaalle niin aikaisin aamulla, että lasten vieminen tarhaan on poikkeuksetta minun vastuullani. Mies oli luonut lumet pihalta ja putsannut auton valmiiksi, käyttänyt koirat ja vienyt roskat, hän oli hanskannut oman leiviskänsä huolimatta paskasta yöstä. Miksen minä onnistunut siinä?

Istuin murheellisena auton rattiin saatuani lapset tarhaan asti. Teki mieli itkeä, kuukautisetkin olivat alkaneet ja mieleni oli yhtä hormoni myrskyä. Vedin syvään henkeä ja kelasin päässäni läpi, että olinhan nyt muistanut viedä päiväkotiin tarpeeksi varavaatteita, villapaitaa ja fleesiä, tossut, unilelun, mitä vielä. Puhelimeen kilahti wilma viesti ja säikähtäneenä avasin sen. Olinkohan unohtanut jotain Miss Wiennan kouluun liittyvää? Minä aina unohdin kaikki erikoistapaukset, jotka osuivat maanantaille. Tuokaa oma muovirasia kouluun, pulkkamäkeen saa ottaa termariin kaakaota, muistakaa nimikoida nokkahuilu – argh, mitähän tällä kertaa oli jäänyt tekemättä!? Oikea maanantain kirous!

Onnekkaasti kyseessä oli ilmoittautumislinkki ylimääräiseen kielten opiskeluun 4.luokalta alkaen, eikä mitään vakavaa. Ajaessani jäin kuitenkin stressaamaan tätäkin. Halutessaan tyttäreni saisi osallistua jo nyt espanjan, ranskan, ruotsin, saksan tai venäjän kielen opiskeluun läpi koko ala-aste/yläaste polkunsa. Ruotsihan aloitetaan nykyään vasta 6.luokalla ja englanti käynnistyi 3.luokalla. Pitäisikö, eikö pitäisi, mikä sitten, jos aloittaa? Kielten opiskelu on sijoitus tulevaisuuteen, sanottiin viestissä. Tottakai minä halusin sijoittaa tyttäreni tulevaisuuteen!

Mutta. Miss Wienna kärsi oppimisvaikeuksista. Hänellä ei ollut lukihäiriötä, kuten minulla, vaan tässä kolme vuotta eli koko koulutaipaleen oli tutkittu ja pohdittu mikä nyt tarkalleen oli vaikeuksien taustalla. Muistiongelmat, hahmotusongelmat, alkoi näyttää yhä enenevässä määrin siltä, että ne olivat perujaan pitkittyneen alatiesynnytyksen aiheuttamasta happivajeesta aivoissa. Eli karmiva synnytykseni, ”olisit tyytyväinen, kun lapsi syntyi elossa” mentaliteetillä maaliin vedetty parin vuorokauden tragedia, oli kantanut seuraamuksensa näinkin pitkälle tyttäreni elämään. Olihan hän teho-osaston kautta selvinnyt hengissä, kuten niukin naukin minäkin, mutta tässä sitä nyt oltiin.

Miss Wiennalla oli motivaatiota opiskeluun yhtä paljon kuin Hermione Grangerillä – eli kuten Harry Potter fanit tietävät – super paljon ja melkein liikaakin. Hän rakasti koulua ja janosi uutta tietoa. Vaikeuksista viis hän viittasi tunnilla ja osallistui tehtäviin palavalla intohimolla. Hän kyllä yritti ihan tosissaan, mutta silti tulokset jäivät keskiverroiksi. Tämä ei tosin Miss Wiennaa haitannut, hän oli ylpeä jokaisesta seiskasta ja kasista, mikä muistutti minua, vanhaa kympin ja ysin oppilasta, siitä että aina ei tarvinnut olla paras, vain yrittää parhaansa.

Suurimmat ongelmat olivat tytöllä äidinkielessä, kirjoittamisessa ja lukemisessa. Tämä luonnollisesti hidasti myös englannin opiskelua. Olisiko siis mitään järkeä lisätä vielä vaikkapa ranskan kielioppi siihen päälle? Olin itse lukenut ranskaa lukiossa, joten pystyisin kaiketi auttamaan tytärtä edes opiskelun alussa. Millä ajalla? Naurahdin itsekseni, ajellessani tuttuja teitä automaatiolla, ajatuksiini vajonneena. Jo nyt aika oli kortilla.

Miss Wienna harrasti ratsastusta ja balettia. Hän oli itse saanut osallistua harrastuksen valintaan ja olimmekin kokeilleet vähän sitä ja tätä tytön ollessa viiden vanha. Eläinrakkaana luonteena Miss Wienna oli välittömästi ihastunut heppailuun, mikä tietysti vanhaa heppatyttö äitiä oli miellyttänyt. Omat kokemukseni baletista eivät olleen yhtä ruusuiset, ja veinkin tytön dance tunneille ensin, mutta hän itse kinusi balettiin, joten sinnehän hänet sitten laitettiin. Jo pari vuotta oltiin menty tällä sabluunalla ja olinkin rinta rottingilla aina, kun lapseni harrastukset tulivat puheeksi.

Mikähän siinäkin on, että muksun tekemiset ovat kuin vanhempien kilpavarustelua? Tärkeintähän on, että lapsi tekee jotain, mistä itse nauttii, ei se, mitä muut siitä ajattelevat. Vaan silti vanhemmuutta ja arvoasi äitinä mitataan tälläkin asteikolla. Nyt olikin jo sen aika, että kaksi harrastusta alkoi tuntua liian vähältä yhdeksänvuotiaalle. Olisin halunnut Miss Wiennan aloittavan pianon soiton, kuten minä, mutta hän ilmoittikin tahtovansa kitara tunneille. No ennen kuin ehdin tämän toteuttaa, kävimme kokeilemassa jousiammuntaa tyttären kummitädin opastuksella ja yllättäen se olikin sitten se voittaja tässä kilpailussa.

Oppimisvaikeuksia koulussa, kolme harrastusta, ja sitten vielä yksi kieli lisää? Rummutin rattia stressaantuneena. Mitä minun pitäisi tehdä? Mikä oli lapselleni parasta? ”Äiti minä haluan harrastaa myös uintia ja kitaran soittoa!” Joo ei, viisi harrastusta on ihan liikaa. Jos ei ajallisesti niin ainakin äidin kukkarolle. Onneksi nuoremmat sisarukset eivät vielä harrastaneet muuta kuin perheuintia kerran viikossa, mutta sekin päivä saapuisi, kun heidänkin pitäisi antaa vapaasti valita joku aktiviteetti omien vahvuuksiensa mukaan. Vai pitäisikö minun sitten kuitenkin yrittää ohjata heitä jonkin harrastuksen pariin? Se ei ollut kyllä toiminut omille vanhemmilleni, minä löysin kamppailulajit vasta, kun sain ihan itse valita harrastukseni.

Ai mikä kauhea puristava tunne rintakehässä. Eikö kellään olisi kristallipalloa? Voisinpa tietää mitkä valinnat johtaisivat optimaalisesti parhaimpiin tuloksiin ja valmiuksiin aikuisuutta ajatellen. Enkä halua lapsieni isona sanovan, että ”miksen minä saanut seurata unelmiani” kun paska äiti ei antanut. Miss Wienna on vieläpä vain ja ainoastaan minun vastuullani, sillä jo ihan pienestä olen ollut hänen yksinhuoltajansa. Toki hän tapaa biologista isää joka toinen viikonloppu, muttei tuo isä edes kysy koskaan, miten lapsella koulu sujuu, tai mitään muutakaan. Vastuu on kokonaan minun.

Tämä on mielestäni se äitiyden kestämätön taakka. Se absoluuttinen vastuu jälkeläisen koko tulevaisuudesta. Hänen elämänsä on minun käsissäni. Jokaisella lapsella on aivan valtava potentiaali, hänestä voi tulla mitä tahansa. Jos hän vaan saa tilaisuuden toteuttaa sen. Joskus tuntuu, että kaikki on kiinni minusta, siitä mihin suuntaan minä tytärtä ohjaan, mitä vahvuuksia minä hänen lapsuudessaan tuen. Onneksi tämä on äärimmäistä itserakkautta ja itsensä huijaamista, sillä eiköhän suurempi merkitys ole kohtalolla, tai sattumalla, tai jollain kolmannella taholla. Se vain tuntuu siltä, kuin valta olisi minulla hyppysissä, mutta se on pelkkä herkullinen illuusio, jota me vanhemmat ruokimme tunteaksemme, että meillä on homma hanskassa.

Tänään minulla tuntuisi muutenkin olevan hanskat ruhtinaallisesti hukassa. Miss Wiennan ensimmäisinä vuosina minulla oli ollut tämä tunne varsin usein. Jatkuvasti se olo, että en tiennyt mitä helvettiä olin tekemässä. Töissä käyvänä yksinhuoltajana olin ollut monta kertaa tarhalla hattu kourassa, myöhässä aamiaiselta, tai pyytämässä hoitajia riisumaan lapsen, jotta ehtisin juosta bussiin, kun oli minuutista kiinni, ehtisinkö enää pysäkille. Vaikka perheeni oli osallistunut lapseni kasvattamiseen niin paljon kuin vain pystyivät olin tuntenut olevani ihan kammottavan yksin.

Harvoin enää muistelin niitä yksinhuoltaja-arjen iltoja, kun lapsi vihdoin oli suostunut nukahtamaan sänkyynsä, ja minä istuin sohvalla tuijottamassa tyhjää seinää. Miten minä ikinä selviäisin tästä ja millaisen elämän minä muka pystyisin tarjoamaan tyttärelleni, kun rahat riittivät vain juuri ja juuri ruokaan? Vaatteetkin oli kaikki saatu jostain, mitään ei ollut varaa ostaa uutena. Minä kuitenkin selvisin, puskin läpi epätoivon ja epävarmuuden aina päivästä toiseen. Ja sitten elämämme muuttui, tapasin Mr. Scotin ja yhtäkkiä kahden ihmisen tuloilla minulla oli mahdollisuus tarjota lapselleni jotain parempaa.

Verrattuna noihin aikoihin elelimme nyt luksuksessa, niin naurettavalta kuin se kuulostikin, kun edelleen oli mietittävä kuinka saisi kaikki laskut maksettua ja budjetissa pysyminen oli yhtä taiteilua. Miten ennen suurin ongelmani oli ollut, että keneltä kehtaan kysyä vähän rahaa ruokaan, tai Miss Wiennalle uusia kenkiä, ja nyt yhtäkkiä ongelma oli siinä, opiskelisiko lapseni ranskaa vai ei kolmen kalliin harrastuksen lisäksi? Nojauduin taaksepäin ratin takana, huokaisin ja rentouduin.

Mielessäni käväisivät sanat ”first world problems” ja “white privilege”. Pandemia riehui valtoimenaan ympäri maailman, ihmisiä kuoli, yrityksiä kaatui, demokratia oli veitsen terällä, ja minä murehdin tällaisia asioita. Olinko tosiaan ajautunut niin kauas noista päivistä, kun ongelmani olivat olleet todellisia, saisiko pidettyä katon pääni päällä ja näkisikö lapseni nälkää, että nyt olin henkisessä hätätilassa jonkun helvetin aamu myöhästymisen ja kielten opiskelun takia? Ajellessani samalla kalliilla maasturilla pientaloalueen lintukodossa. Voi helvetti.

Peruutin autoni parkkiruutuun kahden valkoista lumimöhkälettä muistuttavan ajoneuvon väliin. Taivaalta tuprutti pehmoista pulveria loppumattomalla syötteellä, lunta tulisi ilmeisesti jopa puoli metriä tänään. Tarpoessani tuoreessa hangessa myönsin itselleni sentään sen, että totta kai minun äitinä piti edes vähän stressaantua lapseni elämään pitkällä aikavälillä vaikuttavista asioista ja opiskelu sekä harrastukset olivat tietysti merkittäviä tekijöitä tyttäreni hyvinvoinnin kannalta. Eikä olisi hyväksi pienemmille muksuilleni, jos ”tiputtaisin pallon” useinkin, kuten tänä aamuna oli tapahtunut, nukkuisin pommiin ja antaisin heidän rytmiensä mennä sekaisin.

Minulla oli äidin vastuu, ja kuin jonglööri sirkuksessa, oli minun pyöritettävä palloja hymy naamalla ja saatava se vielä näyttämään siltä, kuin ei se olisi edes vaikeakaan temppu. Ehkei kuitenkaan ollut aihetta paniikkiin, niin kauan kun ne perus palikat olivat kunnossa, ja lapsilla oli ruokaa, vaatteita ja ennen kaikkea rakkautta ja välittämistä kotonaan. Varmaankin onnellisuus ja hyvinvointi jo aika pitkälle riittäisi takaamaan heille ihan tarpeeksi hyvät lähtökohdat elämään.

”Okei, pitäisikö sen näyttää tuolta?”

”Niin minkä?” mieheni kysyi.

”No tuon, tiedätkö…”

Osoitin sormella. Vastasyntynyt vauva makasi hoitopöydällä selällään, jalat ihan kippuralla. Mies harkitsi hetken.

”Ai pippelin?”

”Niin. Tai siis, että kassit näyttää aika isoilta, verrattuna, ja sitten kun se on tolla tavalla, näetkö noin?”

”Ihan normaalia.”

”Okei. Mitä sille pitäisi tehdä?”

Kyllä, tämä oli ihan oikea keskustelu, jonka kävimme sen jälkeen, kun Mr. Berlin oli syntynyt. Kolmas lapseni, kolmas! Ja seisoin paljaan pyllyn edessä vaippa kädessä hämilläni. Niin siis miten tämä homma menee? Laitetaanko kassit ja keppi jotenkin tiettyyn asentoon vaipan sisään? Ai alaspäin, jotta poika ei pissi vaipasta yli, okei. Ja mitenkäs tämä uloke putsataan?

Sitähän voisi ihan kuvitella, että kun elää hetero suhteessa, niin on kuitenkin ”käsitellyt” tuollaista vehjettä ainakin jollain tasolla, ja tietää mitä sille pitää tehdä. Mutta naiset käsi pystyyn, kuka teistä tiesi miten vaihdekeppi putsataan, ennen kuin saitte pojan? Muistan puistelleeni päätäni, kun Mr. Scot pyyhki ensimmäisen kerran Miss Aprilin alapäätä.

”Aina edestä taakse, rakas. Ei koskaan ylöspäin, menee bakteereita virtsaputkeen.”

Mr. Scot oli hämmästynyt tätä kovin, ei hänelle ollut tullut mieleenkään. Meidän tietomme vastakkaisen sukupuolen laitteistosta rajoittuu omaan käyttökokemukseen, eikä luonnollisestikaan tyttöystävä yleensä kerro miehelle, miten pyyhkii haarojaan.

Senpä takia minäkin nyt seisoin hämmentyneenä vauvani edessä, pohtien onko tässä jotain sääntöjä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Huomasin kyseleväni varsin kummallisia yksityiskohtia vaivaantuneelta puolisolta. Tavallaanhan vauva-arki on aivan samanlaista, oli sitten kyseessä poika- tai tyttövauva, mutta lapsen fyysinen rakenne on kuitenkin erilainen, ihan sama vaikka kasvattaisit hänet ”sukupuolettomana”, hän nimikkeellä ja pukisit aina neutraaleihin väreihin. Eivät ne haarojen välit siitä miksikään muutu.

Pojan saaminen oli ollut monella tapaa hyvin erilainen kokemus, kuin tytön. Molempien tytärteni kohdalla olin kokenut traumatisoivan alatiesynnytyksen ja esikoisen kanssa olimme aluksi monta päivää eri osastoilla erossa toisistamme, lisäksi olin hänen kanssaan yksinhuoltaja. Tällä kertaa, kolmannen lapsen kohdalla, lapsen syntymisestä puuttui täysin shokki. En ollut joutunut synnytysväkivallan kohteeksi, en ollut kuoleman kielissä tiputuksessa kohtutulehduksen ja raskausmyrkytyksen takia, en ollut kokematon ensikertalainen, ei kerrassaan mitään järkyttävää.

Rauhallinen ja onnistunut sektioni takasi sen, että heti kun poikani, kolmas lapseni syntyi, rakastuin häneen, toisin kuin oli tapahtunut tyttöjen kanssa. Minulla oli pitkään kiintymisen kanssa ongelmia esikoisen aikana ja synnytyksenjälkeistä masennusta. Toisen kanssa koin jopa mustasukkaisuutta, kun jouduin jakamaan mieheni huomion, ja olin toki psyykkisesti aivan rikki synnytystraumasta. En siis oikeastaan tiedä, johtuuko alusta asti erilainen suhteeni poikani kanssa monen tekijän summasta, vai olisinko tuntenut näin joka tapauksessa, sillä häneen rakastuminen oli äärimmäisen helppoa.

Äidinrakkaus, minä aina oletin, että se on joka kerta samanlaista. ”Ihan samalla tavalla sitä rakastaa jokaista lastaan” minulle sanottiin, mutta huomaan nyt olevani erimieltä. Yhtä paljon, kyllä, sen allekirjoitan, mutta ei se samalta minusta tunnu. Rakastan jokaista lastani eri tavalla. Minusta tuntuu niin kovin erilaiselta olla pojan äiti. Sitä on vaikea oikein edes määritellä, että miksi, tai että mikä siinä on erilaista. Mutta on siinä.

Onko tämä taas joku tabu, mistä ei saa puhua, vai olenko ihan yksin ajatusteni kanssa? Ainakin italialaiset äidit tuntuisivat ymmärtävän, että side poikaan on jotain erityistä ja erilaista. Enkä missään nimessä sano, että parempaa tai tärkeämpää, vaan nimenomaan erityistä. Minun poikani. Väitän, että ihan samalla tavalla isällä on erityinen suhde tyttäreensä, isin tyttöön, ovathan kirjat ja kannet täynnä sitä! Ja hämmennyksekseni se mustasukkaisuus, jota minä tunsin Miss Aprilin syntyessä, puhkesi Mr. Scotille poikamme astuessa maailmaan.

Katsellessani The Crown sarjaa pohdin mahtaako se mustasukkaisuus johtua vähän samasta, kuin kuningattaren kokemasta ”perillinen-syndroomasta”? Sarjassa ristiriitaiset tunteet kohdistuivat nimenomaan esikoispoikaan, koska Charles tulee aikanaan syrjäyttämään äitinsä. Hän edustaa sitä jatkumoa sukupolvesta toiseen, mutta myöskin sitä kuningattaren kuolevaisuutta, tekee hänestä ensimmäisen kerran elämässään korvattavan. Ja jotenkin vedin tästä punaisen langan omaan elämääni. Tyttäreni korvaa minut ajan virrassa, hänen tyttärensä hänet, ja vastaavasti poika on isänsä perillinen ja suvun jatkaja, hänen korvaajansa.

Kenties kyse ei ollut näin syvällisestä alitajunnan ymmärryksestä, vaan jostain paljon eläimellisemmästä ja olin vain mustasukkainen, kun toinen naissukupuolinen vei kumppanini huomion, ja miehen kohdalla toisin päin. Niin tai näin kiehtovaa se kuitenkin minusta oli, meidän vastaavanlaiset reaktiot Mr. Scotin kanssa. Sekä se, että vastaavaa ei sitten tapahtunut, kun lapsen sukupuoli oli vastakkainen. Mr. Berlinin kanssa minusta tuntui välittömästi, kuin minun ja poikani välillä olisi jokin maaginen side.

Jopa Mr. Scot ihmetteli parin kuukauden ikäistä vauvaa suukotellessani, että onko poika suosikki lapseni, kun vaikutan niin ihastuneelta. Nauroin, että ei suinkaan siitä ole kyse! Hän vain oli uusi. Ihan niin kuin silloin, kun rakastut uuteen puolisoon, niin samalla tavalla minusta tuntuu, että käy uuden vauvan kanssa. Sitä hullaantuu ihan täysin ja näkee lapsen vaaleanpunaisten lasien läpi (syytän tästä evoluutiota, joka varmaan tekee epätoivoisesti kaikkensa, jotta äiti ei nirhaisi öitä läpensä huutavaa vastasyntynyttä). Oma vauva on maailman suloisin otus! Vaikka todellisuudessa hän näyttää vanhalta ja äkäiseltä papparaiselta, joka kusee, paskoo ja puklaa koko ajan. Ihana, virheetön, täydellinen! Niin väittää äiti, jonka lähimmäiset ihmettelevät, pitäisikö hommata uudet silmälasit.

Elin pitkään jonkinlaisessa epäuskossa, että minulla ihan oikeasti on nyt poikalapsi. Poika. Hän tuntuu kaikin tavoin niin erilaiselta kuin sisaruksensa, vaikka muut huomauttelevat minulle erityisesti Miss Aprilin ja Mr. Berlinin samanlaisuuksista. Kaksikko kyöhnää toisissaan kiinni kuin pari kissoja. Jos sisko alkaa huutamaan (siis ihan huvikseen ääntään availee niin, että ikkunat helisevät) niin poika intoutuu välittömästi matkimaan ja sitten he ovat kuin sademetsän äänekkäimmät papukaijat samalla orrella. Siinä on kyllä puolensa, että tekee lapsia nopealla aikavälillä, sillä nämä kaksi ovat ainakin ihan hirmu läheisiä.

Ihan erilaisia he kuitenkin minun silmääni ovat. Mr. Berlin on pieni insinööri sielu, hän rakastaa vipuja, nappeja, kääntää, vääntää, avata, sulkea ja tutkia sitä, miten mikäkin toimii. On selvitettävä mistä ääni ja valo tulee ja miten, ja sitten laitetaan kaikki järjestykseen. Siinä missä sisko levittää kaiken sinne tänne on poika järjestelmällinen ja tarkka. Palikat on oltava rivissä ja pallot kerättävä koreihin, ruoka otetaan pois lautaselta ja järjestellään pöydälle hienosti riviin ennen kuin se syödään.

Ja auta armias, jos joku menee koskemaan Mr. Berlinin järjestelyihin niin siitä seuraa järjetön raivari. Poika heittäytyy kaaressa lattialle raivoamaan eikä huudolle, jalkojen polkemiselle, käsien huitomiselle ja huudolle ole tulla loppua. Paitsi ehkä, jos joku alkaa laulamaan, tai telkasta lähtee musiikki pyörimään. Sitten sitä noustaan salamana ylös ja riennetään kuuntelemaan/katselemaan kuin ei koskaan mistään olisi suututtukaan. Nollasta sataan sekunnin murto-osassa kuin parhaimman luokan urheiluauto konsanaan.

Huomaan pohtivani, että mitkähän luonteenpiirteistä määrittää lapsen sukupuoli ja mitkä perimä. Miss April oli jo hyvin varhain vakavailmeinen ja teräväpäinen, iloinen ja itsekseen hassutteleva neito täynnä määrätietosuutta ja herkkyyttä, joten hän loukkaantuu heti, jos häntä komentaa. Mr. Berlin on oikea vintiö, melkeinpä ilkikurinen humoristi, joka nauraa ja hymyilee paljon, mutta raivoaa ja huutaa yhtä lailla. Tulinen tuittupää, joka on niin kovapäinen, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa, vaikka häntä komennetaan.

Johtuuko tyttären herkkyys ja helppoitkuisuus siitä, että hän on tyttö? Johtuuko pojan kovuus ja välinpitämättömyys komentelusta siitä, että hän on poika? Miss April rakastaa leikkiä nukeilla, hän alkoi hoivaamaan vauvoja ollessaan itse vielä vauva, mutta onko se luonteenpiirre vai osa naisen evoluution luomia valmiuksia? Mr. Berlin leikkii palloleikkejä ja rakastaa teknisiä leluja että vilkkuvaloisia autoja, mutta miksi? Varsinkin pojalla olisi nimittäin ollut mahdollisuus leikkiä kaiken maailman barbeilla, poneilla ja glitter pinkeillä tavaroilla, sillä niitä siskolle on hommattu kasoittain, kun eivät mitkään muut ole kelvanneet, ja Mr. Berlin on kasvanut niiden keskellä.

Miten voi samoista geeneistä saada kaikin puolin niin erilaisia lapsia? Tyttärellämme on suora, hunajan kultainen tukka ja jäänsiniset silmät, pojalla on ruskea, kihartuva tukka ja tumman harmaat silmät. Kasvonpiirteiltään Miss April näyttää minulta ja Mr. Berlin isältään. Oliko se sattumaa, kolikon heittoa, vai sukupuoleen sidonnaista? Mikä on määritellyt sen, että heistä on tullut niin erilaiset, ja nimenomaan tytär kuin äitinsä, ja poika kuin isänsä? Olisipa mukava, kun voisin antaa sinulle vastauksen, enkä vain kysymyksiä. Onko muillakin niin, että olette saanet ihan on tosi tyttömäisen tytön ja poikamaisen pojan?

Lasten selkeä erilaisuus varmaan lisänneekin sitä minun tunnettani, että pojan äitinä oleminen on niin erilaista ja erityistä. Onneksi hyvällä ystävälläni ja siskollani on vain vähän vanhemmat poikalapset, joten voin aina heiltä mennä kysymään viisauksia ja kokemuksia. En aikaisemmin ymmärtänyt lainkaan, miksi ”poikien äideille” oli omia keskusteluryhmiäkin, mutta nyt ymmärrän. Se vain on ihan eri juttunsa. Ja naisena sitä on välillä ihan hukassa tämän poika jutun kanssa. Oletan hämmennyksen ja epävarmuuden vain lisääntyvän, jahka lapsi tästä vielä kasvaa ja murrosikä lähenee.

Miten ihmeessä minun pitäisi osata neuvoa lasta, kun hän siirtyy sukupuolikypsyyden kynnykselle? Miten osaan olla tukena, kun kehossa alkaa tapahtua hormonaalisia muutoksia? Vaikka olen Mr. Scotille todennut, että hän saa sitten opettaa pojan pissaamaan seisaaltaan ja käymään läpi nuo ylimääräisen ulokkeen käyttöohjeet lapsensa kanssa, niin en haluaisi kuitenkaan olla se vanhempi, jolta ei voisi kysyä mitä vain. Jos iskä ei ole saatavilla täytyyhän minunkin voida olla täyspäinen vanhempi, siinä missä miehenkin on taklattava kuukautiset ja rintojen kasvu Miss Aprilin kanssa.

Jonkin verran silti pelotti, kun googletin ”vauvan kivekset” ja muita yhtä herkkiä aiheita hakukoneesta. Vakuuttelin hiljaa mielessäni, että ihan varmasti muutkin poikien äidit tekevät samaa, eikä heidän ovelleen ilmesty poliiseja syyttelemään pedofiliasta. Tyhjensin silti välittömästi hakuhistoriani, kunhan olin löytänyt oikean tiedon, enkä uskaltanut vilkaistakaan kuvahaun tulosta. Tämä on ihan luonnollista, sanoin itselleni. Ja tulen varmasti sanomaan monesti vielä tulevaisuudessa. Minä vain yritän olla paras äiti pojalleni.

Nykyään olen hurjan onnellinen, että kohtalo oli erimieltä kanssani ja siunasi meitä poikalapsella, eikä pelkästään tyttärillä. Nyt tuntuu siltä, että olisin jäänyt jostain paitsi, jos en olisi joutunut hyppäämään tähän pikkuautojen ja ninjaturtles paitojen maailmaan. Samalla tavalla kuin esikoisen kanssa, kun kaikki on suurta seikkailua tuntemattomaan, eikä koskaan oikein tiedä mitä seuraavan kulman takaa tulee, niin siltä tuntuu tämä pojan äitiyskin. Olen vasta aloittanut matkani kartoittamattoman erämaan läpi, joten jännityksellä odotan mitä kaikkea vielä mahtaakaan itsensä muinoin ”tyttöjen äidiksi” tituleerannut monitoimimamma kohdata ja kuinka siitä selvitään.