71. Jos metsään haluat mennä

Helatorstain kunniaksi päätimme ottaa perheenä pidennetyn viikonloppuloman. Pelkäsin, että flunssani pilaisi suunnitelman, olin niin kovin kipeä koko alkuviikon. Onneksi torstaina elämä alkoi voittaa ja kevätflunssani luovutti viiden päivän potemisen jälkeen. Niinpä perjantaina, kun poikkeuksellisesti mies oli pekkasilla ja lapset vapaalla tarhasta että koulusta, uskalsin ulos asunnosta, negatiivinen koronatestin tulos taskussa ja yskä lähes kokonaan kaikonneena. Mr. Scot ei ollut ehkä kuvitellut, kysyessään mitä haluan tehdä tämän ylimääräisen vapaapäivän kunniaksi, että vastaisin haluavani lähteä metsään! Eikä vain mihin tahansa metsään, vaan suolle!

Suomalaiseen sielunmaisemaan kuuluu hyvin vahvasti metsä. Toisin kuin esimerkiksi vaikka Japanissa, jossa metsä on traditionaalisesti ollut pelon paikka, edustaa metsä suomalaiselle rauhaa ja vapautta, ja me kaipaamme kuusten ja mäntyjen varjoon tarpomaan. En voi väittää olevani mikään eräjorma tai suuri vaeltaja. En pidä telttailusta (kiitos lapsuudessa näkemieni elokuvien jättämien traumojen) ja olen sisimmältäni mukavuudenhaluinen kaupunkilainen, jolle metsästys, kalastus ja puiden hakkuu ei koskaan ole ollut korkealla listalla. Mutta kuten suurinta osaa suomalaisista, minua on jo pienestä viety kesäisin mökkeilemään, mikä on luonut minulle sen mielleyhtymän, että aina välillä on päästävä palaamaan ”lähtöpisteeseen”, luontoon.

Meidän sukumökkimme sijaitsi kallioisella rannikolla Raaseporissa ja muistan edelleen miltä männyn neulaset tuoksuvat paahtuessaan kesäauringossa, muurahaisten vipeltäessä soratien yli tasaisena norona. Varvikot täynnä mustikkaa, sammaleiset kalliot, saniaiset koivujen alla, hillat täplittämässä suota, joka tuoksuu suopursulle ja turpeelle – ne ovat jättäneet minuun lähtemättömät jäljet. Sinne kaipaan takaisin joka kesä. Mutta se ei ole vain kesä, jolloin metsä tarjoaa mielenrauhaa ja irtautumista arjesta. Asuimme ennen, silloin kun olin yksinhuoltaja tyttäreni Miss Wiennan kanssa, Slåttmossenin pienen luonnonsuojelualueen vieressä ja se oli yhtä kaunis ja kiehtova kaikkina vuodenaikoina.

Slåttmossen on Helsingin ainoa keidassuo ja satuin muuttamaan sen laitamalle ihan sattumalta. Luonnonsuojelualueelle oli muutaman minuutin kävelymatka kerrostaloltamme, joten päädyin sinne useamman kerran viikossa australianpaimenkoiraani ulkoiluttaessa. Miss Wienna oli kaksi vuotta vanha tuolloin ja pelkään luoneeni hänelle saman tyyppisen kaipauksen soisen metsän siimekseen, raahattuani häntä toistuvasti mukaan vuodesta toiseen. Siellä opetin tytölle, ettei sieniä saa talloa ihan vain sen takia, että se on hauskaa, ötököitä ei saa liiskata huvikseen ja mitään roskia ei saa jättää jälkeensä. Luonnon kunnioittaminen ja kaiken elävän suojeleminen olivat tärkeitä opetuksia, joiden huomasin tulevan luonnostaan, kun vietimme aikaa metsässä. Keräsimme yhdessä mustikoita ja villivadelmia, ihastelimme haukkoja, pöllöjä ja korppeja, taapersimme lumihangessa, mudassa ja sateessa.

En edes ymmärtänyt miten merkittäväksi Slåttmossen ehti muuttua minulle, ennen kuin muutimme pois. Mr. Scot ja minä kävimme ensitreffeillämme ulkoiluttamassa koiriamme tuon metsän siimeksessä ja vitsailin silloin, juuri ensi kertaa tapaamalleni miehelle, miten loistava paikka suoalue olisi murhaan ja ruumiin piilottamiseen. Oikea Cassanova, tiedän. Olemme yrittäneet etsiä Slåttmossenin korvaavaa paikkaa Sipoonkorvesta, jonka kupeessa nyt elämme, sillä matka vanhoille patikointimaille on käynyt turhan pitkäksi. Kuusijärvi ja Storträsk ovat muodostuneet toistuviksi vierailupaikoiksemme helpon saavutettavuutensa takia, mutta niistä puuttuu Slåttmossenin rauha (molemmat ovat hyvin aktiivisessa käytössä ja täynnä ihmisiä) ja ennen kaikkea sieltä puuttuu suo.

Niinpä huomaan edelleenkin, aina silloin tällöin, ehdottavani Mr. Scotille, että palaisimme Slåttmossenille samoilemaan. Miss April opetettiin kulkemaan luonnonsuojelualueen reittejä melkein heti opittuaan kävelemään ja hän onkin aina ollut innokas seuraamaan siskoaan Wiennaa, oltiinpa sitten missä tahansa. Keskimmäinen lapsista ei koskaan epäröinyt kulkea juurakkoisia polkuja tai valittanut sanallakaan, jos hän mukaan metsään pääsi. Pikku vauvasta asti Miss Aprin oli mukana kalastusretkillä Kattilajärvellä eikä ollut väliä oliko syksy vai kevät, hän malttoi viettää aikaa Nuuksion metsiköissä. Samoilu on ihan omiaan kultatukkaiselle lapsellemme ja jos päiväkoti vie tänä päivänä tyttömme ryhmän mukanaan retkelle hän juoksee joukon etunenässä ja nauttii olostaan luonnossa.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Mr. Berlin on kuitenkin aivan oma tarinansa. Kuopusta on kyllä raahattu mukana Slåttmossenin soilla, kantorepussa ihan kuten siskoaan, ja työnnelty rattaissa Sipoonkorvessa. Mutta jos hänet laskee sylistä hetkeksikään, yrittää houkutella pois rattaista, patistaa tutustumaan luontoon omin käsin ja jaloin, seuraa vain loppumaton huutokonsertti. Tämä on ollut niin minulle kuin miehelle yllätys ja päänvaiva. Tilanne ei helpota tarhan metsäretkillä, joilla poikamme ei tee juuri muuta kuin huutaa täyteen ääneen, pitkin pituuttaan maahan heittäytyneenä. Käytös on suorastaa outoa lapselle, joka ei pelkää karkailla päiväkodissa omille teilleen. Hänet on löydetty muista ryhmistä, keittiöstä, tarhan johtajan työhuoneesta, jopa koulun puolelta, jonka kylkeen tarha on rakennettu. Eikä hän ole ollut pätkääkään peloissaan tai huolestunut, täysin vieraassa paikassa.

Olimmepa ensikertaa käymässä kylässä jollain ystävällämme tai missä tahansa rakennuksessa, uskaltaa ja haluaa Mr. Berlin kyllä lähteä tutkimusmatkalle. Mutta kun hän joutuu metsään? Niitylle? Meren rannalle? Minne tahansa luontoon, niin kauhea huuto alkaa. Sora, kivetys, asvaltti, hiekka, siihen poikamme vielä taipuu, mutta multaa? Hyi olkoon. Kaikki poikkeavat pinnat ovat olleet Mr. Berliinille vastenmielisiä jo aivan vauvasta asti. Ensimmäinen reissu HopLoppiin oli varsinaista säätöä, kun poika päätti, että lattia on vääränlainen (pehmeä) eikä siinä voi kontata, istua, ei edes koskea. En tiedä mikä siinä on, että Mr. Berlin kammoksuu kaikkia pintoja, jotka eivät ole kovia ja tasaisia, mutta sellainen hän on ollut aina ja pelkästään hiekkaan totuttaminen oli tuskan takana.

Ehkä Mr. Scot ei siksi kauheasti innostunut, kun kerroin haluavani viedä Mr. Berlinin ensimmäisen kerran Slåttmossenin lankuille kävelemään itse. Olen maltillisesti odottanut, että pojan motoriikka kehittyy ja kävelytaito paranee, ennen kuin ehdotan tätä. Miss April kompuroi ja konttaili, kun sai ensimmäisen kerran mennä luonnonsuojelualueelle omin jaloin, mutta samaa ei voinut tehdä pojan kanssa, koska hän luovuttaisi välittömästi ensimmäiseen kompastukseen, jos ei olisi jo ennen ensimmäistä askelta päättänyt, että ei liiku senttiäkään. Onneksi en odottanut helppoa reissua, sillä jo parkkipaikalla Mr. Berlin pisti show pystyyn ja protestoi täyteen ääneen, kun yritin laittaa hänet kävelemään edes soraisen parkkipaikan läpi metsän laitaan. Aviomies katsoi minuun juuri sillä ilmeellä, joka kertoi, että ”tämä ei ole hyvä idea”.

”Mennään keskemmälle metsää ja kokeillaan siellä.”

Olin optimisti, tai ehkä vain halusin niin kovasti itse soiden keskelle, että yksinkertaisesti päätin, että tämä tulee onnistumaan. Kuten kaikki vanhemmat tietävät, asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia taaperoiden kanssa ja monesti lapsen tahto voittaa yli aikuisen. Eikä Mr. Berlinin mielipide ympäristöstään muuttunut sen paremmaksi keskellä metsääkään. Istui alas lankuille pojan kanssa ja hän heittäytyi parkumaan maahan, pyörien metsänpohjan risuissa ja neulasissa, kuivuneita lehtiä takkiinsa ja hiuksiinsa sotkien. Mr. Scot antoi minulle taas sen katseen, mutta hoidoin kädelläni ja lähetin isän ja sisaret vähän loitommalle, jääden itse istuman pojan kanssa kahdestaan, jutellen hänelle rauhallisesti. Lopulta Mr. Berlin lopetti kiukunpuuskansa, kun tarpeeksi rauhoittelin, mutta istui sitten määkimässä polun laidassa kuin haavoittunut eläin.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Siinä vaiheessa isä keksi tuoda monta kourallista käpyjä ja alkoi lahjoa poikaa niillä. Mr. Berlin rakastaa asetella riviin ja ryhmiin erilaisia tavaroita, joten kun isä sitten pisti käpyjä lankulle jonoksi, unohti poika yhtäkkiä, ettei halunnut olla metsässä ja kiipesi tutkimaan noita kiehtovia uusia leluja. Siitä päästiinkin sitten pikkuhiljaa kuljeskelemaan lankkujen molemmille puolille ja lopulta kuopus alkoi naureskella ja sai takaisin ilkikurisen pilkkeen silmiinsä. Samassa pieni mies ryntäsikin jo metsän siimekseen hihitellen ja pakeni siskoja ja isäänsä pusikoihin selkeästi sillä mielellä, että nyt oltiin hippasilla. Kannatti siis maltillisesti antaa lapsen raivota ja sitten houkutella hänet omassa tahdissaan tutustumaan ympäristöön.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Olin niin onnellinen, kun vihdoin pääsimme liikkeelle ja Mr. Berlin suostui sipsuttamaan pitkin lankkuja (ihanan tasainen ja kova pinta) sisartensa perässä. En tiedä tuleeko pojasta koskaan sellaista erämiestä kuin isästään, ei hän ainakaan vielä todellakaan osoita mitään taipumusta siihen suuntaan, mutta otimme sentään ensiaskeleen oikeaan suuntaan! Slåttmossenilla on useita eri reittejä, joista monet risteävät keskenään, mutta ennakoiden lähdimme sille lyhimmälle, jonka patikoisi vartissa, vaikka kuinka laahaisi jalkojaan. Se olikin hyvä idea, sillä ei tarvinnut tallustaa kuin kymmenisen minuuttia ja Mr. Berlin päätti, että hän oli saanut metsäilystä tarpeekseen, ja heittäytyi taas polun reunaan parkumaan.

Oh well, you win some, you lose some. Eikös sen näin mene? Viisi minuuttia, mietin mielessäni, matkaa oli jäljellä enää viisi minuuttia! Ja yritin houkutella ja lahjoa poikaa jatkamaan. Hän ei taipunut. Menimme kauemmas, huutelimme tulemaan perään, menimme tarkoituksella kokonaan pois näkyvistä – ei vaikutusta. Poika ei suostunut nousemaan. Lopulta turvauduimme viimeiseen oljenkorteen ja lähetimme siskon Miss Aprilin hakemaan veljen, kun me muut pysyimme loitolla. Sitä on vaikea ymmärtää, miten läheisiä nuorimmat lapsemme ovat. He ovat eri ryhmissä tarhassa, mutta kun he pääsevät ulos Miss April ja Mr. Berlin etsivät välittömästi toisensa suurelta pihalta ja kulkevat peräkanaa kuin majakka ja perävaunu. He rakastavat olla toistensa seurassa eikä kukaan ymmärrä veljeään yhtä hyvin kuin Miss April.

En tiedä pitäisikö minun äitinä jättää kolmevuotiaan harteille hakea puolitoista vuotias veljensä parkumasta metsäpolun varrelta, mutta Miss April pomppi iloisesti veljensä luokse, höpisi pojalle jotain hetken aikaa, mikä sai lapsen lopettamaan itkunsa, otti sitten kädestä kiinni ja auttoi ylös. Ja niin he taapersivat peräkanaa metsän läpi kuin Hannu ja Kerttu (tai Kerttu ja Hannu, koska näistä kahdesta tyttö on se, joka johtaa) konsanaan. Jos olisimme pysytelleet edellä ja antaneet kaksikon kävellä itsekseen perässämme, olisivat he varmaan päässeet polun loppuun asti ilman ongelmia. Nähdessään isänsä Mr. Berlin alkoi kuitenkin hihkua ja juosta kädet ojossa kohti. Miten sellaista suloisuutta voisi vastustaa? Kuopus matkasi loppu reissun isukin turvallisilla käsivarsilla.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Joten, summa summarum, reissu meni hyvin että huonosti. Oletan poikani perineen minulta tuon piirteensä, ettei hän pidä mistään uudesta, ihan periaatteesta. Pienen totuttelun jälkeen siitä saattaa kuitenkin tulla lemppari juttu, joten kuka tietää? Ehkä hänkin oppii rakastamaan jotain, mitä aluksi vihasi. Minä en pidä yllätyksistä, en muutoksista, en tuntemattomasta. Miksi Mr. Berlinin piti periä huonoimmat puoleni? Moisten puutteiden kanssa oppii onneksi kyllä elämään, se vain vaatii malttia ja aikaa. Ei kenelläkään olisi tarjota minulle vähän lisää edellä mainittuja? Jos voisimme edelleen kävellä muutamassa minuutissa kotiovelta suoraan Slåttmossenille tottuisi poika varmasti nopeammin samoiluun puiden lomassa. Tai sitten ei, liika tuputus saattaisi aiheuttaa päinvastaisen reaktion. Ehkä hänestä tulee sydänjuuria myöten kaupunkilaispoika, ihan sama mitä teen.

Toivon vielä joku päivä voivani helpottaa omaa kaipuutani soisten metsien siimekseen ostamalla oman mökin jostain, missä on vastaava luonto, kuin lapsuudenajan sukumökillämme. Sen aika on kuitenkin vasta jossain hamassa tulevaisuudessa, joten sitä odotellessa jatkamme tutkimusmatkojamme pääkaupunkiseudun metsiin, jos vaikka täältä jostain sattuisi paljastumaan sellainen soppi, jonka voisimme nimetä omaksi paikaksemme. Ja toivottavasti kaikki lapsemme oppivat nauttimaan metsistä kuten me vanhemmat – jopa Mr. Berlin.