69. Valintoja

Joskus lapsiperhearki on ihan helvetin rankkaa. Jokainen, joka väittää muuta, valehtelee. Tätäkin kirjoittaessa saan huutaa lapsille, että lopettavat tappelemasta vappupalloista. Jokaisella on oma pallo, itseasiassa kaksi. Miten niistä siis edelleen tulee riitaa, vaikka kaikille on oma pallo joka käteen? Perjantaina kuulin jo kaukaa, vaikka ovet ja ikkunat olivat kiinni, miten molemmat lapset huusivat kurkku suorana, kun isä toi heitä parkkipaikalta jyrkkää mäkeä ylös kohti kotiovea. Miss Aprilin ilmapallo, jonka hän oli tarhasta saanut, oli päässyt karkaamaan käsistä autosta ylös noustessa ja poksahtanut, joten tytär itki katkeria kyyneleitä ja parkui samalla. Mr. Berlin rimpuili isänsä sylissä ja huusi naama kirkkaan punaisena, kun ei saanut juoksennella pitkin parkkipaikkaa muiden autoilijoiden alle.

Tulee niitä pienen pieniä hetkiä, kun joskus mielessä käy, että ”ei helvetti miksi minä ikinä ryhdyin tähän?”. Välillä on vaikea perustella itselleen miksi tietoisesti valitsin tämän vaihtoehdon, että viimeiset kolme ja puoli vuotta en ole nukkunut kokonaista yötä vaan herännyt joko raskauden tai jommankumman lapsen vuoksi monta kertaa, ja tietysti valvomisen lisäksi uhrannut myös kehoni, harrastukseni, urakehitykseni – lasten hankkimisen vuoksi. Ohikiitävät epätoivon ja epäröinnin hetket ovat varmasti tuttuja jokaiselle vanhemmalle, vaikkei niistä ääneen puhuta. Osa onnistuu säännöllisesti pakenemaan lapsiperhearkea, oli sitten kyseessä parisuhde iltoja, matkustamista, harrastuksia tai mitä nyt kullakin. Kun sanon pakenemaan, niin myös tarkoitan sitä. Välillä valtaa suunnaton halu vain paeta koko raskasta, vaativaa elämäntilannetta, joka ei ikinä tunnu helpottavan.

Silti minusta tuntui oudolta, kun lähdin hyvän ystäväni kanssa viettämään vappua ja jätin miehen yksin kotiin kolmen lapsen kanssa. Siivosin asunnon ja koristelin sen kaikenlaisella vappupallolla, serpentiinillä, viireillä, mitä nyt mistäkin syntymäpäivästä oli jäänyt yli – ja niitähän riitti! Tilasin kotileipomosta kaksitoista suklaakuppikakkua kirjavin koristeluin kotiovelle kuljetettuna sen jälkeen, kun olisin itse jo kaupungilla, yllättämään perheeni. Kärsin suunnatonta omatunnon tuskaa, kun en ollut paikalla. Miksi? Lapset ovat arkisin tarhassa, he ovat tottuneet olemaan minusta työpäivän mitan erossa. He käyvät ehkä kerran kuussa isovanhemmilla hoidossa, jos aikataulut saadaan osumaan kohdilleen. Isäkin on välillä jossain; korjaamassa tädin allaskaappia tai auttamassa huonekalujen kasaamisessa, kaatamassa puita ja pilkkomassa niitä, tai pari kertaa vuodessa eräilemässä kaverin kanssa tai kalastamassa isänsä ja veljiensä kanssa. Lapset ovat tottuneet muuttuviin tekijöihin ja siihen etteivät kaikki ole yhtaikaa kotona.

Ehkä osaltaan pandemia tilanne aiheutti sellaisen tunteen, että olin tekemässä jotain laitonta, kun istuin ravintolassa neljän ihmisen seurueessa. Pohjoisesplanadi oli tyhjempi kuin tavallisena sunnuntai päivänä, kun kävelimme katsomaan Havis Amandaa, jonka ympärillä oli aidat ja liuta vartijoita pitämässä ihmiset poissa. Kävelimme ratsupoliisien perässä Tähtitorninmäelle, jossa valkoiset ja siniset kukat loistivat vihreää nurmikkoa vasten ja tilaa oli istua piknikille ihan minne huvitti. Mikä oli tämä ihmeellinen aavekaupunki? Tai olihan Helsingissä ihmisiä, aina, mutta muistan aivan selvästi kuusi vuotta tai tuplasti sen, kaksitoista vuotta sitten, miten kaupungin kadut olivat tungokseen asti juhlivia ihmisiä kylki kyljessä. Missä oli se railakas karnevaalitunnelma, kun nuoret ja vanhat valkolakit tungeksivat kaupungissa ja yritin änkeä ystäväni kanssa kännissä huojuvien ihmisten ohi? Sain jonkun poksauttamat shampanjat päälleni ja haaleat tahrat hatun valkoisella pinnalla muistuttavat minua edelleen menneistä vuosista. Oli outoa miten kaikki tuo puuttui tänä vappuna.

Vielä oudompaa oli, ettei koko ajan ollut joku lahkeessa kiinni, huutamassa äitiä ja hotellilla saatoimme pelata rauhassa ”aikuisten pelejä” ilman, että joku taapero kaatoi koko laudan tai toinen vei nappulat, kolmas repi pistelaskupaperin. Ei tarvinnut pysyä selvin päin tai lopettaa juomista yhteen lasilliseen, kun paikalla ei ollut holhottavia. Ainoa kenestä olin vastuussa oli minä itse. Miten käsittämätön tunne, kohta kymmenen vuoden äitiyden jälkeen. Ja kun tänään aamulla aamiaispöydässä istuskelin Mr. Scotin kanssa otin puheeksi sen vapauden tunteen, mutta mieheni totesi, että se oli enemmänkin tyhjyyden tunne.

”Elämä ilman lapsia on elämää ilman todellista sisältöä.” Mr. Scot totesi.

”Jotkut haluavat valita niin, helpomman elämän.”

”Kyllä tämä meilläkin helpottaa, kymmenen vuoden päästä.”

Kymmenen vuoden päästä! Tekisi mieleni nauraa ja itkeä yhtä aikaa. Tottahan se on, että lopulta mekin vanhempina pääsemme taas tekemään kaikkea sitä, mitä lapsettomat ystävämme tekevät juuri nyt ihan vapaasti. Sitten joskus, kun lapset ovat isompia, itsenäisempiä.

”Ainoa ero on, että sitten me teemme sitä kaikkea mitä hekin, mutta meillä on myös perhe. Kärsimme nyt, keräämme palkinnon myöhemmin.”

En voinut olla hymyilemättä teekupin yli. Oli ihana kuulla, että miehelläni oli niin tyytyväinen olo omaan elämänvalintaansa. Koska eihän se, ettei elämäsi ole helppoa, tarkoita, että et olisi onnellinen. Enkä voi sanoa, että viettämäni aikuisten vappu olisi ollut jotain sellaista, mitä todella kaipaan ja tarvitsen elämääni. Se oli kuin pulahdus menneeseen, siihen huolettomaan, mutta myös tavallaan hyvin sisällöttömään elämään, mitä sinkkuvuosina tuli porskutettua vuodesta toiseen.

Väitän, että ihmisen ”parhaat vuodet” ovat iästä 25 aina ikään 45 asti (tämä on toki subjektiivista, sillä olen juuri tämän elämänvaiheen puolessa välissä). Kaksvitosena on vihdoin vähän enemmän järkeä päässä ja kokemusta blakkarissa, että alkaa olla aikuinen ja siitä lähtee nousukiito. Kolmekymppiset ovat kulta-aikaa ja sitten se (ainakin naisten) kaunein hehku hiipuu neljävitosen paikkeilla. 25-45 olet elämäsi kunnossa, nuori aikuinen, uramahdollisuudet ovat auki, vastaat parhaiten yhteiskunnan kauneusihannetta ja markkina-arvosi on parhaimmillaan. Sama ikä on valitettavasti myös se (naisten kannalta) paras mahdollisuus tehdä biologisia jälkeläisiä. Toisin sanottuna voit elää täysillä nuo vuodet, tai uhrata ne lapsiin.

Kaikesta päätellen, ja tämä on vain sen perusteella mitä olen kuullut, ikä 45-65 on jonkinlaista suvantovaihetta, sellaista ”tässäkö se oli” ajatusmaailmaa, nuoruuden haikailua, menetettyjen mahdollisuuksien kaipailua, oman kuolevaisuutensa kohtaamista. 50-60v. on ilmeisesti se naisten ”rumin aika” yhteiskunnan silmin ja kelkka kääntyy vasta kun olet yhtäkkiä ihana mummo, joko tyylikäs ikälyyli tai pullantuoksuinen lämmin syli. Naisten on ok olla hedelmällisiä ja kauniita tai sitten tosi vanhoja ja ryppyisiä. Siinä välissä mikään ei ole ok. Ironista, että tuohon samaan ikäväliin putoaa sitten teini-ikäiset lapset ja (tilastollisesti ainakin) avioero. Joten kun Mr. Scot puhuu, että kymmenen vuoden päästä alkaa helpottaa naurattaa minua sekin takia, että sittenhän ne ”parhaat vuodet” ovat jo ohi ja ero (ehkä) edessä.

Olisi ihanaa, jos voisi saada kaiken nyt heti ja tässä. Meistä jokaisen on kuitenkin valittava. Mikä on se merkityksellinen sisältö elämällesi? En sano, etteikö ihminen voisi saada osan monista asioista, mitä haluaa. Varsinkin, jos hankkii vain yhden lapsen, sen ohelle on paljon helpompi sisällyttää omia juttuja enemmän. Aina on kuitenkin tehtävä se valinta, valittava mitä opiskelee, valittava mitä työtä tekee, mihin käyttää vapaa-aikansa. Joka ikinen valinta sulkee jotain muuta pois, oli sitten kyse kumppanista tai rahankäytöstä. Ihan samoin se, että valitsee tehdä yhden, kaksi, kolme lasta on muiden asioiden hylkäämistä sen jälkeläisen vuoksi. Ja laitoin tähän blogiin kuvan kolmesta lapsestani suunnilleen saman ikäisenä ihan tarkoituksella.

Vauvavuosi. Uuden lapsen saaminen vie kaiken irti lähtevän sinusta vuoden ajan. Ihan kaikki muu on taka-alalla, jopa edelliset lapset jäävät rajalliselle huomiolle, niin iso panostus vauva vain väkisinkin on. Tämän blogin kuvassa kaikki kolme lastani ovat jo päässeet sen vaiheen yli, he ovat muutaman kuukauden päälle vuoden, osaavat kävellä ja ovat aloittaneet tarhassa. Tämä on se hetki, kun olet juuri käyttänyt sen yhden kokonaisen vuoden jälkeläiseesi ja alat hiljalleen muokkaamaan elämääsi takaisin sellaiseen tasapainoon, jossa ihan kaikki ei enää pyöri uuden perheenjäsenen ympärillä. Elämässä on harvoja asioita, jotka oisivat niin valtava ponnistus, kuin lapsen saaminen. Erityisesti naiselle, raskauden, synnytyksen, imetyksen ja äitiysloman takia.

Ehkä talon rakentaminen voisi olla jollain tapaa vastaava kokemus miehelle? Se vie vuosikausia, aiheuttaa valtavaa stressiä, vie järkyttävän paljon pois kaikesta muusta elämästäsi. Näissä kuvissa lapset ovat kuin juuri muuttovalmiiseen kuntoon saatu talo. Tästä eteenpäin voidaan alkaa elämään sitä haaveiltua elämää. Nuorena en tajunnut, että jokainen lapsi olisi niin perhanan suuri urakka, niin suuri muutos koko loppu elämään. Samalla he ovat vielä arvokkaampia ja rakkaampia, kuin olin kuvitellut. He tuovat elämään merkitystä ihan eri tavalla kuin mikään muu, vaikka, kuten jo todettu, he myös sulkevat pois kamalan paljon kaikkia muita mahdollisuuksia.  Hetkellisistä ”haaksirikkoutuisinpa autolle saarelle, jossa on palvelijoita, piña coladaa ja komea rakastaja” haaveista huolimatta ei menisi kuin päivä (ehkä kaksi) ja olisin jo rannalla rakentamassa lauttaa, jotta voisin meloa takaisin kotiin lasteni luokse. Ja tämä vappu vain vahvisti sitä tunnetta, että olen tehnyt sen valinnan, joka minun pitikin. Kolmeen kertaan.