66. Isoäidin muistolle

Meillä kaikilla on esikuvia, ihmisiä, joita ihannoimme, henkilöitä, joiden saavutuksia, tekoja, luonnetta ja elämää me arvostamme yli muiden. Jokaiseen meistä jättää jälkensä toinen ihminen. Joskus se on joku, ketä emme tunne, kuten vaikka Albert Einstein tai Galileo Galilei, joka saattaa antaa kipinän ja pohjan tutkijan koko uralle. Se voi olla joku, joka inspiroi meitä edelläkävijänä, niin kuin vaikka Barack Obama tai Mahatma Gandhi, ja yritämme seurata hänen viitoittamallaan tiellä. Kovin paljon useammin se on kuitenkin joku, jonka olemme tavanneet, tunteneet henkilökohtaisesti. Ihmiset ovat aina palvoneet ikoneja, etäisiä kuvia ja ihanteita, mutta heitä voimakkaampia ovat oman elämämme johtotähdet, todelliset ihmiset.

Isoäitini Oivi Inkeri Aro, omaa sukua Turunen, olisi eilen täyttänyt sata vuotta. Hän oli sukunsa järkkymätön matriarkka, jonka vahvaa tahtoa tasapainotti suunnattoman suuri sydän. Minä tunsin hänet vain Mummina, mutta hän oli paljon, paljon enemmän. Oiva Turusen ja Inkeri Ryynäsen vanhin tytär oli yksi seitsemästä lapsesta. Kun katson kuvaa, jossa lapset seisovat siististi rivissä ikäjärjestyksessä Heikki, Erkki, Risto, Oivi, Marja-Liisa, Juhani ja Salme, on kuin edessäni olisi von Trappin perhe Sound of Music elokuvasta. Minun on vaikea kuvitella, että kuva on ihan oikeaa elämää. Meidän, jotka olemme syntyneet kahdeksankymmentäluvulla tai myöhemmin, on vaikea samaistua tällaisiin kuviin. Maailma on muuttunut niin hurjasti sadassa vuodessa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Vaikka eihän tästä kuvasta ihan niin pitkä aika ole. Tässä Mummi on jo tyylikäs teini-ikää lähestyvä tyttö korkokengissä. Hänellä oli ranskalainen kotiopettaja, perhe asui Ruoholahdessa Helsingissä, kesät he viettivät Porkkalassa vuokratussa huvilassa. Tai näin minulle on kerrottu. On vaikea kuvitella, millaista oli kasvaa 1930-luvun Suomessa. Millaisia olivat Helsingin kadut? Miten ihmiset puhuivat ja pukeutuivat? Isoäitini elämä alkoi kiehtoa minua jo parikymppisenä ja koska olen kirjailija sielu ajattelin, että kirjoitan hänen elämästään romaanin. Niinpä pakkasin autoon itseni, sisareni kameramieheksi ja muistiinpanovälineet. Mummi asui silloin Kirkkonummella, mutta yhdeksänkymppisenäkin hän oli niin hyvässä kunnossa, että tarvitsi vain jonkin verran kodinhoito ja ruoanlaitto apua, muuten hän pärjäsi itsekseen. Toisessa silmässä oli kaihi, korvassa kuulolaite, mutta äly oli edelleen terävä ja muisti erehtymätön.

En ole kirjoittanut elämänkerta romaania koskaan, enkä noiden monien kuukausien jälkeenkään, kun olin haastatellut mummiani, sellaista sitten lopulta kirjoittanut. Yksi syy oli se, että videomateriaali, jota yli puolen vuoden ajan nauhoitimme, tuhoutui. Olin halunnut tallentaa isoäitini omat sanat, jotta kukaan ei voisi tulla kirjaa lukiessaan valittamaan, että ”Ei Oivi olisi ikinä noin sanonut!”, ja menetin sen turvaverkon. Toinen syy oli, että tajusin miten paljon historiallista taustatyötä minun olisi tehtävä. Ymmärrykseni 1900-luvun alun Suomesta oli aivan liian heikkoa, että olisin voinut kuvailla paikkoja ja henkilöitä paikkansapitävästi. Tajusin myös jossain vaiheessa, etten ollut elänyt tarpeeksi.

Törmäsin vähän aikaa sitten tekstiin, jossa todettiin, että vain aniharvoin kirjailija kykenee tuottamaan kypsempää tekstiä, kuin mitä itse elämänkokemukseltaan vastaa. Kuinka siis olisin voinut kirjoittaa isoäitini kokemista vastoinkäymisistä, kun en ymmärtänyt niitä? Hän asui Helsingissä, kun toinen maailmansota syttyi ja toimi ilmavalvonta-lottana eli hänen tehtävänsä oli tarkkailla tornista yötaivasta viholliskoneiden varalta. Miltä tuntui, kun tuore aviomies lähti rintamalle? Pelottiko mummiani, kun pommit tippuivat niin lähelle hänen kotiaan, että ikkunat räjähtivät sisään? Isoäitini puhui kaikesta niin rauhallisesti, että oli vaikea aistia mitään pelkoa. Yhdeksänkymppisenä hän oli hyväksynyt menneisyyden ja kertasi sitä minulle kahvikupin äärellä de facto asenteella. Esimerkiksi kun hän sai esikoisensa, oli vauvaa nukutettu sähköpatjan päällä pinnasängyssä ja yksi yö tuo patja syttyi tuleen. ”Onneksi heräsin ja huomasin ajoissa” isoäiti tokaisi tyynesti.

Olen itsekin äiti, voin kuvitella sen kauhun ja järkytyksen, kun löydät lapsesi palavasta sängystä. Varmasti isoäitini oli tuntenut jotain sellaista, ja voisin uskottavasti kirjoittaa kokemuksesta. Mutta pystynkö kuvittelemaan miltä tuntui, kun aviomies palasi haavoittuneena kotiin? Ja jonkin ajan päästä palasi rintamalle, vain tullakseen taas haavoittuneena takaisin. Millaista oli aikana, jolloin kirjeet olivat ainoa yhteydenpitoväline ja elit jatkuvassa tietämättömyyden tilassa siitä, selviäisikö rakkaasi? Samaan aikaan olit itse lottana ja sitten pienen lapsen uutena äitinä pääkaupungissa, joka oli suurin kohde kotimaassa. Mummi näki hirveitä asioita, hänen täytyi niitä jotenkin käsitellä. Mutta kuinka? Mistä syntyi se kipinä, että isoäitini ryhtyi aktiivisesti ajamaan sodassa sokeutuneiden auttamista ja toimi koko loppu elämänsä sotasokeiden avustajana ja rintamaveteraanien aktiivi jäsenenä? Miten minä sen tunteen ja tahdon saisin paperille?

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Tässä kuvassa vasemmalla istuu Oivi Aro ja keskellä takana isoisäni Uhmo Aro. Näky on kuin suoraan elokuvasta, jossa komeat upseerit viettävät iltaa tyylikkäiden naisten kanssa. Haluaisin niin tietää, mitä tuon pöydän äärellä keskusteltiin. Toki mummini kertoi minulle ihan kaiken, mitä vain silloin vuosia sitten tajusin kysyä. Kun yritin udella hänen suhteensa alkuajoista mummi naureskeli sille, miten joillekin nuorille pareille tuli kiire järjestää häät, kun he olivat ”vähän harjoitelleet” avioelämää ja sitten oli varmistettava, että jälkiseuraamukset syntyisivät hyväksyttävänä ajankohtana. ”Kaikki luulivat, että minä ja Uhmo harjoittelimme myös, koska olimme aina yhdessä, emme menneet minnekään ilman toisiamme, mutta me odotimme.” Isoäiti kertoi hymyillen.

Sitten hän kertoi ennen isoisäni tapaamista kihlautuneensa salaa Ruotsin kuninkaan serkun kanssa edeltävänä kesänä. ”Kun tapasin Uhmon hän vei minut soutelemaan ja lauloi minulle siellä keskellä vettä niin kauniisti. Oli selvää, että minun tieni kulki hänen kanssaan. Kihlattu ymmärsi kyllä, vaikkei hän iloinen ollut, mutta Uhmo oli elämäni rakkaus.” Toinen hämmästyttävä tarina mummilla oli kerrottavana Suomen kesäolympialaisista. ”Minut laitettiin istumaan Englannin kuningattaren kanssa samaan aitioon, hänen puolisonsa viereen. Olin niin kauhuissani, etten saanut sanaakaan suustani koko aikana.” Ja tämä naiselta, joka osasi suomen lisäksi ruotsia, ranskaa, englantia ja jonkin verran saksaa. Olen joskus miettinyt, että kyselisin Ylen arkistosta olisiko heillä kuvia kuningattaresta katsomossa ja tarkistaisin isoäitini tarinan, että hän tosiaan tapasi Englannin kuninkaalliset. Vaikkei minulla ole mitään syytä epäillä asiaa, mummilla ei ollut tapana keksiä tarinoita.

Uskon, että kuningatar Elizabeth olisi pitänyt isoäidistäni, jos olisi päässyt tutustumaan häneen. Mummista tuli minulle aina mieleen kuningatar, hänessä oli jotenkin samanlaista henkeä. Molemmat pitivät kiinni siitä, mikä oli soveliasta ja kulissia ylläpidettiin tilanteessa kuin tilanteessa. Heidän tyylitajussaan oli myös jotain samaa, mummini oli aina erinomaisen tyylikkäästi pukeutunut, mikä johtui ehkä kasvatuksesta, mutta varmasti myös siitä, että sodan jälkeen isoäidistäni tuli Pour Vous muoti- ja leninkiliike toimitusjohtaja. He vaatettivat muun muassa Armi Kuuselan, kun hän voitti Miss Universumi tittelin. Isoäidilläni oli oma auto, jolla hän matkusti ympäri Suomea business tapaamisesta toiseen ja hän olikin, terävän liikenaisen lisäksi, erinomainen kuski.

Kun olin pieni ja mummini oli viemässä minua ja sisaruksiani kotiin, autosta hajosi jarrut kesken matkan, mutta mummi totesi, että eipä se haittaa, kun on edelleen käsijarru ja moottorillakin voi jarruttaa, kun pistää pienempää vaihdetta. Pääsimme turvallisesti perille. Kuulostaako isoäitini uskomattomalta? Epätodelliselta? Siltä hän monesti minullekin tuntui. Hän oli neuvokas ja peloton nainen. Jos avaimet olivat jääneet sisälle autoon, hän näppärästi murtautui sisään ohi kulkevan miehen avustuksella, jonka kävi pysäyttämässä avuksi tuosta vain. Mitä enemmän sain isoäitini elämästä tietää, sitä vaikeampi sitä oli uskoa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Tässä kuvassa ovat mummini Oivi (taaimmainen keskellä) ja hänen äitinsä Inkeri sekä molemmat sisarensa, jotka tunnettiin parhaiten lempinimillä Musteri ja Salmeri. Sisaruskatraan nuorimmat, Juhani ja Salme, esiintyivät monesti suomalaisten elokuvien taustanäyttelijöinä ja isoäitini kodin kalusteita käytettiin monen suomalaiselokuvan lavasteina. Useammin kuin kerran mummi tokaisi menneisyydestä kertoessaan nimenomaan Salmen kohdalla, että ”tätä ei sitten kirjaan pidä laittaa, mutta” ja sitten paljastui jotain herkullisia juoruja, jotka olisi nimenomaan pitänyt laittaa romaaniin. Hän ei myöskään ollut varma, pitäisikö sitä kertoa, että hänen vanhimmat veljensä pakenivat Venezuelaan sodan alkaessa. Mummi lähetti isoveljilleen vuosien aikana kaiken ylimääräisen rahan, mitä vain pystyi, auttaakseen veljiään pärjäämään. Eikä rahaa aina jäänyt omiin tarpeisiin, varsinkaan sitten kun muotiyritys jouduttiin lopettamaan, mutta köyhäksi mummi kieltäytyi itseään kutsumasta, ”kyllä me pärjäämme” hän sanoi sen sijaan.

Oivi Aron elämästä ei puuttunut myöskään murhetta. Kolmannen lapsen synnytyksessä isoäidille puhkesi tuntematon sairaus, joka sai hänet turpoamaan. Nestettä kertyi elopainon verran yhdessä yössä ja se ei lähtenyt pois seuraavien kymmenien vuosien aikana, huolimatta siitä, että mummi hakeutui lukuisiin lääkäri konsultaatioihin ja haki jopa apua ulkomaalaisista parantoloista. Hoikka nainen muuttui yhdessä yössä eikä koskaan palautunut. Hän kärsi anoreksiasta yrittäessään päästä painosta eroon, mutta lääkäreillä oli vaikeuksia diagnosoida syömishäiriötä oikein, kun mummi oli niin suurikokoinen. Sen lisäksi isoäiti menetti neljännen lapsensa. Tyttövauva eli vain kaksi päivää eikä häntä koskaan suostuttu näyttämään mummille, hänessä oli jokin vika mitä en tähän päivään mennessä tiedä. Kysyin, kuinka hän selvisi tragediasta, miten hän pystyi jatkamaan.

”Minulla oli Uhmo, ja kolme lastani. Olimme järjestäneet tapahtuman, joka oli pian synnytyksen jälkeen, ja minä olisin voinut jäädä pois, mutta tiesin, että selviän, kun Uhmo seisoi rinnallani.” En voinut edes kuvitella miten vaikeaa oli seistä vastaanottamassa vieraita hymy huulillaan, kun oli ihan kohta hautaamassa oman lapsensa. Sanoinkin sen mummille, joka hymyili minulle. ”Olin vain ollut niin onnellinen, että tulin raskaaksi, siitä sairaudestani huolimatta. Uskon, että se oli lapseni tarkoitus, vaikka hänet vietiin pois niin pian. Hän antoi minulle suunnattoman määrän onnea, koko raskaus ajan.” Yksi isoäitini määrittelevistä piirteistä oli tämä hänen elämänasenteensa. Kaikki vastoinkäymiset otettiin vastaan, hyväksyttiin, ja niistä huolimatta elämästä pystyi löytämään onnea. Hän ei takertunut menetettyyn vaan yritti aina nähdä mahdollisuudet edessä.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Minun äitini syntyi lapsista viimeisenä. Kuvassa Oivi ja Uhmo Aro lapsineen. Isoäitiä kehotettiin keskeyttämään raskaus jo alkuunsa, sillä lääkäri uskoi tämän lapsen olevan samalla tavalla viallinen, kuin menehtyneen siskonsakin. Monta vuotta äitini syntymän jälkeen lääkärit väittivät, että hänessä oli jotain vikaa, mutta mummi ei koskaan kuunnellut heitä. ”Tiesin aina sydämessäni, että he ovat väärässä. Höpö höpö, minä sanoin.” Kunnes lopulta Auroran sairaalan ylilääkäri, joka sattui olemaan sukua, ärähti, että ei tuossa tytössä ole mitään vikaa! Onneksi isoäitini luotti omaan vaistoonsa, muuten minua ei olisi edes olemassa. Hän uskoi tietävänsä parhaiten, eikä mikään kääntänyt hänen päätään, kun hän jotain oli päättänyt.

Erityisen hyvin minulle jäi mieleen kertomus siitä, miten mummi nuorena naisena oli laittautunut pitkään ja hartaasti peilin edessä. Hänellä oli uusi leninki ja sukkahousut, hiukset uusimman muodin mukaan laitettu. Hän oli lähdössä tanssiaisiin ja päätti mennä pyörällä, ettei myöhästyisi. ”Onnistuin ajamaan kiveen ja kaaduin maahan. Sain kamalat ruhjeet käsiin ja kasvoihin ja polviin, sukkahousut menivät rikki. Itkin siinä maassa jonkin aikaa, sitten nousin ylös. Totesin, että ei sillä väliä, minä halusin mennä tanssimaan, joten puistelin pahimmat pois ja menin. Kyllähän kaikki olivat aluksi vähän järkyttyneitä, mutta minulla oli hurjan hauska ilta.” Ja sellainen hän oli läpi koko elämänsä.

Hän oli myös joustamaton, tiukka, määrätietoinen, vahvin nainen, jonka olen koskaan tavannut. Isäni kuvaili häntä luonnonvoimaksi. ”Ei kannata taistella tuulimyllyjä vastaan” isäni sanoi, kun teinityttönä löin päätäni yhteen isoäidin kanssa. Asiat tehtiin mummin tavalla, tai sitten mummin tavalla. Se vain nyt aina lopulta sitten kuitenkin meni niin, ihan sama miten paljon yritti jotain muuta. Ja nuorena minä pokkuroin ja pyristelin, taistelin hänen auktoriteettiaan vastaan. Ajattelin, että minusta ei ikinä tule tuollainen! Ja siten kasvoin aikuiseksi, ja huomasin toivovani, että kunpa olisin edes vähän kuin isoäitini. Kunpa eläisin yhtä uskomattoman elämän, kiertäisin maailman, kirjaimellisesti, kuten hän teki jäätyään eläkkeelle.

Mummi selvisi isoisäni kuolemasta keski-iässä, vaikka se oli niin kova isku, että lääkärin soittaessa yllättäen, että kotiutumaan lähtevä potilas oli yhtäkkiä menehtynyt sydänkohtaukseen, isoäiti sekosi hetkeksi. Oma äitini oli vasta teini ja koska asui siis edelleen kotona, hän oli paikalla, kun tuo puhelinsoitto tuli. Äitini kuvaili, että mummi alkoi kirkua ja huutaa, juoksi ympäri asuntoa paniikissa ja suorastaan hyppi huonekalujen päällä. Jos menettää elämänsä rakkauden sitä voi ehkä hetkeksi menettää järkensä. En tosin tiedä, en ole koskaan kokenut sellaisia menetyksiä, kuin isoäitini. Olisin kuvitellut, että Uhmon menettämisestä olisi mahdoton toipua, mutta luonteelleen uskollisena mummi ei luovuttanut. Kymmenisen vuotta myöhemmin Oivi löysi uuden elämänkumppanin lapsuudenystävästään, joka vain käveli eräs päivä hänen ovelleen, selvitettyään isoäitini osoitteen, haikaillen salaisen lapsuudenrakkautensa perään.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Rainer, tai Raikku, kuten minä hänet tunsin, oli saanut hylkäyksen armeijasta, koska oli sairastanut tuberkuloosin lapsena. Sen sijaan, että olisi osallistunut sotaan, hän seilasi purjelaivalla Australiaan ja palasi myöhemmin takaisin Suomeen höyrylaivalla. Hänenkin elämänsä olisi kirjan kirjoittamisen arvoinen, mutta mummini osalta hän astuu kunnolla kuvioihin silloin, kun puhalsi uuden elämän isoäitini purjeisiin ja he viettivät yhdessä suunnilleen yhtä pitkän taipaleen, kuin Oivi ehti viettää Uhmon kanssa. Raikun kanssa mummi kiersi maailman ja hoiti lapsenlapsiaan, minua myös. Seisoin eilen mummini haudallaan, jonne menimme koko perheen voimin, ja mietin, miten isoäitini elämään oli mahtunut kaksi suurta rakkaustarinaa ja niin paljon kaikkea muuta. Miten hän oli aina ehtinyt olla kymmenen lapsenlapsensa juhlissa ja tärkeissä tapahtumissa paikalla, ja myöhemmin myös lastenlastenlasten?

Mummilla oli tapana lähettää minulle kirjeitä silloin, kun opettelin ala-asteella kirjoittamista ja lukemista. Hän oli ensimmäinen kirjekaverini, ja hänen kirjeensä olivat kipinä omalle kirjoitusinnolleni, sillä mummilla oli upea, kuvaileva ja kiehtova tapa kirjoittaa. Hän sai arkisimmankin askareen, kuten vaikka tiskaamisen, kuulostamaan ihastuttavalta ja taianomaiselta tapahtumalta. Hänen sanansa auttoivat mielikuvitustani matkaamaan hänen kotiinsa, tuntemaan keväisen tuulen kasvoillani, kuulemaan aaltojen liplatuksen rantakiviä vasten, haistamaan pelargonioiden tuoksun parvekkeella kuumana kesäpäivänä. Sen lisäksi, että hän synnytti mielenkiintoni kirjoittamiseen, hän on esikuva luomilleni hahmoille. Huomaan tuon tuosta kirjoittavani hänet omiin tarinoihini, uudestaan ja uudestaan. Häneen pohjautuu lukematon määrä eri hahmoja, jotka seikkailevat vielä julkaisemattomien kirjojeni sivuilla.

En tiennyt, että ikävöisin häntä näin paljon. Sitä miten onnellisena hän hymyili avatessaan minulle oven, kun tulin käymään, miten hän seisoi aina parvekkeella vilkuttamassa, kunnes auto katosi näkyvistä, kun lähdin. Vaikka mummini ehti elää vanhemmaksi kuin muut sisaruksensa ja hautasi enemmän ystäviä ja rakastettuja, kuin minulla ehkä koskaan on ollutkaan, silti häntä ikävöimään jäi varmaan sata ihmistä, joille kaikille hän oli äärettömän tärkeä. Miksi? Koska hän otti ihmiset avosylin vastaan, auttoi aina, tuki ja rohkaisi. Kun minä jäin esikoiseni kanssa yksinhuoltajaksi ei isoäiti tuominnut minua, vaikka sen olisi oikeastaan ymmärtänytkin, kun mietti mihin maailmaan hän sata vuotta sitten syntyi. Oivi Aro ei ollut kuitenkaan se, joka olisi tuominnut muut heidän virheistään, olivat ne sitten sotakarkuruutta, konkurssi, vankilatuomio, aviorikos tai äpärä lapsi. Hän ymmärsi elämää ja ihmisten luonteen heikkouksia, eikä mikään olisi saanut häntä kääntämään selkäänsä perheelle.

Ehkä siksi tuntuu edelleen siltä, kuin hän katselisi meitä jostain pilven hattaralta kuin suojelusenkeli. Huomaan joskus puhuvani mummille, varsinkin silloin, kun tarvitsen rohkeutta ja tukea. Saatan sanoa ääneen, että ”nyt olisi mummi hyvä hetki tulla apuun”. Isoäitini uskoi yliluonnolliseen, tai jumalaiseen, miten sitä nyt haluaa kuvailla, joten tuntuu luontevalta tavoitella häntä sen kautta vielä nytkin. On vaikea ajatella, että ihminen, jolla oli eläessään niin voimakas läsnäolo, olisi kokonaan täältä kadonnut. Hänen rakkautensa on helppo tuntea edelleen. Joka kerta, kun katson olohuoneen hyllyllä seisovaa kuvaa mummista, joka pitelee esikoistani sylissään, muistuu mieleeni sanonta, että olemme kuolemattomia niin kauan, kuin muut meidät muistavat. Ehkä joku päivä vielä kirjoitan sen kirjan, jotta mummini pääsee elämään senkin jälkeen, kun meistä hänet muistavista aika jättää.